Mielenkiinnolla olen seurannut monikulttuurikriitikoiden strategioita. Yksi yleisimmistä tuntuu olevan änkeminen uhriksi uhrin alle, vastakkaisen suvaitsevaisuusvaatimuksen kera: jos minun täytyy suvaita erilaisuutta, muiden täytyy myöskin suvaita minun suvaitsemattomuutta tai minuakin loukataan. Logiikka, argumentointi ja toiminta on kuin teinillä, pseudopaikkansapitävän ovelana, kaiken energian imevä.
Ja mikäli käänteis-suvaitsevuuden kohteita, omien vaatimustensa vaihtokauppatavaraksi, ei ihan lähiympäristöstä löydy, ollaan valmiita näkemään aika lailla vaivaakin, jotta oma mieli loukattuna niiden alle jotenkin osuisi. Varsinkin islam tuntuu pelottavan, loukkaavan ja ärsyttävän, pyytämättä ja väkisin, vaikka radikaalina Pakistanista kotisohvillemme asti.
Finnish Defence League -ryhmän vetoomus Facebookissa on länsimaisten vapaiden ja hyvin toimeentulevien, köyhän ja sorretun kolmannen maailman alle uhriksi heittäytymisen ja tekopyhyyden malliesimerkki. Siinä todetaan mm. että, "FDL tunnustaa myös sen, että muslimit ovat itse jatkuvasti pääuhreina joidenkin islamin traditioiden ja perinteiden harjoittamisessa. Hallituksen pitäisi taata muslimi-yhteisöjen jäsenten yksilölliset ihmisoikeudet niin, että he voisivat avoimesti kritisoida islamin oikeaoppisuutta, uskaltaa vastustaa islamilaisen yhteisön johtajia ilman rangaistuksen pelkoa, saavuttaa täysi tasa-arvo lain edessä (musliminaisten ihmisoikeudet mukaan lukien)".
Hyvältähän tuo näyttää, mutta suomalaisen osaston koostumuksesta ei löydy mitään tietoja (miksi salainen?). Löytyy ainoastaan säie Homma-forumilla sellaisen mahdollisesta perustamisesta. Sensijaan Englannin pääjärjestöä näyttäisi vetävän joukko jalkapallohuligaaneja. Muttei sieltäkään löydy mitään tietoa siitä, mitä konkreettisesti tehdään, esimerkiksi mainitsemiensa islamilaisten naisten aseman parantamiseksi. Siis muuta kuin että järjestetään väkivaltaisiksi yltyviä marsseja. Natsitervehdyksineen isänmaallisesti Englannissa.
Ensivaikutelmaltaan jalo pyrkimys, istuu irvokkaasti yhteen huliganismin kanssa, jossa lyödään toisiaan päähän rautaputkilla tai potkitaan joukkotappelussa hengiltä, teräskärkisin maihinnousukengin. Ryhmän motto kuuluu: "WE STAND TOGETHER, WE FIGHT TOGETHER, WE WILL WIN OVER ISLAM TOGETHER . ANGELS FOR LIFE . NO SURRENDER". Julistus on kuin suoraan futisjoukkueen fanikatsomon vihasiiveltä, kommandopipoilla peitetyiltä päiltä, palavat hätäsoihdut käsissä. Liikkeen symbolina on Pyhän Yrjön risti. Se sama kuin Breivikillä oli uskonsoturimaisissa valokuvissaan - tiiviit yhteydet liigalaisiin tiedetäänkin.
Ristiretkien ilmapiiri on siis jälleen täällä. Tällä kertaa feisbuukkailevien ja kultaisin panssariketjuin sekä kiiltävin pelipaidoin sonnustautuneiden pubi-marttyyrien masinoimana.
Koska vetoomuksessa todetaan lisäksi, että FDL "puolustaa peräänantamattomasti kaikkien ihmisten oikeutta protestoida ei-muslimien elämään tunkeutuvaa radikaalia islamia vastaan", voidaan kai todeta, että samanaikainen taistelu islamia vastaan ulkoapäin, sen humaani kehittäminen sisältäpäin sekä oma kärsimys pelkästä olemassaolosta ja silti uhrautuminen siinä elävien puolesta, on temppu joka saisi moniottelija Elmonkin polvet lyömään kunnioituksesta setsuuria.
