Mielikuva suomalaisesta miehestä joka ei puhu eikä pukahda, on vääristynyt. Ei tarvitse mennä kuin kesällä torille tai talvella kauppakeskuksen kahvilaan, niin siellä ne kahvimukien äärellä toisiaan tuntikaupalla terapioivat.
Miesten vuoro -dokkarissa näemme saman: aika herkkää, kenties hiukan kömpelöäkin mutta aitoa huolenpitoa vaikealla hetkellä. Yksi mies kertoi lauteilla lapsensa kuolemasta, kyyneleet ja hikipisarat sekoittuen noroiksi poskipäitä pitkin, valuen rintakarvojen välistä reisien yli, viimein syvälle haapaiseen lautaan imeytyen. Mikään muu on tuskin enemmän kyyneleitä Suomessa vastaanottanut kuin saunan lauteet hämärässä illassa. Saunakaveri reagoi toisen avautumiseen laittamalla kostean kätensä toisen alastomalle olkapäälle - se on aika paljon se. Tuo teko onkin se uupuva sana.
Yhteistä noille tapahtumille on, ettei naisia ole silloin paikalla. Siksi nainen kai ajatteleekin ettei mies koskaan avaudu. Mutta onko mies ehkä yksinkertaisesti itse valinnut vaikenemisen kokkareilla ja makkareissa, koska kokee ettei hän osaa ilmaista itseään "oikein"?
Uskallan väittää, ettei Suomessa ole miestä jonka kaveripiirissä ei olisi lentänyt sellaisia lauseita kuin mitä Teuvo Hakkarainen (PerSu) letkauttaa, neekeriukoista ja tuplahomoista. Eikä montaa miestä, joka ei olisi elämänsä aikana itse syyllistynyt samansuuntaiseen, naurunremakka palkintonaan.
Olemmehan kuullet näitä reteitä lohkaisuja jo isiltämme, niinä hetkinä jolloin miehen malli muodostui mieliimme: yhdessä ongella, kokispullon (neekerihieksi kutsuttiin silloin) äärellä puutalkoissa tai tuon ensimmäisen vaikeaselkoisen sukupuolivalistuksen aikaan.
Hakkarainen jäi ilmiselvästi sinne sahalle. Ja ties vaikka itsekin jonain päivänä siirrän perittyä viisauttani hätäpäissäni eteenpäin lapsilleni. Suomi-miehellä on tapana vitsailla vaikeista asioista, vetää oikein kunnolla yli, ja toisella on samantaajuinen suodatin koodin tulkkaamiseksi jälleen ihmisarvoiseksi. Itsekin tiedän hyvin, isäni absurdiskryptisen sukupuolivalistuksen tarkoittaneen, että minun olisi hyvä pitää vielä jonkin aikaa housut jalassa, joten pidin.
Ongelma tulee siinä, että maailma on viime vuosikymmeninä muuttunut paljon nopeammin kuin miehen malli. Johan sen kertoo konservatismin suosion nousukin, tuo miehinen hätähuuto nostalgiakaivon pohjalta. Sieltä se kumpuaa kuin suomifilmi-sikermä, niistä mieltä lämmittävistä muistikuvista joissa esimerkiksi jaettiin voileipä saunan jälkeen ja isä kertoi tyhmän vitsin. Täytyisi vaan ymmärtää että tuon yhden filmiruudun hienous rakentui ennenkaikkea siitä harvinaisesta ajasta jonka saimme yhdessä viettää; kiukaan sihistessä, auringon laskiessa ja leivästä jonka jaoimme. Se vitsi oli vain isän tapa häivyttää oma epävarmuus herkästä hetkestä, jossa hän ei oikein tiennyt miten pitäisi olla. Oltiinhan vasta luomassa sellaista perintöä josta hän itse jäi vielä kokonaan paitsi. Tärkeintä onkin että hän tunsi tarpeen sen luoda.
Liki ainoa tapa vaikuttaa mihinkään on oman esimerkin kautta. Muilta ei voi vaatia sitä mihin ei itsekään pysty. Mutta itsellä on avain siihen menneisyyden palloon mitä jalassaan raahaa ja itselleen voi antaa sellaisia lahjoja mitä pohjimmiltaan toivoo. Voi lahjoittaa uusia kokemuksia, tuttavuuksia ja näköaloja; tummaihoisia on vaikea lähtökohtaisesti vihata jos pelaa viikottain kössiä sellaisen kanssa, naisia systemaattisesti alentaa jos edes yhtä rakastaa tai Hakkaraisen tapauksessa, helsinginherroja halveksia mikäli itse ryhtyy yhdeksi.
