Iso nytky

Tapahtuipa eteisessämme kuusi vuotta sitten: Silloin viisivuotias poikani ravaa edestakaisin huoneeseensa etsien tarpeellisia tavaroita. Lattialle on levitettynä neliskulmainen liina josta on tarkoitus sitoa nyytti kepin päähän. Hän on muuttamassa kotoa.

Mukaan tarttuu pari pehmoeläintä, t-paita, muutama keksi ja taskulamppu. Sitten nyytti kasaan ja kepin nokkaan... hetkinen, hän keskeyttää pakkaamisen.
-Yksi asia unohtui.
Tomerin askelin ja silmäkulmat kurtussa hän suuntaa keittiötä kohti. Minä seuraan uteliaana perässä. Keittiön laatikosta lähtee näköjään mukaan vielä voiveitsikin.
- Mitähän sinä tuolla meinaat tehdä?
- No, jos metsässä tulee vaikka karhu vastaan!
- Niin meinaat sitten tappaa sen voiveitsellä?
- Aivan oikein!

Hetken päästä istumme alas ja kerron että ikävä kyllä, karhu taitaisi syödä pojan aamupalaksi ja kaivella sen jälkeen voiveitsellä hampaitaan. Sanon etten haluaisi hänen ihan vielä muuttavan kotoa, mutta etten kai voi hänen lähtöä estääkään. Sitten kysyn onko hän nyt lähdöstään ihan varma, ulkona on aika kylmäkin ja tunnin päästä pimeä? Pikkuhiljaa pojan kiukku laantuu ja tunnin kuluttua rakennamme taas legoilla. Hän on saanut protestinsa ja minä olen hiukan myöntynyt.

Ymmärrän kyllä eduskuntavaalien tuloksen. Olen itsekin puhunut protestin puolesta ja ilmassa leijuneen ylimääräisen jännitteen aiheuttama salama nyt valitsi tällä kertaa tiekseen Timo Soinin suave-kukkulat, kulkien rippipuvun prässivekkien kautta, lopulta paksuista kumipohjallisista kengistäkin läpi, syvälle suomalaiseen mustaan multaan. Irvistys oli sen mukainen.

Osasyy löytyy varmasti siitä, ettei ketään koskaan asetettu edes moraaliseen vastuuseen vaalirahoitus-skandaalissa. Vanhanen erosi "vapaaehtoisesti" jalkapipin vuoksi ja Kaikkonenkin valittiin uudestaan. Eikä vyyhdillä tai maan tavalla sitäpaitsi voi olla yhdet kasvot, joten kai vaalien lopputulos oikeudenmukainen sitten olikin? Koko vanha valta on turpa veressä.

Itse olisin silti toivonut, että muutoksella olisi ollut toisenlaiset kasvot, jolloin olisimme voineet siirtyä sulavasti kähminnän jälkeiseen aikaan. Eikä nytkyen takaisin aikaan mikä sitä edelsi ja pohjusti; Suomen poliitikoiden ja liikemiesten sisäsiittoiseen talousmarkkinaan: devalvaatiomarkka-aikaan.

Aikaan jolloin kosketuspinta eri kulttuureihin oli lähinnä kirjaston ja keihäsmatkojen varassa. Neekerikrääsää (made in Hong Kong) tuotiin kyllä matkalaukuissa mutta oudot heimorituaalit saivat mieluusti jäädä Mambolaan. Sillä Suomessa taide ja esineet ovat puhtaita ja kirkkaita kuin Iittalan lasi. Ainoat hyväksyttävät nokinaamat näillä main olivatkin Pertti ja Ritva, pienessä noloutta lieventävässä tuiskeessa lapinkasteella. Ja fennoramadan on edelleenkin kovin tuliliemipainotteinen.

Entä uusi laatu? Soinin jälkeen on pitkä rivi pisteitä. Sitten tulee Kike Elomaa (n. 13.000 ääntä), entinen bodari ja vuonna 2003 silloisen aviomiehensä kanssa ns. Elomaa- talousrikosjutussa tuomittu. Eivätkös ääniharavat yleensä ole enemmän tai vähemmän oikeutettuja ministerinsalkkuun? Miten olisi siis Kikelle valtiovarainministerin salkku? Sillä hallitukseen persujen on mentävä ja ministerit on laadusta riippumatta löydyttävä.

Uskon että moni persuja äänestänyt haluaa edelleen elää monikulttuurisessa ja - kielisessä maassa sekä eurooppalaisessa yhteisössä. Mutta antoivat neljäksi vuodeksi mandaatin vähän muullekin - sellaista sattuu, kiukuspäissään nyyttiä pakatessa.

