Katsoessani maaliviivan jälkeen, hangen päällä makaavan poikani kiivaasti kohoavaa rintakehää, muistot tulvivat mieleeni. Niistä tuskaisista hiihtokisoista, joihin lapsena osallistuin. Isäni lauantai-aamu alkoi meidän suksien rituaalinomaisella voitelulla. Päihin tasoitettiin kolvilla paraffiinia, hiljaisin, täydellisin vedoin. Ja keskelle laitettiin liisteriä, erivärisistä purkeista, kelin mukaan. Lukiessaan ulkolämpömittaria ja säätiedotuksia, virne huulillaan, hän näytti hullulta tiedemieheltä.
Itse kisoista muistan vain rintakehän ja henkitorven kivut. Ja takaliukkaat sukset, olivathan ne tarkoitetut 10 kiloa painavammalle. Eli olisivat sopivat kolmen vuoden kuluttua, joten uusia ei ostettu. Metsälenkillä sydän hakkasi niin, että kellertävän numerolapun ruosteiset hakaneulat löivät tahtia, eikä henki kulkenut. Loppulenkki menikin tunnelinäöllä ja maalissa rojahdin pituuttani hankeen. Itkukin taisi välillä päästä mutta eihän sitä poskille jäätyneestä räästä erottanut.
Tänäkään päivänä en nauti liikunnasta, vaan joudun pakottamaan itseni siihen, jälkeenpäin toki tuntuu hyvältä. Sittemmin minut on diagnosoitu astmaattiseksi joten tehonpuute äärimmäisen rasituksen alla sai selityksensä.
Voidaan tietysti kysyä, miksi kerta toisensa jälkeen osallistuin? Ne muutamat hapettuneet lusikat olen tainnut heittää mäkeen, niiden alati herättämien ikävien muistojen takia. Uskon että osallistuin, koska isäni ihaili huippu-urheilijoita. Kun Lasse Virén tuli maaliin vuonna 1976 Montrealissa, isäni oli vähintään yhtä väsynyt. 10.000 metrin mukanajuokseminen vahvassa adrenaliinihuumassa, metrin päässä televisiosta, ei ole helppoa. Kerran joutuu sivullekin kaatumaan.
Hän oli silloin äärimmäisyyksien mies, laihduttikin niin radikaalein keinoin että tukka lähti - kaikki kuulemma kotiinpäin. Enää en ole varma, odottiko hän edes minulta mitään? Sillä hän oli luultavasti niin keskittynyt analysoimaan omaa kisa-strategiaansa, irtiottojaan sekä maitohapon kertymisiään. Mutta hiljaisuus jälkikäteen aiheutti sen, että uskoin pettäneeni hänen odotuksensa.
Oikeanlaatuinen lasten kannustaminen on vaikea asia. Pitäisi pystyä tukemaan luonnollista kunnianhimon toteuttamista mutta samalla vahvistamaan pelkän osallistumisen riemua. Iloitsemaan mukana menestyksestä mutta myös paikkaamaan rikkinäistä itsetuntoa sen jäädessä uupumaan. Ehkä tärkein on hallita itsensä, olen nähnyt isien loukatun ylpeyden aiheuttavan areenoiden laidoilla perin vastenmielisiä asioita; pienten sielujen polttomerkkaamista.
Tiedän myös, että joillakin on tapana kannustaa lapsiaan rahalla. Esimerkiksi sadalla eurolla hyvästä numerosta kokeissa. Itselleni ajatus on todella vieras. Ei tarvitse kuin miettiä miten aikuiset reagoivat samaan: korkeasti koulutetut bonus-johtajatkin oppivat hetkessä ne luovat oikotiet, jotka kasvattavat omaa tiliä tehokkaammin kuin vahvistavat yrityksen terveyttä. Hyväksynnän osoittaminen lompakolla, kertoo mielestäni lapselle, että tunteen voi myydä ja ostaa. Aito kehu tuntuu varmasti molemmista paremmalta.
Lapsi aavistaa äärimmäisen hyvin mitä häneltä odotetaan - ja lisää hiljaa mielessään kuvittelee. Jos kotona siis mitataan menestymistä rahalla, saa armottoman suorittajan. Ja jos isä kotona, silmät loistaen, kehuu naapurin Holgerin viinakestävyyttä, saa pojan joka tulee yrittämään Holgerin kolmen viikon ennätyksenkin lyömistä. Ollakseen isänsä silmissä paras.
Sillä ei silloin ole merkitystä, että Holger saa kymmenen vuotta myöhemmin aivoverenvuodon ja menettää puhekykynsä. Tai että toimiston Teho-Anja joutuu työkyvyttömyyseläkkeelle 35-vuotiaana. Sillä meille on ominaista pyrkiä pikavoittoihin. Edes hetkeen vanhempiemme palkintokorokkeen korkeimmalla jakkaralla.