Todelliset rasistit ja sovinistit ovat sellaisia, jotka kaikkien kokemusten ja tietojen jälkeenkin edelleen alentavat ja vihaavat. Me muut nyt puhumme epävarmuuttamme ja tietämättömyyttämme aivan liian helposti paskaa. Nopeasti muuttuneessa maailmassa voikin jo hyvin olla, että yhden aikuisen sahurin kasvattamiseksi tarvitaan kylällinen lapsia.
torstai 26. toukokuuta 2011
Kaljatölkkejä ilmansaasteeksi asti
Hallitustunnustelut jatkuvat - meillä kotona siis. Katson aamu-uutisia ja luen lehteä samanaikaisesti. Lapset syövät aamupalaa.
- Joko on pääministeri valittu, huutaa 11-vuotias keittiöstä.
- Ei vielä, Portugalin tukipaketista kiistelevät edelleen.
- Tuleekohan Soinista pääministeri?
- Tuskin, pääministeri valitaan yleensä eniten ääniä saaneesta puolueesta. Se on tällä kertaa Kokoomus.
Poika on pitänyt Soinia - selväpuheisuutensa ansiosta - parhaana ehdokkaana, siitä asti kun yhdessä katseltiin sitä yhtä pääministeritenttiä. Lukijoilleni on tuskin mikään salaisuus etten erityisemmin perusta heidän poliittisesta agendastaan mutta kotona minulla on muutakin tekemistä kuin demonisoida, indoktrinoida lapsiani tai vaalihäviöstä katkeroituneena, väsätä kellarissa putkipommeja. Mutta kysyttäessä toki vastaan.
- Mitä mieltä sinä olet Portugalin tukipaketista, poika kysyy.
Riisun lukulasit ja laitan telkkarin kiinni, on arvokeskustelun aika. Tukipaketista tykkään kuin hammaslääkäristä mutta sen toteuttamatta jättämistä pelkään kuin juurihoitoa. Totuus on, että tämä mätä olisi pitänyt hoitaa ennaltaehkäisevästi, Kreikka ja Portugali eivät kertoneet tavoistaan totuutta. Karkkia oli syöty enemmän kuin lekurille kerrottiin, lekuri uskoi eikä kurkistanut suuhun. Nyt ovat molemmat hampaattomia ja naapurit lainaavat rahat ensiapuun. Vihaksi pistää meitä jokaista.
Mitä perussuomalaisten politiikkaan tulee, muotoilen lauseeni pojille huolella: He ajattelevat asian ymmärtääkseni niin, ettei tulisi auttaa muita ennenkuin kaikki oman maan asiat ovat kunnossa. Sitä kahdeksanvuotias pitää itsekkäänä. Lehdestä luemme yhdessä, että Pirkko Ruohonen-Lernerin mielestä Kreikka ja Portugali pitäisi kylmästi potkia ulos EU:sta. Mikä vuorostaan on suorassa ristiriidassa sen kanssa mitä koulussa opetetaan kavereiden kohtelemisesta.
Kerron että perussuomalaisen mielestä Suomen pitäisi myös irtaantua EU:sta ja pakollinen kouluruotsi lopettaa, euro vaihtaa markkaan jne. Pojat ovat selvästi muutoksia vastaan. Ei heille markka merkitse mitään ja muutenkin asioiden olisi hyvä olla niinkuin ne ovat aina olleet - heille. Se on yleinen mekanismi, samaltahan monesta tuntui euroon siirryttäessä.
Jatkan että persut haluaisivat myös irtaantua ilmastosopimuksista, oman teollisuutemme kilpailukyvyn parantamiseksi suhteessa niihin jotka rajoituksiin sitoutuvat. Pojat katsovat minua kuin hullua ja huomaan jopa häpeäväni edellistä lausettani. Kouluissahan on nykään omat ympäristöohjelmat: säästetään, kierrätetään ja lajitellaan. He pitävät sellaista itsestäänselvänä ja siitä laistamista... niin, jälleen kerran röyhkeän itsekkäänä.