Vihreiden Soini, se pätevältä vaikuttava kaveri

Katselemme poikieni kanssa vaalitenttiä, johon on kutsuttu neljän suurimman puolueen mahdolliset pääministeriehdokkat. 8-vuotias ilmoittaa ettei tykkää kun tuomareille huudetaan ("Saanko minä puhua loppuun?!") ja haluaisi mieluummin kuulla iltasadun - enkä moiti. Ja kuinka ollakaan, meillä on yksi Grimmin satu kesken, joten siihen siirtyminen Suomen sosiaalipolitiikasta käy saumattomasti...

Koska 11-vuotias on selvästi kiinnostunut aikuisten ärtyneenpuoleisesta egokinaamisesta, annan katsoa. Myöhemmin kun palaan iltasadun parista, kysyn tunnelmia.
- No, kuka on pärjännyt parhaiten?
- Se vihreiden edustaja, poika vastaa.
- Vihreät eivät ole tässä mukana, tarkoitatko Kataista?
- Ei Katainen, vaan se toinen mies. Se iso. Se vaikuttaa pätevältä
- Ai Soini?
- Joo, just se Soini. Se puhuu kuin mufa. Että tämä tämä ja tämä ei toimi ja sitten se kertoo mitä pitää tehdä. Että jos ei järkipuhe auta niin järki on taottava.
Poika lyö sanojensa painoksi vielä nyrkillä kämmeneen.

- Jaa, mutta entä Portugali, pitäisikö heille nyt lainata rahaa? Vai antaa vaan mennä konkurssiin?
- Kyllä heitä varmaan pitää auttaa, poika aprikoi huolella. Vaikka ovatkin itse hoitaneet talouttaan huonosti. Silti pitää auttaa ainakin alkuun. Niinkuin opetellaan ajamaan pyörällä. Kun otetaan apupyörät pois, siinä on joku toinen tukemassa vähän matkaa. Kunnes oppii pysymään pystyssä itse.
- Niin, niin se taitaa kuule vähän olla.

Sitten alkaa Soini taas puhua ja pojan puhe keskeytyy. Silmät fokusoituvat ruutuun ja välillä hän jopa nyökkää, Soinin itsevarma ja yksinkertaistava tapa esittää asioita näyttää herättävän pojassa turvallisuuden tuntua. Hän saa vaikeatkin asiat näyttämään helpoilta.

- No, mutta kuka on ollut huonoin?
- Tuo vaalea nainen... Urpiainen.
- Kuinka niin?
- No kun se alkaa aina lörpöttelemään ja paasaamaan niin että muut joutuvat keskeyttämään. Sillä ikään kuin hirttää kaasu kiinni. Urpiaisella taitaa olla puheripuli.
- Entä Kiviniemi?
- Kyllä sekin ihan hyvin puhuu. Muttei niin selvästi kuin Soini.
- No mitäs tykkäät Kataisen violetista solmiosta?
- Se on kyllä hyvä. Yleensä niillä on vaan joku tummansininen. Tuo erottuu, se on aika rohkea.
- Entä mitä Portugalin kannattaisi nyt tehdä itse?
- Palkkoja täytyisi alentaa ja veroja nostaa.
Poika pitää kämmeniä vaakasuorassa edessään ja laskee vasenta kämmentään samalla nostaen oikeaa, kunnes ovat samassa tasossa. Ele on yksinkertainen ja tehokas, miljardit ja näiden kerrannaisvaikutukset vaan sekoittavat ihmisen.
- Menot ja tulot pitäisi saada balanssiin, hän jatkaa

Siihen on helppo yhtyä, vaikka koko aihe on laajuudessan ja moniulotteisuudessaan oikeasti uuvuttava. Poikakin haukottelee ja järkevänä toteaa, että täytyisi varmaan mennä nukkumaan, jotta jaksaa huomenna kouluun. Toivottelenkin hyvää yötä ja esitän vielä viimeisen kysymyksen.
- Kukas noista olisi nyt sitten sopivin Suomen pääministeriksi? Kuka pärjäsi parhaiten?
- Njaa... kyllä se on se iso. Se pätevältä vaikuttava kaveri.
Iso kosketusnäyttö studiossa näyttää, että vaaliväittelyä seurannut Suomen kansa näki asian samoin.

Keväthanki sulavi, mätä joutsen povellansa

En ole erityisemmin kunnostautunut runollisin sanakääntein kirjoittamaan luonnon murroksista vuodenaikojemme kierrossa. Muut ovat siinä niin paljon parempia, mutta yritetäänpä, ihan vaikka terapeuttisessa mielessä.