Ehkä lievää vainoharhaisuuttani, näen itse valkoisen lampaan takapuolessa ilmiselvän suden hännän ja kainalossa ketun. Mutta mitä vielä, Facebook-vetoomuksesta on tykätty netissä yli 1300 kertaa, paria paikallispoliitikkoamme myöten. Koska yhteyttä harjoitettuun paikallispolitiikkaan ei kuitenkaan ole, jätän puolueen mainitsematta.
Väistämättä tulee mieleen, että jos itä-afrikkalaiset merirosvot järjestäisivät rantajuhlat, tungos olisi taattu, kunhan kutsu olisi kohteliaasti muotoiltu. Tai sitten, joko piilotettu agenda yksinkertaisesti sopii tykkääjillekin mainiosti tai he eivät ymmärrä mistä tykkäävät. Yhtä masentavia vaihtoehtoja kaikki.
Ylipitkän vetoomuksen olisi voinut kirjoittaa paljon lyhyemminkin: "Haluan esittää islamin mahdollisimman huonossa valossa, enkä halua sitä eteeni, ennenkuin se on oman kulttuurini kopio". Ja muilta sitten kokosimona yläpeukkua.
Se ei olisi ollut niin epärehellistä, tekopyhää ja röyhkeää.
tiistai 23. elokuuta 2011
maanantai 8. elokuuta 2011
Paluu vettä ja leipää -linjalle
Viimeisenä kesäloman iltana paluu arkeen ahdistaa jo. Tiedän kyllä miten asiat menevät, työhuoneen ilma on seissyttä ja kaikki tavarat makaavat samoilla sijoilla kuin ne jätinkin - on vaikea sanoa, onko kulunut kolme viikkoa vai kolme vuotta.
Aamulla en löydä edes housujani, enkä sukkiani ja kauluspaita menee nurinpäin (minkä sitten huomaan kello kahden maissa). Lomavaatetukseksi kun riitti pääasiassa shortsit ja sandaalit. Perusteellisten pukeutumisvaikeuksien vuoksi saavun työpaikalle valmiiksi myöhässä ja puolessa tunnissa kaikki muuttuu jälleen infernoksi. Ihmisten padottu tarve purkautuu aina ensimmäisellä mahdollisella hetkellä. Onhan se kiva että on kaivattu.
Ennestään tiedän, että pari päivää menee ennenkuin saa meille suomalaisille ominaisen höngän jälleen päälle - ähinäisen staccaton. Sitä ennen kaikki on hakemista: tavaroita vääristä kaapeista ja salasanoja muistista turhaan. Tekisi mieli vaan luovuttaa ja ryömiä takaisin riippumattoon sikiöasentoon.
Mutta rehellisyyden nimessä on sanottava, että normaali ruoka maistuu jo ensimmäisenä päivänä. Lomalla tuli aamiaiseksi syötyä ravunpyrstöjä tuoreen tillin kera, vaalean patongin päällä ja majoneesin alla. Nyt maistuu jälleen paahdettu ruisleipä ja juusto sekä tee. Ja ruoan kanssa vesi. Lomallahan janoon tulee helposti juotua kaikkea muuta kuin vettä: olutta, siideriä ja grillipihvin kanssa punaviiniä - ja vähän väliä muutenkin. Nyt on jälleen kolmasosa lautasesta vihannesten peitossa ja lasissa vanhinta voitehista.
Hyvä lautanen on jaettu sektoreihin, päivä osioihin ja viikko ruutuihin. Näin ne pysyvät oikeissa mittasuhteissaan. Viidessä ruudussa vietetään päivät töissä ja kahdessa ollaan kuin ellun kanat. Varsinkin meille miehille on terveellistä tehdä viikkorytmillä samoja asioita samoihin aikoihin: aamutoimet, päivän lehti, lounas ja sitten taas ruoka töiden jälkeen, uutiset, iltatoimet ja sitten aina saman mamman kanssa saman vällyn alle.
Ei ole sattuma, että armeija näyttää miltä näyttää. Ei ruutukuvio miestä haittaa kuin periaatteesta, hän sopeutuu yleensä viikko-ohjelmaan vinkumatta ja käyttäytyy siinä ennakoidusti. Siirtyminen ohjelmaan, jonka sivut ovat blancot on nimittäin tappanut yhden sun toisen meistä. Toisilta työelämän loppuminen tarkoitti ajan mittaan viikkostruktuurin totaalista häviämistä. Tilalle tuli liian paljon tyhjää olemista ja yksi nopeimmista mutta pitkäkestoisimmista tavoista torjua pitkästyneisyyttä on juoda. Lomani aikanakin yhden tuttavani elimistö tuli tiensä päähän, toimettomana ja runneltuna, metronomi lakkasi lopulta itsestään tikittämästä.