- Soini varmaan itse heittelee tyhjiä kaljatölkkejä auton ikkunasta, sanoo 8-vuotias tuohtuneena.
Mielikuva kampanjapäällikkö Matti Putkosesta, Soinin vaalikiertueen juoppokuskina kieltämättä hymyilyttää mutta sanon että tuskinpa sentään ja että päästösopimus on aika paljon laajempi asia.
Matkalla töihin käyn mielessäni vielä asiat päässäni läpi - tuntuupa hyvältä - saan tuollaisesta keskustelusta paljon enemmän irti kuin seuraamalla viikkokaupalla jatkuvaa poliittista kabinettipeliä, josta ei ota pirukaan selvää mitä kunkin puolueen lopullinen ideologia on. Kaikki ajattelevat vaan kannatustaan ja sen mukaan määräytyvää puoluetukeaan - idealismi on kuollut. Lapselle on helpompaa, raha ei merkitse vielä niin paljon.
- Joko on pääministeri valittu, huutaa 11-vuotias keittiöstä.
- Ei vielä, Portugalin tukipaketista kiistelevät edelleen.
- Tuleekohan Soinista pääministeri?
- Tuskin, pääministeri valitaan yleensä eniten ääniä saaneesta puolueesta. Se on tällä kertaa Kokoomus.
Poika on pitänyt Soinia - selväpuheisuutensa ansiosta - parhaana ehdokkaana, siitä asti kun yhdessä katseltiin sitä yhtä pääministeritenttiä. Lukijoilleni on tuskin mikään salaisuus etten erityisemmin perusta heidän poliittisesta agendastaan mutta kotona minulla on muutakin tekemistä kuin demonisoida, indoktrinoida lapsiani tai vaalihäviöstä katkeroituneena, väsätä kellarissa putkipommeja. Mutta kysyttäessä toki vastaan.
- Mitä mieltä sinä olet Portugalin tukipaketista, poika kysyy.
Riisun lukulasit ja laitan telkkarin kiinni, on arvokeskustelun aika. Tukipaketista tykkään kuin hammaslääkäristä mutta sen toteuttamatta jättämistä pelkään kuin juurihoitoa. Totuus on, että tämä mätä olisi pitänyt hoitaa ennaltaehkäisevästi, Kreikka ja Portugali eivät kertoneet tavoistaan totuutta. Karkkia oli syöty enemmän kuin lekurille kerrottiin, lekuri uskoi eikä kurkistanut suuhun. Nyt ovat molemmat hampaattomia ja naapurit lainaavat rahat ensiapuun. Vihaksi pistää meitä jokaista.
Mitä perussuomalaisten politiikkaan tulee, muotoilen lauseeni pojille huolella: He ajattelevat asian ymmärtääkseni niin, ettei tulisi auttaa muita ennenkuin kaikki oman maan asiat ovat kunnossa. Sitä kahdeksanvuotias pitää itsekkäänä. Lehdestä luemme yhdessä, että Pirkko Ruohonen-Lernerin mielestä Kreikka ja Portugali pitäisi kylmästi potkia ulos EU:sta. Mikä vuorostaan on suorassa ristiriidassa sen kanssa mitä koulussa opetetaan kavereiden kohtelemisesta.
Kerron että perussuomalaisen mielestä Suomen pitäisi myös irtaantua EU:sta ja pakollinen kouluruotsi lopettaa, euro vaihtaa markkaan jne. Pojat ovat selvästi muutoksia vastaan. Ei heille markka merkitse mitään ja muutenkin asioiden olisi hyvä olla niinkuin ne ovat aina olleet - heille. Se on yleinen mekanismi, samaltahan monesta tuntui euroon siirryttäessä.
Jatkan että persut haluaisivat myös irtaantua ilmastosopimuksista, oman teollisuutemme kilpailukyvyn parantamiseksi suhteessa niihin jotka rajoituksiin sitoutuvat. Pojat katsovat minua kuin hullua ja huomaan jopa häpeäväni edellistä lausettani. Kouluissahan on nykään omat ympäristöohjelmat: säästetään, kierrätetään ja lajitellaan. He pitävät sellaista itsestäänselvänä ja siitä laistamista... niin, jälleen kerran röyhkeän itsekkäänä.
- Soini varmaan itse heittelee tyhjiä kaljatölkkejä auton ikkunasta, sanoo 8-vuotias tuohtuneena.