Viides huhtikuuta 2011: luonto on ruma kuin sotavamma. Näyttää siltä, kuin luojamme olisi koko talven siivonnut, jokaisen nurkkamme vitivalkoiseksi. Ja työn vihdoin valmistuttua, sen kunniaksi vähän juhlinut ja kytkenyt vahingossa letkun imurin puhalluspuolelle. Maalaten maailman miljardilla oksenpätkällä sekä triljoonalla kuolleella havulla, naavalla ja kaarnansuikaleella. Niinkuin köyhä Jackson Pollock olisi maalannut, kaikkien muiden värien kuin musta, valkoinen ja ruskea loputtua.

Norja leskenlehti kasvaa jo tienvarrella, mutta kymmenen sentin paksuinen kerros hiekoitus-sepeliä tukahduttaa plantun alkuunsa. Etovan pientareen viimeistelee muutama puoliksi sulamaton suolakasa, tappaen kaiken elollisen alleensa. Ilmassa leijuu sama mädän orgaanisen aineen lemu, mikä syksyllä jäi kesken, elottoman kauden saapuessa leveysasteillemme. Mutta nyt on kevät!

Asvaltista roiskuva liete pinnoittaa tylsän yksiväriset automme maalipinnat hiekkapaperin tuntuisiksi ja kuivuneena täyttää keuhkomme murhaavalla pölyllä. Se naarmuttaa tuulilasia ja jumittaa jarrukengät sekä alkuun päästyään, syövyttää paperinohuet autonpellit puhki muutamassa vuodessa. Tunnen itseni nöyräksi, näin on Luoja siis tarkoittanutkin?

Kolmipäiväisen sumun hälvettyä, leikkivät auringonsäteet heijastuvat terassin katon pinnasta. Ikäänkuin kikattaen valon spektrissä. Sitten kun kattokasan viimeisetkin jäälohkareet sulavat, pääsemme raivaamaan romahtaneet rakenteet kaatopaikalle. Kevät on uudestisyntymisen aikaa!

Ja niemenkärjessä näkyy jo ensimmäinen joutsen, se poloinen joka ei tajunnut ajoissa lähteä, vaan jäätyi jaloistaan kiinni rantakivien väliin. Supikoira ei ole vielä vainunnut Herran suomaa antia, varmaan siitä syystä, että kevät on niin kylmä ettei edes raatoa mädännyttävä bakteerikanta ole päässyt vauhtiin. Mutta kohta on enää kylkiluut jäljellä, rantavedessä kuin rivi tiaroita, roikkuvat vesipisarat timantteinaan.

Sitten alkaa allergia-aika. Ensimmäisen viestin tuo pähkinä ja leppä, sitten nasaaliin konserttiin yhtyy koivu ja umpeenturvonneen nenän seuraksi saapuu lopulta vuotavat silmät, heinän käskemänä. Aaatsiiih! - kevään ääni laulattaa apteekin kassakonetta.

Kevät tietää myös ehkä jälleen kutsumattomia vieraita autotalliimme. Ehei... enpäs tarkoittanutkaan pääskysiä. Yhtenä keväänä, sulamisvesien aiheuttama tulva toi minulle nimittäin yllättävää paluupostia: omat kikkareeni likakaivosta, lattiakaivon kautta. Sanoin niille, että kuulkas veitikat, nyt olette kyllä eksyneet! Ja varovasti nostin hauraita rikkalapiolle ja viskasin tallin taakse, vaikka keväinen isänvaistoni sanoikin, että omia tulisi aina varjella.

Oi kuulkaa, arvoisa herrasväki! Elämme upeita aikoja, sillä hän joka kykenee nämä viikot masentumatta kulkemaan, saa kohta tarttua haravanvarteen. Siivota järjestykseen ja laittaa kuntoon kaiken, minkä luonto joka vuosi rikkoo: upeasti kumpuavat routavaurioiset tiet ja lumikuorman alle lyyhistyneet pressutallit. Ja naapurin rannasta löytyneestä laituristasi saa mitä parhainta saunapuuta. Kauppias hymyileekin rapullansa, kevät on kiitollisuuden aikaa.

Talvisin mietinkin aina, oliko Tatu Vanhanen sittenkin oikeassa, väittäessään että pohjoisen olosuhteet ovat jalostaneet älykkyyttämme. Mutta ei, kyllä se taitaa olla niin, että tänne jäivät vain ne, jotka eivät ymmärtäneet lähteä. Sillä kevät oli lupaus paremmasta. Joka vuosi.

Tarpeettomat, merkityksettömät ja näkymättömät

Time Magazinessa kerrotaan tsunaminjälkeisestä elämästä Japanissa. Vapaaehtoisauttajia ohjaavassa kohteessa on nuoria hakijoita, yllättäen kolme kertaa enemmän kuin kohde pystyy ottamaan. Moni palaa pettyneenä kotiin, onnekkaimmat jäävät väliaikaissuojiin ohjaamaan kodittomia vanhuksia päivittäiselle pesulleen.