Uskon, että tyhjillään ollessa, eri stimulanteista haetaan helposti etupäässä vakituista rytmiä päivään: aamutupakka, aamupäiväsumppi, päiväkalja, ruokarööki kahvin kanssa, päivällisnapsu ja iltakalja iltakessun ja yömyssyn kera. Lopulta se on sekä kehys että sen sisältö.
Yksikin kiva harrastus voi pelastaa ennenaikaiselta kuolemalta. Jos taas elämme työn vuoksi teemme virheen mutta niin teemme myös, mikäli elämme työttä. Silti syyllistäminen - muiden ja itsen - tuntuu kohtuuttomalta, asia kun ei aina ole itsemme päätettävissä. Ja jos on, yksinkertaista se ei ainakaan ole. Oman arvon määräytyminen, euforinen kunnianhimo, halu, velat ja vastuut. Noillahan me pallottelemme. Ja viidellä pallolla jongleeraminen on huomattavasti helpompaa, mikäli kaikki pallot ovat samanpainoiset.
Kuulin miehestä joka soitti radion luonto-ohjelmaan, ihmetellen verkkopythoninsa leikkisää tapaa kiemurrella hänen vierellään sohvassa, pään kohdalta jalkopäähän ja takaisin, lukemattomia kertoja, aina miehen katsoessa televisiota. Luonto-ohjelman vetäjä selvitti kurkkuaan ja totesi ettei kyse suinkaan ole leikistä, vaan siitä, että käärme mittailee häntä.
Fiksu käärme. On hyvä ottaa nieltäväkseen vain sellaisia suupaloja mitkä varmasti menevät alas. Niin työorganisaatiossa, pankin lainatiskillä kuin tyttöystävien lukumäärässäkin.
Aamulla en löydä edes housujani, enkä sukkiani ja kauluspaita menee nurinpäin (minkä sitten huomaan kello kahden maissa). Lomavaatetukseksi kun riitti pääasiassa shortsit ja sandaalit. Perusteellisten pukeutumisvaikeuksien vuoksi saavun työpaikalle valmiiksi myöhässä ja puolessa tunnissa kaikki muuttuu jälleen infernoksi. Ihmisten padottu tarve purkautuu aina ensimmäisellä mahdollisella hetkellä. Onhan se kiva että on kaivattu.
Ennestään tiedän, että pari päivää menee ennenkuin saa meille suomalaisille ominaisen höngän jälleen päälle - ähinäisen staccaton. Sitä ennen kaikki on hakemista: tavaroita vääristä kaapeista ja salasanoja muistista turhaan. Tekisi mieli vaan luovuttaa ja ryömiä takaisin riippumattoon sikiöasentoon.
Mutta rehellisyyden nimessä on sanottava, että normaali ruoka maistuu jo ensimmäisenä päivänä. Lomalla tuli aamiaiseksi syötyä ravunpyrstöjä tuoreen tillin kera, vaalean patongin päällä ja majoneesin alla. Nyt maistuu jälleen paahdettu ruisleipä ja juusto sekä tee. Ja ruoan kanssa vesi. Lomallahan janoon tulee helposti juotua kaikkea muuta kuin vettä: olutta, siideriä ja grillipihvin kanssa punaviiniä - ja vähän väliä muutenkin. Nyt on jälleen kolmasosa lautasesta vihannesten peitossa ja lasissa vanhinta voitehista.
Hyvä lautanen on jaettu sektoreihin, päivä osioihin ja viikko ruutuihin. Näin ne pysyvät oikeissa mittasuhteissaan. Viidessä ruudussa vietetään päivät töissä ja kahdessa ollaan kuin ellun kanat. Varsinkin meille miehille on terveellistä tehdä viikkorytmillä samoja asioita samoihin aikoihin: aamutoimet, päivän lehti, lounas ja sitten taas ruoka töiden jälkeen, uutiset, iltatoimet ja sitten aina saman mamman kanssa saman vällyn alle.