Mielikuva kampanjapäällikkö Matti Putkosesta, Soinin vaalikiertueen juoppokuskina kieltämättä hymyilyttää mutta sanon että tuskinpa sentään ja että päästösopimus on aika paljon laajempi asia.
Matkalla töihin käyn mielessäni vielä asiat päässäni läpi - tuntuupa hyvältä - saan tuollaisesta keskustelusta paljon enemmän irti kuin seuraamalla viikkokaupalla jatkuvaa poliittista kabinettipeliä, josta ei ota pirukaan selvää mitä kunkin puolueen lopullinen ideologia on. Kaikki ajattelevat vaan kannatustaan ja sen mukaan määräytyvää puoluetukeaan - idealismi on kuollut. Lapselle on helpompaa, raha ei merkitse vielä niin paljon.
perjantai 6. toukokuuta 2011
Sumeaa Äitienpäivää!
Ihmetyttää. Gustav Hägglundin henkilökohtainen kauneuskäsitys päätyi viikoksi etusivuille. Vaikka ongelman todellinen ulottuvuus on kenen tahansa ahteria paljon laajempi: tyttöjen ja naisten saavutusten vähättely/sivuuttaminen liki täydellisessä yhteiskuntakonsensuksessa.
Suomen naiset voittivat kenraalin pyllypuheiden aikaan pronssia MM-jääkiekossa. Teksti-tv:ssä tapahtumaa ei selostettu rivin rivillä, pelkällä tuloksella. Nyt kun miehet pelaavat jääkiekkoa, lähetys alkaa vähintään puoli tuntia ennen ottelua. Paikalle on lennätetty kokonainen kisa-studio ja otteluiden sekä pelaajien pienimpiäkin ominaisuuksia märehditään tuntikaupalla, neljänkin miehen voimin. Miksi tällainen epäsuhta?
Voidaan tietysti ajatella, että koska miehet pelaavat "paremmin" ja voittaisivat naiset helposti. Että ihmiset haluavat nähdä lajikohtaisesti taitavinta urheilua. Mutta miesten voitto nyt johtuisi vaan siitä, että miehet ovat luoneet lajit omia vahvuuksiaan hyödyntävästi - niinkuin työelämän organisaatiotkin. Miesten joukkueurheilu kun on liki poikkeuksetta sellaista, että ollaan kahdessa ryhmässä ja peliväline on tarkoitus toimittaa vaikka väkisin vastustajien puolustamaan maaliin. Pari tuntia tönitään ja ähkitään, kaikki saman juipulan kimpussa.
Mutta mitä jos sukupuolet pelaisivat vastakkain mitä tahansa, naisten ominaisuuksia hyödyntävillä säännöillä? Esimerkiksi niin, että pelataan 10 minuutin jaksoissa joiden välillä kone muuttaa sattumanvaraisesti sääntöjä. Ja uudet täytyy sisäistää kuulemalta, kahdessa minuutissa, jonka jälkeen ottelu jatkuu, virheestä pihalle -periaatteella.
Tai niin, että joukolle ihmisiä annetaan esimerkiksi kylmäkalle. Sääntöjä, tai pelin muotoakaan ei selitetä. Kahden tunnin päästä useimmat ovatkin ymmyrkäisinä lähteneet. Sitten kolmen vuoden kuluttua, tuomari soittaakin yllättäen ovikelloa ja kysyy: Missä se kylmäkalle on?!
Kamppailu-urheilussa ei saisi koskettaa toista lainkaan, kaikki muu olisi sallittua. Osa otteluista käytäisiin ehkä pelkästään tuijottamalla mutta pääosa varmasti verbaalisesti. Niin tai näin, tuomareita ei edes tarvittaisi, mattopaini on sitten taas miesten heiniä.
Moniottelu olisi nimensä mukainen mutta kaikki lajit oteltaisiin samanaikaisesti: sudoku, lukeminen ja hulavanteen pyörittäminen. Yksi hämmästyttävimpiä naisten bravuureja on juuri "multi-tasking", eli mielen moniajo. Mutta koska urheilulajit ovat miesten keksimiä, niissä ei sellaista edes esiinny vaan toiminta on rajoittavan suoraviivaista. Pelikenttä on aina neliskulmainen ja vain yksi ihminen voi pitää pelivälinettä kerrallaan, jota sitäkin on aina vain yksi kappale. Hurjimmillaan miesten luovuus on tainnut olla shakkia (päihtyneenä?) keksiessä. Laudalla on ihmisiä, rakennuksen irrallinen osa sekä hevonen joka liikkuu aina kaksi askelta yhteen suuntan ja yhden sivulle. Täysin epäuskottava etenemistapa sanon minä, jalathan siinä sotkeentuisivat.