Puhumme maasta, jossa uraa on pidetty elämän tärkeimpänä asiana - terveydenkin edellä. Uratikkailla on opittu käyttämään kyynärpäitä ja parhaimmille on kuulunut korkein palkka. Se on ollut sekä arvostetuinta että tavoitelluinta.

Paheksuen onkin viime vuosikymmenenä seurattu, kuinka kasvava osa nuorisosta, tuon sijasta valitseekin nyt väliaikaisia "roskatöitä", voidaakseen esimerkiksi matkustaa enemmän, tai ihan vaan harrastaa. Heitä kutsutaan freetereiksi, vapailijoiksi.

Hikikomoreiksi vuorostaan luokitellaan nuoria jotka eristäytyvät yhteiskunnasta, pimennettyihin huoneisiinsa jopa vuosiksi. Osa ei viitsi edes pukea, vaan työntävät ainoastaan kalpean ja alastoman kätensä ovenraosta. Tavoitellen neuvottomien vanhempien siihen laittamaa ruokalautasta.

Hikikomorit viettävät aikansa yksin, pääasiassa lukien, katsoen televisiota, pelaten tietokonepelejä tai selaten nettiä. Tietoteknisesti he ovat lahjakkaita mutta sosiaalisesti erakoituneita - heitä ei voisi vähempää kiinnostaa. Kuulostaako tutulta? Ei ihme, Suomeahan pidetään Pohjolan Japanina.

No, osa tuosta menee tietenkin murrosiän piikkiin, mutta takana piilee kyllä ongelmakin. Erakoituminen on yleensä yksisuuntainen liike; yli kolmekymppisiksi eristyksissä elävistä, harva palaa enää työ- ja seuraelämäämme.

Yksi japanilaisista vapaaehtoisista sanoo tuntevansa itsensä maanjäristyksen jälkeen ensimmäistä kertaa elämässään energiseksi. Ja tarpeelliseksi. Tähän asti yhteiskunta on tuntunut pyörivän omillaan ja erillään. Opiskelut on hoidettu, jottei vanhempia nolattaisi ja työt tehty, jotta on saanut hankittua viimeisimmät vempaimet. Mutta jossain vaiheessa elämää, tulee se hetki, jolloin tämä ei enää riitä.

He kysyvät nyt, mitä voivat tehdä maansa hyväksi? Moni aktivoituu poliittisesti, vaikkei ole koskaan aikaisemmin edes äänestänyt. Miksi olisivatkaan? Systeemiin ei voi vaikuttaa - mikään ei kuitenkaan muutu - ei voisi vähempää kiinnostaa. Japanissa on tavallista, että parlamentin jäsenillä on tiiviit yhteydet elinkeinoelämän terävimpään kärkeen. Ja että parlamenttiuran jälkeen, siirrytään korkeaan virkaan johonkin niistä yrityksistä, jonka kanssa oli päättäjänä tiiviissä yhteydessä (ilmiötä kutsutaan amakudariksi, taivaan lahjaksi). Joten vuosikymmenet vierivät, naamat ja puolueet ehkä vaihtuvat mutta sama suhmurointi jatkuu aina vaan... kuulostaako tutulta? Mainitsinko että Suomea pidetään Pohjolan Japanina?

Onko niin, että ainoastaan luonnonkatastrofin tai sodan jälkeen, ihminen näkee itsensä konkreettisesti tarpeelliseksi? Tuntee, että tekemisilläni on väliä ja maailma huonompi paikka, mikäli en ponnistele yhteisömme hyväksi?

Nuorisotyöttömyytemme on aivan järkyttävää luokkaa. Ja osalle se on jo valinta. He eristäytyvät mieluummin lankojen päähän, energiajuomatölkkeineen huoneisiinsa, alasvedetyin verhoin, kuin pakottavat itsensä sosiaalisesti hankaliin tilanteisiin, joissa pettymykset joutuu kohtaamaan kasvotusten, niin työelämässä kuin deittailussakin. Työ merkitsisi kyllä enemmän rahaa, mutta raha ei ilmeisesti merkitsekään kaikkea? Elämällä tulisi myös olla tarkoitus ja tekemisillä sekä mielipiteillä väliä. Itselleen olisi tärkeää, että pystyisi parantamaan pienen palan maailmaa.

Loppujen lopuksi asia on täysin looginen: mikäli täyteen ahdetussa maailmassamme ei tunnu olevan tilaa, tarvetta tai arvoa nuorten panokselle, nuoret rakentavat itselleen rinnakkaisen maailman - vaikka virtuaalisen, jossa näkyvät, edes aina statuspäivityksen tehtyään.