Ei ole sattuma, että armeija näyttää miltä näyttää. Ei ruutukuvio miestä haittaa kuin periaatteesta, hän sopeutuu yleensä viikko-ohjelmaan vinkumatta ja käyttäytyy siinä ennakoidusti. Siirtyminen ohjelmaan, jonka sivut ovat blancot on nimittäin tappanut yhden sun toisen meistä. Toisilta työelämän loppuminen tarkoitti ajan mittaan viikkostruktuurin totaalista häviämistä. Tilalle tuli liian paljon tyhjää olemista ja yksi nopeimmista mutta pitkäkestoisimmista tavoista torjua pitkästyneisyyttä on juoda. Lomani aikanakin yhden tuttavani elimistö tuli tiensä päähän, toimettomana ja runneltuna, metronomi lakkasi lopulta itsestään tikittämästä.
Uskon, että tyhjillään ollessa, eri stimulanteista haetaan helposti etupäässä vakituista rytmiä päivään: aamutupakka, aamupäiväsumppi, päiväkalja, ruokarööki kahvin kanssa, päivällisnapsu ja iltakalja iltakessun ja yömyssyn kera. Lopulta se on sekä kehys että sen sisältö.
Yksikin kiva harrastus voi pelastaa ennenaikaiselta kuolemalta. Jos taas elämme työn vuoksi teemme virheen mutta niin teemme myös, mikäli elämme työttä. Silti syyllistäminen - muiden ja itsen - tuntuu kohtuuttomalta, asia kun ei aina ole itsemme päätettävissä. Ja jos on, yksinkertaista se ei ainakaan ole. Oman arvon määräytyminen, euforinen kunnianhimo, halu, velat ja vastuut. Noillahan me pallottelemme. Ja viidellä pallolla jongleeraminen on huomattavasti helpompaa, mikäli kaikki pallot ovat samanpainoiset.
Kuulin miehestä joka soitti radion luonto-ohjelmaan, ihmetellen verkkopythoninsa leikkisää tapaa kiemurrella hänen vierellään sohvassa, pään kohdalta jalkopäähän ja takaisin, lukemattomia kertoja, aina miehen katsoessa televisiota. Luonto-ohjelman vetäjä selvitti kurkkuaan ja totesi ettei kyse suinkaan ole leikistä, vaan siitä, että käärme mittailee häntä.
Fiksu käärme. On hyvä ottaa nieltäväkseen vain sellaisia suupaloja mitkä varmasti menevät alas. Niin työorganisaatiossa, pankin lainatiskillä kuin tyttöystävien lukumäärässäkin.
Taipuu muttei katkea
Punk on sitä, että rääväsuuna potkii ilmaa ja folk sitä, että sinua potkitaan kuin ilmaa, muttet vaikene millään. Protestilauluissa on usein hermoja raastavaa toistoa ja loputonta narinaa. Folk on kuin partainen, puun varjopuolellakin kasvava jäkälä.
Vielä muutama vuosi sitten minua nauratti erään musiikkikriitikon tokaisu, että on ihan sama mitä kuuntelit aikaisemmin, tai mitä kuuntelet nyt, kaikki me päädymme lopulta Bob Dylaniin. Nyt olen - ainakin hetkellisesti - siinä pisteessä.
Iris Dement kirjoitti George W Bushin kyseenalaisen vaalivoiton "kunniaksi" kappaleensa Wasteland of the Free. Nettiin ladatun kännykkäkameran videokuva on tärisevä ja heikkolaatuinen. Keskellä folk-festivaalin lavaa seisoo pieni punatukkainen nainen, isolta näyttävän akustisen kitaransa kanssa. Suusta tulee tekstiä joka ei enää kirosanoja kaipaa. Ravistavaa julistusta USA:n hallinnon mädännäisyydestä ja sitä hiljaa hyväksyvästä flegmaattisesta ihmismassasta. Vapaiden kaatopaikasta, jossa vapautta ei edes viitsitä hyödyntää.
Parhaimmillaan folkmuusikko onkin hermoja raastavana hyttysenä, joka pitää yö toisensa jälkeen koko Valkoisen talon hereillä. DDT:tä ja Agent Orangea voi kylvää lentokoneesta hanat kaakossa, mutta seuraavan sateen jälkeen, jonkin syrjäisen kylän kolmijalkaisen piskin takkuisesta turkista löytyy edelleen munia. Joista vähän ajan kuluttua kuoriutuu uusia tuholaisia, todellisuutta puleeraavan valtakoneiston jatkuvaksi päänvaivaksi.