Naiset tuunaisivat ehkä kuitenkin lautaa vielä vaikkapa yhdellä aasilla, joka liikkuisi totaalisen mielivaltaisesti, tai sitten ei lainkaan. Tai tarhakiusatulla pythonilla, joka voisi mennä muiden nappuloiden välistä ja kuristaa hengiltä kolme vastustajan nappulaa kerralla, mutta vain kerran per peli, sitten täytyy sulatella. Psykiatri olisi pehmeä nappula joka selittäisi muille nappuloille miksi toinen nappula teki kuten teki. Ja haiseva trubaduuri, ihan jostain muusta puusta veistetty renttupala, joka selviäisi kerta toisensa jälkeen valehtelemalla suloisesti. Paitsi jos vastapuolen kuningattaren kanssa ruutua jakaessaan, sattuu kuningas tulemaan viereiseen ruutuun... Monisäikeistä draamaa!
Mies istuukin aina samassa paikassa, koska siinä oli turvallista eilenkin. Ennen säästyi karhun raatelulta, nykyään auringon paistamiselta silmään kello 20.50 Urheiluruudun aikaan. Tuttu on hyvä. Jos vuoden kuluttua nojatuoli siirretään, mies pyllähtää lattialle, jonka jälkeen etsii raivoissan turhaan, edelleen samassa huoneessa olevaa tuoliaan.
Varsinkin äideillä on ihmeellinen kyky muuntautua ja toimia kaukaa viisaasti, jo siinä vaiheessa kun päämäärä on vielä täysin sumea. Miehen - joka ei näe motivoivaa palkintoa - on sitä todella vaikea ymmärtää mutta aivan pakko ihailla. Aplodien paikka.
Suomen naiset voittivat kenraalin pyllypuheiden aikaan pronssia MM-jääkiekossa. Teksti-tv:ssä tapahtumaa ei selostettu rivin rivillä, pelkällä tuloksella. Nyt kun miehet pelaavat jääkiekkoa, lähetys alkaa vähintään puoli tuntia ennen ottelua. Paikalle on lennätetty kokonainen kisa-studio ja otteluiden sekä pelaajien pienimpiäkin ominaisuuksia märehditään tuntikaupalla, neljänkin miehen voimin. Miksi tällainen epäsuhta?
Voidaan tietysti ajatella, että koska miehet pelaavat "paremmin" ja voittaisivat naiset helposti. Että ihmiset haluavat nähdä lajikohtaisesti taitavinta urheilua. Mutta miesten voitto nyt johtuisi vaan siitä, että miehet ovat luoneet lajit omia vahvuuksiaan hyödyntävästi - niinkuin työelämän organisaatiotkin. Miesten joukkueurheilu kun on liki poikkeuksetta sellaista, että ollaan kahdessa ryhmässä ja peliväline on tarkoitus toimittaa vaikka väkisin vastustajien puolustamaan maaliin. Pari tuntia tönitään ja ähkitään, kaikki saman juipulan kimpussa.
Mutta mitä jos sukupuolet pelaisivat vastakkain mitä tahansa, naisten ominaisuuksia hyödyntävillä säännöillä? Esimerkiksi niin, että pelataan 10 minuutin jaksoissa joiden välillä kone muuttaa sattumanvaraisesti sääntöjä. Ja uudet täytyy sisäistää kuulemalta, kahdessa minuutissa, jonka jälkeen ottelu jatkuu, virheestä pihalle -periaatteella.
Tai niin, että joukolle ihmisiä annetaan esimerkiksi kylmäkalle. Sääntöjä, tai pelin muotoakaan ei selitetä. Kahden tunnin päästä useimmat ovatkin ymmyrkäisinä lähteneet. Sitten kolmen vuoden kuluttua, tuomari soittaakin yllättäen ovikelloa ja kysyy: Missä se kylmäkalle on?!