Kannattaa siis miettiä omia arvostuksiaan aika tarkkaan. Yhdellä harkitulla sanalla voi nimittäin pelastaa tasan saman verran kuin ajattelemattomuuttaan lausumattomalla pilata.
tiistai 29. maaliskuuta 2011
perjantai 18. maaliskuuta 2011
Mikä siinä ei naurata?
Kohentaakseni yleissivistystäni, päätin lopulta antaa periksi ja katsoa Munamiestä netistä - ei naurattanut vinkuva muna jakkaralla ei. Assosiaatio siihen Linnanmäellä kävelevään yltiöpositiiviseen plussapalleroon oli vahva, sehän sai selkäänsä. Olin lähinnä ymmälläni, tuostako Suomi on siis kohissut viime viikkoina? Mistä?!
Nuorempana minua nauratti suuresti Steve Martinin kreisikomediat. Eilen yritin lämmittää tuttavuutemme uusinnan avulla uudelleen. Ei enää onnistunut, koska Steve oli sietämätön. Juoni oli hölmö ja näyttelijät huonot... väkinäinen on oikea sana.
Tuskailin aikani ongelman kanssa; mikä piru siinä oli muuttunut? Mutta vaikka kuinka olisin halunnut, että elokuva, se ei taida olla mahdollista?
Romanttinen komediakaan ei enää kiinnosta, vaikka toisinaan kyllä yritän vaimoni vuoksi. Jo puolen tunnin jälkeen olen pidä tunkkisi-tilanteessa. Valmiina pomppimaan pystyyn ja haastamaan riitaa, vaikka pudonneesta popcornista, jotta pääsisin tilanteesta pois. Köyhän ilotytön ja miljonäärin välisen onnen kuvaaminen tuntuu lähinnä kiusalliselta... epäuskottava on termiä mitä haen.
Onko realismi edes terveellistä? Nauruhan pidentää ikää ja romanttisuus avioliittoa. Kyllä lumelääkekin tutkitusti hyödyksi on, negatiivisuus taas ei. Sen tiedän, koska katson dokumentteja, parhaimmat jopa kahteen kertaan.
Elämä vaan tuntuu liian lyhyeltä, hukattavaksi epäloogiseen käsikirjoitukseen tai toivottoman näyttelijän kehittymisen seuraamiseen, kymmenen vuoden aikajänteellä. Ei kiitos, minä haluan priimaa ja heti. Tai sitten mieluummin jurotan.
Haluan tietää enemmän, ymmärtää paremmin. Fiktiivisen romanssihötön tapittaminen tuntuu syövän aikaa siltä. Mikä tekee minut kärsimättömäksi. Kaikki oleellinen tuntuu alati etenevän jossain muualla... sinänsä aika naurettavaa sanoisin.
Mikä sitten jaksaa kiinnostaa? Ohjelmissa mitä seuraan, kerrotaan usein ihmismielen pimeistä puolista, tieteen viimeisistä saavutuksista tai sotien syistä ja seurauksista. Jopa Idols-kilpailu tai nelituntinen jauhaava tennisottelu kertoo ihmisen luonteesta enemmän kuin useimmat Hollywood-elokuvat. Joiden Oscar-palkinnotkin ovat korkeintaan tae keskinkertaisuudesta... ei täysin paska.
Lukiessani kirjaa, Seppo Heikinheimon elämänkertaa (tottakai) Mätämunan muistelmat, nauroin hänen kertoessaan kuinka silloisessa työpaikassaan sanomalehdessä, oli palstojen tyhjien kohtien täyttöön, valmiita lyijyyn valettuja mietelauseita. Yhdessä lehdessä oli sitten kuolleen papin muistokirjoitus ja sen alle jääneeseen tilaan latoja oli laittanut seuraavan: "Loppuu se pahankin papin saarna".
Heikinheimohan sittemmin tappoi itsensä, yksi hänen luettelemistaan syistä oli ettei ykkössyöttö tenniksessä enää kulkenut. Meissä on aika paljon samaa.
Mustin sarkasmi ja raastavin ironia epäkorrektilla ajoituksella tai vasaralla peukaloonsa lyöneen kotinikkarin lannistunut lakonia, vinon linnunpöntön vieressä ja kivun kyynel silmäkulmassa - ei mennyt ihan niinkuin Strömsössä. Ne sentään jaksavat vielä naurattaa... kuinka tässä näin kävi?