Ja taas leviää riesa musiikin kautta, siemeneksi johonkin uuteen hylkiöön, jolle raha ei merkitse juuri mitään. Joka antaa piutpaut säätiöiden kunniajäsenyyksille, herrakerhojen arvovaltaiselle hierarkialle ja illallisille, joissa voi valokuvata itsensä ihkaelävän astronautin kanssa. Heti hienovaraisen vaaliavustuksen maksettuaan.
Miten siis vaientaa tällaista epätoivottua julistusta levittävää yksilöä, jolle kullatut rintaprenikat ja hyvän toveruuden kunniakirjat ovat yhtä tyhjän kanssa? Otetaan kitara pois? Uskokaa minua, se kovertaa uuden koivun pahkasta ja venyttää kielet vaikka jalkansa jänteistä.
Keskiluokan halpavarusteleminen sellaisilla välttämättömyyksillä, kuten sähköisellä sitruspusertimella ja usb-väyläisellä leivänpaahtimella (kertoo paikallisen sään, polttamalla esim. auringon kuvan leipään) sekä lupauksilla taivaspaikan VIP-lipusta, takasi George W. Bushille vaalivoiton. Sokeripöpperöisiltä amerikkalaisilta meni lopulta aika protestitta ohi, että Al Gorea äänesti useampi amerikkalainen kuin Bushia. Valitsijamiehiin perustuva vaalijärjestelmä antaa aina vähän säätövaraa. Niin se antoi Suomessakin, eikä siitäkään oikein toivottu puhuttavan.
Suomikin pyrkii vakaasti kohti amerikkalaista unelmaa. Jossa "kuka tahansa voi saavuttaa mitä tahansa". Vaikka kyseessä on pelkkä pärjääjien rakentama, paksusti elävä emävale. Mahdottomista lähtökohdista vääjäämättä epäonnistuneille puuttuu yksinkertaisesti väylä, mitä kautta saada äänensä kuuleviin korviin - ei sen puoleen, ei ole kyllä hirveästi kiinnostuneita korviakaan. Karpokin on lopettanut.
Viimeiseksi vaihtoehdoksi jää, oman ja kaltaistensa tarinan kertominen loputtomiin. Vaikka ilman mikkiä mutisten ja haljenneella kitaralla rämpyttäen, valtaapitävien väkinäisten suosionosoitusten ja haukotusten saattelemana. Erittäin folk.
Einon iloisemmat urbaanit folkvihjeet:
Po' Girl "Follow Your Bliss" (2010), kuin peltinen purkki hedelmäcocktailia, jossa tujaus absinttia. Soittimina: pesusoikio-basso, haitari, klarinetti, banjo, dobro, matkaksylofoni, piano, huuliharppu ja polkupyörän kello. Nam!
Brett Dennen "So Much More" (2006), ehkä maailman paras tuntematon singer-songwriter.
Molempia suositellaan kesän valoisiin iltoihin terassilla, hyvässä seurassa. Syksyllä puidaan sitten taas nyrkkiä.
Vielä muutama vuosi sitten minua nauratti erään musiikkikriitikon tokaisu, että on ihan sama mitä kuuntelit aikaisemmin, tai mitä kuuntelet nyt, kaikki me päädymme lopulta Bob Dylaniin. Nyt olen - ainakin hetkellisesti - siinä pisteessä.
Iris Dement kirjoitti George W Bushin kyseenalaisen vaalivoiton "kunniaksi" kappaleensa Wasteland of the Free. Nettiin ladatun kännykkäkameran videokuva on tärisevä ja heikkolaatuinen. Keskellä folk-festivaalin lavaa seisoo pieni punatukkainen nainen, isolta näyttävän akustisen kitaransa kanssa. Suusta tulee tekstiä joka ei enää kirosanoja kaipaa. Ravistavaa julistusta USA:n hallinnon mädännäisyydestä ja sitä hiljaa hyväksyvästä flegmaattisesta ihmismassasta. Vapaiden kaatopaikasta, jossa vapautta ei edes viitsitä hyödyntää.
Parhaimmillaan folkmuusikko onkin hermoja raastavana hyttysenä, joka pitää yö toisensa jälkeen koko Valkoisen talon hereillä. DDT:tä ja Agent Orangea voi kylvää lentokoneesta hanat kaakossa, mutta seuraavan sateen jälkeen, jonkin syrjäisen kylän kolmijalkaisen piskin takkuisesta turkista löytyy edelleen munia. Joista vähän ajan kuluttua kuoriutuu uusia tuholaisia, todellisuutta puleeraavan valtakoneiston jatkuvaksi päänvaivaksi.