Kamppailu-urheilussa ei saisi koskettaa toista lainkaan, kaikki muu olisi sallittua. Osa otteluista käytäisiin ehkä pelkästään tuijottamalla mutta pääosa varmasti verbaalisesti. Niin tai näin, tuomareita ei edes tarvittaisi, mattopaini on sitten taas miesten heiniä.
Moniottelu olisi nimensä mukainen mutta kaikki lajit oteltaisiin samanaikaisesti: sudoku, lukeminen ja hulavanteen pyörittäminen. Yksi hämmästyttävimpiä naisten bravuureja on juuri "multi-tasking", eli mielen moniajo. Mutta koska urheilulajit ovat miesten keksimiä, niissä ei sellaista edes esiinny vaan toiminta on rajoittavan suoraviivaista. Pelikenttä on aina neliskulmainen ja vain yksi ihminen voi pitää pelivälinettä kerrallaan, jota sitäkin on aina vain yksi kappale. Hurjimmillaan miesten luovuus on tainnut olla shakkia (päihtyneenä?) keksiessä. Laudalla on ihmisiä, rakennuksen irrallinen osa sekä hevonen joka liikkuu aina kaksi askelta yhteen suuntan ja yhden sivulle. Täysin epäuskottava etenemistapa sanon minä, jalathan siinä sotkeentuisivat.
Naiset tuunaisivat ehkä kuitenkin lautaa vielä vaikkapa yhdellä aasilla, joka liikkuisi totaalisen mielivaltaisesti, tai sitten ei lainkaan. Tai tarhakiusatulla pythonilla, joka voisi mennä muiden nappuloiden välistä ja kuristaa hengiltä kolme vastustajan nappulaa kerralla, mutta vain kerran per peli, sitten täytyy sulatella. Psykiatri olisi pehmeä nappula joka selittäisi muille nappuloille miksi toinen nappula teki kuten teki. Ja haiseva trubaduuri, ihan jostain muusta puusta veistetty renttupala, joka selviäisi kerta toisensa jälkeen valehtelemalla suloisesti. Paitsi jos vastapuolen kuningattaren kanssa ruutua jakaessaan, sattuu kuningas tulemaan viereiseen ruutuun... Monisäikeistä draamaa!
Mies istuukin aina samassa paikassa, koska siinä oli turvallista eilenkin. Ennen säästyi karhun raatelulta, nykyään auringon paistamiselta silmään kello 20.50 Urheiluruudun aikaan. Tuttu on hyvä. Jos vuoden kuluttua nojatuoli siirretään, mies pyllähtää lattialle, jonka jälkeen etsii raivoissan turhaan, edelleen samassa huoneessa olevaa tuoliaan.
Varsinkin äideillä on ihmeellinen kyky muuntautua ja toimia kaukaa viisaasti, jo siinä vaiheessa kun päämäärä on vielä täysin sumea. Miehen - joka ei näe motivoivaa palkintoa - on sitä todella vaikea ymmärtää mutta aivan pakko ihailla. Aplodien paikka.
This one´s for you, Vesa
Vappuaatto 2011, takana pari lasillista skumppaa, huomenna on työläisten juhla. Ystäväni Vesa esittää helpon mutta vaikean kysymyksen: mitkä ovat oikeastaan vihreiden pyrkimykset? Miten kaikki telluslaiset voisivat millään saavuttaa yhtä hyvän elintason kuin meidän, aiheuttamatta Äiti Maalle burnoutin?
Vaikka minulta puuttuu sekä mandaatti että syvä tietämys, ryhdyin kuitenkin aprikoimaan. Hmm... harva meistä on oikeasti idealisti. Tyly tosiasia on, että valtaosa äänestää lompakollaan. Eli eri puolueiden kannatus perustuu siihen, kuinka monen ihmisen elintasoon kyseisen puolueen linja lupaa kohennusta.
Vihreiden kannatus ei siis tule nousemaan merkittävästi, ennekuin vihreys tarkoittaa useammalle ihmiselle parempaa toimeentuloa. Niinkuin ei Köyhien puolue voi nousta valtapuolueeksi, ennenkuin valtaosa on köyhiä. Eikä luonnonsuojelusta voi tulla merkittävin globaali teema, ennenkuin tämä tulee rahallisesti kannattavammaksi kuin sen sivuuttaminen; ihosyöpä, hirmumyrskyt tai puhtaan veden puute kääntävät vaakakupin.