Ja taas leviää riesa musiikin kautta, siemeneksi johonkin uuteen hylkiöön, jolle raha ei merkitse juuri mitään. Joka antaa piutpaut säätiöiden kunniajäsenyyksille, herrakerhojen arvovaltaiselle hierarkialle ja illallisille, joissa voi valokuvata itsensä ihkaelävän astronautin kanssa. Heti hienovaraisen vaaliavustuksen maksettuaan.
Miten siis vaientaa tällaista epätoivottua julistusta levittävää yksilöä, jolle kullatut rintaprenikat ja hyvän toveruuden kunniakirjat ovat yhtä tyhjän kanssa? Otetaan kitara pois? Uskokaa minua, se kovertaa uuden koivun pahkasta ja venyttää kielet vaikka jalkansa jänteistä.
Keskiluokan halpavarusteleminen sellaisilla välttämättömyyksillä, kuten sähköisellä sitruspusertimella ja usb-väyläisellä leivänpaahtimella (kertoo paikallisen sään, polttamalla esim. auringon kuvan leipään) sekä lupauksilla taivaspaikan VIP-lipusta, takasi George W. Bushille vaalivoiton. Sokeripöpperöisiltä amerikkalaisilta meni lopulta aika protestitta ohi, että Al Gorea äänesti useampi amerikkalainen kuin Bushia. Valitsijamiehiin perustuva vaalijärjestelmä antaa aina vähän säätövaraa. Niin se antoi Suomessakin, eikä siitäkään oikein toivottu puhuttavan.
Suomikin pyrkii vakaasti kohti amerikkalaista unelmaa. Jossa "kuka tahansa voi saavuttaa mitä tahansa". Vaikka kyseessä on pelkkä pärjääjien rakentama, paksusti elävä emävale. Mahdottomista lähtökohdista vääjäämättä epäonnistuneille puuttuu yksinkertaisesti väylä, mitä kautta saada äänensä kuuleviin korviin - ei sen puoleen, ei ole kyllä hirveästi kiinnostuneita korviakaan. Karpokin on lopettanut.
Viimeiseksi vaihtoehdoksi jää, oman ja kaltaistensa tarinan kertominen loputtomiin. Vaikka ilman mikkiä mutisten ja haljenneella kitaralla rämpyttäen, valtaapitävien väkinäisten suosionosoitusten ja haukotusten saattelemana. Erittäin folk.
Einon iloisemmat urbaanit folkvihjeet:
Po' Girl "Follow Your Bliss" (2010), kuin peltinen purkki hedelmäcocktailia, jossa tujaus absinttia. Soittimina: pesusoikio-basso, haitari, klarinetti, banjo, dobro, matkaksylofoni, piano, huuliharppu ja polkupyörän kello. Nam!
Brett Dennen "So Much More" (2006), ehkä maailman paras tuntematon singer-songwriter.
Molempia suositellaan kesän valoisiin iltoihin terassilla, hyvässä seurassa. Syksyllä puidaan sitten taas nyrkkiä.
Heikinkylä-Pyhtää-Afganistan akselilla
Isa Stenbergin kirjoittamassa näytelmässä, elämästä Heikinkylässä 50-luvulla, haaveiltiin siitä että kun meillä on täällä nyt jo oma meijeri, pankki, posti ja lääkäri, niin mitäköhän kaikkea meillä onkaan 60 vuoden kuluttua! Vuonna 2011.
On kuin ajaisi aavekaupungin läpi. Meijeri ja muutkin rakennukset ovat yhä pystyssä mutta lastauslaiturit tyhjät, eikä seiniin pultatuissa posliinieristeissä roiku enää virtalankoja. Hype ja progressio ovat selvästi siirtyneet muualle.
Loviisan pohjoisista kylistä keräännyttiin 400 vuotta sitten joka sunnuntai, erään männyn juurelle, josta sitten yhdessä jatkettiin matkaa jalan, pitkospuita pitkin soiden halki Pyhtään kirkolle. Senaikaiseen pitäjän keskukseen.
Nyt ajan sinne autolla valtatietä 7:ää pitkin, samoilla linjoilla kuin historiallinen Kuninkaantie kulki. Ja vain kilometri valtaväylältä, Heikinkylä-syndrooma toistuu jälleen. Vanhoja kyläkauppoja asunnoiksi muutettuina ja mainoskylteistä irti rullaantuneita teippikirjaimia, umpeen kasvaneilla pientareilla. Rauhallisesti vaeltavia ihmisiä, hiljaa virtaavaan Kymijoen vierellä. Ja sen varrella, Stockforsin vanha puuhiertämö jonka isot ruosteiset hammasrattaat ovat kuin art deco-kruunut kauniiden käsinlyötyjen tiilien päällä. Tunnelma on erittäin Twin Peaks, karvat nousevat pystyyn. Kiviseinät ja hapettuneet I-palkit hohkaavat epätodellista steampunkia; kehykset ovat autenttista 1900-luvun alkua mutta aika on meidän.
Stockforsin vanhan tehtaan tiloissa on Virpi Ekmanin ja Marko Laukkasen yhteisnäyttely Afganistan. Parempia kehyksiä näille maalauksille ja valokuville ei kertakaikkiaan voi löytää. Afganistankin on kaunis mutta se ei ole hieno. Virpin maalaukset ovat voimakkaita, eivätkä ne juuri pyytele anteeksi rouheuttaan ja paljasjalkaisuuttaan. Ne ovat selvästi sujut itsensä kanssa - jos et tykkää voit katsoa muualle. Ote on varma, tekniikka hallussa ja uskallus vahva. Vaikuttavin lupaus minkä olen pitkään aikaan seudultamme bongannut.
Ajaessani takaisin mietin, että valtaväylämme ovat kuin kehomme verisuonet, autot niissä tungeksivat punasolut. Jossain on sykkivä sydän ja sitten kierrämme systeemissä kehää, niin kauan kuin elämää on - kuolevien tilalle syntyy aina uusia. Mutta ääreisverenkiertomme, eli maaseutu, rupeaa olemaan huonossa hapessa. Osa on jo kuoliossa.
Kafkamaisuuden huippu onkin nykypäivän tilanne, jossa kaikkensa menettäneet kylät joutuvat taistelemaan, säilyttääkseen edes nimensä kartalla ja kylän statuksen. Siis kylän statuksen!
Maakuntakaavan mukaan kylä on kaksi kilometriä säteeltään oleva ympyrä jonka sisällä asuu 300 ihmistä. Tyhmiään pokkana esitteleville kaavoitusplantuille pitäisi olla nykyistä paljon hankalampi ja röyhkeämpi. Kuin oman torpan portailla kännipäissään istuva äijä, kalliiden kiiltävien lentokuvien myyjälle: "Jos löysit tänne, löydät varmaan takaisinkin. Mikäli haluan nähdä taloni ylhäältä päin, pystyn kiipeämään katollekin".
Kylästä vähänkään ymmärtävä tietää, että kylä on maantieteellisen käytännöllisyyden evoluoima tilaryhmä ja sen elämä asukkaidensa aktiivisuuden summa. Tiet kulkevat edelleen siitä, mistä lehmien oli muinoin helpointa kulkea ja vesi siitä, mihin on itse reittinsä kovertanut - minkään instanssin lupaa kysymättä. Talot ympäröivät pihapiirin ja puuceet ovat päärakennuksesta sopivan matkan päässä, renkiaitalle päin. Maakuntakaavan kylämääritelmälle olisi kyllä pragmaattisempaakin lisäarvoa, jos se olisi painettu matalle ja imukykyisemmälle paperille...
Miten se liittyy Afganistaniin? No se taas on jäänyt sivuun maailman valtatieltä, ja ilman luonnonvaroja sitä varmaan pidettäisiin G20-piireissä niin merkityksettömänä paikkana ettei olisi hirveästi väliä vaikkei löytyisi kartaltakaan.
Mutta mitattaessa elinvoimaisuutta, matematiikka ja geometria ovat ala-arvoisia mittareita, toisissa on sitä yksinkertaisesti enemmän kuin toisisssa. Menkää vaikka katsomaan.
On kuin ajaisi aavekaupungin läpi. Meijeri ja muutkin rakennukset ovat yhä pystyssä mutta lastauslaiturit tyhjät, eikä seiniin pultatuissa posliinieristeissä roiku enää virtalankoja. Hype ja progressio ovat selvästi siirtyneet muualle.