Raha on paperilappu johon on painettu sen arvo, suhteessa asuntoon, kulkuvälineeseen, ruokaan, juomaan tai lääkkeisiin. Mutta kaikki me sisimmissämme tiedämme, että paperilapun todellinen arvo on liki nolla, niinkuin timantinkin, jos ei kukaan sitä halua. Uskon että tällaiset tavaroiden vaihtovälineet on alunperin keksinyt ihminen jolla oli eniten ja halusi vaihtaa omaisuuttaan toisenlaiseen, mahdollisimman hyvällä vaihtosuhteella. Varattoman itse valmistamalle rahalle olisi naurettu.
Yleistä hyvinvointia luodaan rahalla. Ilman sitä, meillä olisi pelkkiä luonnonvaroja/-antimia, ei aids-lääkkeitä tai vanhainhoitoa; ihmisiä kuolisi massoittain sairauksiin, keskimäärin 35-vuotiaina. Juuri niinkuin kehitysmaissa tapahtuu.
Ei ole kuitenkaan vaikea ennustaa, että kun luonnonvarat/-antimet käyvät todella vähiin, rahan arvo muuttuu ja varallisuus lasketaan jälleen käyttötavaran mukaan; kottikärryt muuttuvat arvokkaammiksi kuin niihin mahtuva rahamäärä. Punavihreille ilkutaan usein, haluavatko ne muka takaisin omavarais- ja vaihtotalouteen? Vaikka juuri äärimmilleen viety kapitalismi ajaa siihen.
Syy sotiin ei löydy uskonnoista, uskonto on vain köyhän ja nälkäisen kanava, epäoikeudenmukaisuuden tunteen kanavoimiseen heihin joilla on enemmän. Nyrkki pystyssä huudetaan fariseusta, jiddahia ja kultaista vasikkaa. Ja yksilötasolla kolmekymmentä hopearahaa on monelle itseinhoinen vertauskuva siitä, mitä voi joutua elämässään valitsemaan; tarina kolmannesta lapsesta jolle ei riittänyt ruokaa, koska osa viljeltävästä maasta oli pakko myydä jotta kaksi muuta selviäisivät hengissä, monikansallisen pörssiyhtiön patentoiman sikahintaisen lääkkeen avulla. Katsoessaan sillä rahalla kasvatettavaa länsimaista hyvinvointia, mielessä käy varmaan monenlaista - ensimmäisenä tuskin kuitenkaan, että ilman sitä, lääkettä ei olisi ollutkaan.
Vailla katkeruutta, fatalistinen maailmankuva maistuukin vain terveelle ja kylläiselle. Siksi globaalin elintasoepäsuhdan ylläpito eduksemme, tulee tulevaisuudessa vaatimaan runsaasti rautaa rajalle ja mikäli ihmismassat lähtevät liikkeelle, tavallisille perheenisillekin kyvyn laittaa pihamaalla kuulan kalloon sille, joka yrittää tasata puntit. Koska olemme tappamisessakin uusavuttomia, ehdotankin pikaisesti kansalaisopistoihin Strömsö-henkisiä kursseja asiassa: "Kuinka tapat talossa ja puutarhassa, minimaalisin remontein - ruumiiden kierrättäminen on kasvimaalle fosfori-ekoteko".
On aika olennaista esittää itselleen kysymys, mihin kaikkeen on valmis, säilyttääkseen paremman asemansa. Ihminen joka ei halua pilata itseltään pieniä ylellisyyksiä - kuten huoleton lasillinen skumppaa - jättää kokonaan kysymättä.
Valvottavimmat kysymykset ovatkin juuri ne, joihin tietää jo vastauksen mutta haluaisi löytää toisenlaisen - tiedän Vesa tunteen. Vastaus kysymykseesi on: Missä ei ole tahtoa, ei ole tietä ainakaan.
Vaikka minulta puuttuu sekä mandaatti että syvä tietämys, ryhdyin kuitenkin aprikoimaan. Hmm... harva meistä on oikeasti idealisti. Tyly tosiasia on, että valtaosa äänestää lompakollaan. Eli eri puolueiden kannatus perustuu siihen, kuinka monen ihmisen elintasoon kyseisen puolueen linja lupaa kohennusta.
Vihreiden kannatus ei siis tule nousemaan merkittävästi, ennekuin vihreys tarkoittaa useammalle ihmiselle parempaa toimeentuloa. Niinkuin ei Köyhien puolue voi nousta valtapuolueeksi, ennenkuin valtaosa on köyhiä. Eikä luonnonsuojelusta voi tulla merkittävin globaali teema, ennenkuin tämä tulee rahallisesti kannattavammaksi kuin sen sivuuttaminen; ihosyöpä, hirmumyrskyt tai puhtaan veden puute kääntävät vaakakupin.
Raha on paperilappu johon on painettu sen arvo, suhteessa asuntoon, kulkuvälineeseen, ruokaan, juomaan tai lääkkeisiin. Mutta kaikki me sisimmissämme tiedämme, että paperilapun todellinen arvo on liki nolla, niinkuin timantinkin, jos ei kukaan sitä halua. Uskon että tällaiset tavaroiden vaihtovälineet on alunperin keksinyt ihminen jolla oli eniten ja halusi vaihtaa omaisuuttaan toisenlaiseen, mahdollisimman hyvällä vaihtosuhteella. Varattoman itse valmistamalle rahalle olisi naurettu.
Yleistä hyvinvointia luodaan rahalla. Ilman sitä, meillä olisi pelkkiä luonnonvaroja/-antimia, ei aids-lääkkeitä tai vanhainhoitoa; ihmisiä kuolisi massoittain sairauksiin, keskimäärin 35-vuotiaina. Juuri niinkuin kehitysmaissa tapahtuu.
Ei ole kuitenkaan vaikea ennustaa, että kun luonnonvarat/-antimet käyvät todella vähiin, rahan arvo muuttuu ja varallisuus lasketaan jälleen käyttötavaran mukaan; kottikärryt muuttuvat arvokkaammiksi kuin niihin mahtuva rahamäärä. Punavihreille ilkutaan usein, haluavatko ne muka takaisin omavarais- ja vaihtotalouteen? Vaikka juuri äärimmilleen viety kapitalismi ajaa siihen.
Syy sotiin ei löydy uskonnoista, uskonto on vain köyhän ja nälkäisen kanava, epäoikeudenmukaisuuden tunteen kanavoimiseen heihin joilla on enemmän. Nyrkki pystyssä huudetaan fariseusta, jiddahia ja kultaista vasikkaa. Ja yksilötasolla kolmekymmentä hopearahaa on monelle itseinhoinen vertauskuva siitä, mitä voi joutua elämässään valitsemaan; tarina kolmannesta lapsesta jolle ei riittänyt ruokaa, koska osa viljeltävästä maasta oli pakko myydä jotta kaksi muuta selviäisivät hengissä, monikansallisen pörssiyhtiön patentoiman sikahintaisen lääkkeen avulla. Katsoessaan sillä rahalla kasvatettavaa länsimaista hyvinvointia, mielessä käy varmaan monenlaista - ensimmäisenä tuskin kuitenkaan, että ilman sitä, lääkettä ei olisi ollutkaan.
Vailla katkeruutta, fatalistinen maailmankuva maistuukin vain terveelle ja kylläiselle. Siksi globaalin elintasoepäsuhdan ylläpito eduksemme, tulee tulevaisuudessa vaatimaan runsaasti rautaa rajalle ja mikäli ihmismassat lähtevät liikkeelle, tavallisille perheenisillekin kyvyn laittaa pihamaalla kuulan kalloon sille, joka yrittää tasata puntit. Koska olemme tappamisessakin uusavuttomia, ehdotankin pikaisesti kansalaisopistoihin Strömsö-henkisiä kursseja asiassa: "Kuinka tapat talossa ja puutarhassa, minimaalisin remontein - ruumiiden kierrättäminen on kasvimaalle fosfori-ekoteko".
On aika olennaista esittää itselleen kysymys, mihin kaikkeen on valmis, säilyttääkseen paremman asemansa. Ihminen joka ei halua pilata itseltään pieniä ylellisyyksiä - kuten huoleton lasillinen skumppaa - jättää kokonaan kysymättä.
Valvottavimmat kysymykset ovatkin juuri ne, joihin tietää jo vastauksen mutta haluaisi löytää toisenlaisen - tiedän Vesa tunteen. Vastaus kysymykseesi on: Missä ei ole tahtoa, ei ole tietä ainakaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)