Loviisan pohjoisista kylistä keräännyttiin 400 vuotta sitten joka sunnuntai, erään männyn juurelle, josta sitten yhdessä jatkettiin matkaa jalan, pitkospuita pitkin soiden halki Pyhtään kirkolle. Senaikaiseen pitäjän keskukseen.
Nyt ajan sinne autolla valtatietä 7:ää pitkin, samoilla linjoilla kuin historiallinen Kuninkaantie kulki. Ja vain kilometri valtaväylältä, Heikinkylä-syndrooma toistuu jälleen. Vanhoja kyläkauppoja asunnoiksi muutettuina ja mainoskylteistä irti rullaantuneita teippikirjaimia, umpeen kasvaneilla pientareilla. Rauhallisesti vaeltavia ihmisiä, hiljaa virtaavaan Kymijoen vierellä. Ja sen varrella, Stockforsin vanha puuhiertämö jonka isot ruosteiset hammasrattaat ovat kuin art deco-kruunut kauniiden käsinlyötyjen tiilien päällä. Tunnelma on erittäin Twin Peaks, karvat nousevat pystyyn. Kiviseinät ja hapettuneet I-palkit hohkaavat epätodellista steampunkia; kehykset ovat autenttista 1900-luvun alkua mutta aika on meidän.
Stockforsin vanhan tehtaan tiloissa on Virpi Ekmanin ja Marko Laukkasen yhteisnäyttely Afganistan. Parempia kehyksiä näille maalauksille ja valokuville ei kertakaikkiaan voi löytää. Afganistankin on kaunis mutta se ei ole hieno. Virpin maalaukset ovat voimakkaita, eivätkä ne juuri pyytele anteeksi rouheuttaan ja paljasjalkaisuuttaan. Ne ovat selvästi sujut itsensä kanssa - jos et tykkää voit katsoa muualle. Ote on varma, tekniikka hallussa ja uskallus vahva. Vaikuttavin lupaus minkä olen pitkään aikaan seudultamme bongannut.
Ajaessani takaisin mietin, että valtaväylämme ovat kuin kehomme verisuonet, autot niissä tungeksivat punasolut. Jossain on sykkivä sydän ja sitten kierrämme systeemissä kehää, niin kauan kuin elämää on - kuolevien tilalle syntyy aina uusia. Mutta ääreisverenkiertomme, eli maaseutu, rupeaa olemaan huonossa hapessa. Osa on jo kuoliossa.
Kafkamaisuuden huippu onkin nykypäivän tilanne, jossa kaikkensa menettäneet kylät joutuvat taistelemaan, säilyttääkseen edes nimensä kartalla ja kylän statuksen. Siis kylän statuksen!
Maakuntakaavan mukaan kylä on kaksi kilometriä säteeltään oleva ympyrä jonka sisällä asuu 300 ihmistä. Tyhmiään pokkana esitteleville kaavoitusplantuille pitäisi olla nykyistä paljon hankalampi ja röyhkeämpi. Kuin oman torpan portailla kännipäissään istuva äijä, kalliiden kiiltävien lentokuvien myyjälle: "Jos löysit tänne, löydät varmaan takaisinkin. Mikäli haluan nähdä taloni ylhäältä päin, pystyn kiipeämään katollekin".
Kylästä vähänkään ymmärtävä tietää, että kylä on maantieteellisen käytännöllisyyden evoluoima tilaryhmä ja sen elämä asukkaidensa aktiivisuuden summa. Tiet kulkevat edelleen siitä, mistä lehmien oli muinoin helpointa kulkea ja vesi siitä, mihin on itse reittinsä kovertanut - minkään instanssin lupaa kysymättä. Talot ympäröivät pihapiirin ja puuceet ovat päärakennuksesta sopivan matkan päässä, renkiaitalle päin. Maakuntakaavan kylämääritelmälle olisi kyllä pragmaattisempaakin lisäarvoa, jos se olisi painettu matalle ja imukykyisemmälle paperille...
Miten se liittyy Afganistaniin? No se taas on jäänyt sivuun maailman valtatieltä, ja ilman luonnonvaroja sitä varmaan pidettäisiin G20-piireissä niin merkityksettömänä paikkana ettei olisi hirveästi väliä vaikkei löytyisi kartaltakaan.
Mutta mitattaessa elinvoimaisuutta, matematiikka ja geometria ovat ala-arvoisia mittareita, toisissa on sitä yksinkertaisesti enemmän kuin toisisssa. Menkää vaikka katsomaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)