Niin fyysinen kuin henkinen makuaistimme kehittyy iän myötä. Arkemme asioissa tulee esille niin paljon uusia vivahteita, ettei tahdo makunystyrät enää pystyä erottelemaan. Spontaani nauraminen ei enää irtoa yhtä vaivattomasti. Nuorempana oli paljon yksinkertaisempaa, hauska oli hauskaa ja surullinen surullista. Nyt ne ovat yin ja yang, molemmissa reilu pala toista. Ja elämän ymmärrykseen liittyy niin paljon vastuuta, kolikkoihin puolia ja olemiseen syviä ulottuvuuksia, että välillä tuntee niihin hukkuvansa. Muttei se saisi maksaa naurua.
Nuorempana minua nauratti suuresti Steve Martinin kreisikomediat. Eilen yritin lämmittää tuttavuutemme uusinnan avulla uudelleen. Ei enää onnistunut, koska Steve oli sietämätön. Juoni oli hölmö ja näyttelijät huonot... väkinäinen on oikea sana.
Tuskailin aikani ongelman kanssa; mikä piru siinä oli muuttunut? Mutta vaikka kuinka olisin halunnut, että elokuva, se ei taida olla mahdollista?
Romanttinen komediakaan ei enää kiinnosta, vaikka toisinaan kyllä yritän vaimoni vuoksi. Jo puolen tunnin jälkeen olen pidä tunkkisi-tilanteessa. Valmiina pomppimaan pystyyn ja haastamaan riitaa, vaikka pudonneesta popcornista, jotta pääsisin tilanteesta pois. Köyhän ilotytön ja miljonäärin välisen onnen kuvaaminen tuntuu lähinnä kiusalliselta... epäuskottava on termiä mitä haen.
Onko realismi edes terveellistä? Nauruhan pidentää ikää ja romanttisuus avioliittoa. Kyllä lumelääkekin tutkitusti hyödyksi on, negatiivisuus taas ei. Sen tiedän, koska katson dokumentteja, parhaimmat jopa kahteen kertaan.
Elämä vaan tuntuu liian lyhyeltä, hukattavaksi epäloogiseen käsikirjoitukseen tai toivottoman näyttelijän kehittymisen seuraamiseen, kymmenen vuoden aikajänteellä. Ei kiitos, minä haluan priimaa ja heti. Tai sitten mieluummin jurotan.
Haluan tietää enemmän, ymmärtää paremmin. Fiktiivisen romanssihötön tapittaminen tuntuu syövän aikaa siltä. Mikä tekee minut kärsimättömäksi. Kaikki oleellinen tuntuu alati etenevän jossain muualla... sinänsä aika naurettavaa sanoisin.
Mikä sitten jaksaa kiinnostaa? Ohjelmissa mitä seuraan, kerrotaan usein ihmismielen pimeistä puolista, tieteen viimeisistä saavutuksista tai sotien syistä ja seurauksista. Jopa Idols-kilpailu tai nelituntinen jauhaava tennisottelu kertoo ihmisen luonteesta enemmän kuin useimmat Hollywood-elokuvat. Joiden Oscar-palkinnotkin ovat korkeintaan tae keskinkertaisuudesta... ei täysin paska.
Lukiessani kirjaa, Seppo Heikinheimon elämänkertaa (tottakai) Mätämunan muistelmat, nauroin hänen kertoessaan kuinka silloisessa työpaikassaan sanomalehdessä, oli palstojen tyhjien kohtien täyttöön, valmiita lyijyyn valettuja mietelauseita. Yhdessä lehdessä oli sitten kuolleen papin muistokirjoitus ja sen alle jääneeseen tilaan latoja oli laittanut seuraavan: "Loppuu se pahankin papin saarna".
Heikinheimohan sittemmin tappoi itsensä, yksi hänen luettelemistaan syistä oli ettei ykkössyöttö tenniksessä enää kulkenut. Meissä on aika paljon samaa.
Mustin sarkasmi ja raastavin ironia epäkorrektilla ajoituksella tai vasaralla peukaloonsa lyöneen kotinikkarin lannistunut lakonia, vinon linnunpöntön vieressä ja kivun kyynel silmäkulmassa - ei mennyt ihan niinkuin Strömsössä. Ne sentään jaksavat vielä naurattaa... kuinka tässä näin kävi?
Niin fyysinen kuin henkinen makuaistimme kehittyy iän myötä. Arkemme asioissa tulee esille niin paljon uusia vivahteita, ettei tahdo makunystyrät enää pystyä erottelemaan. Spontaani nauraminen ei enää irtoa yhtä vaivattomasti. Nuorempana oli paljon yksinkertaisempaa, hauska oli hauskaa ja surullinen surullista. Nyt ne ovat yin ja yang, molemmissa reilu pala toista. Ja elämän ymmärrykseen liittyy niin paljon vastuuta, kolikkoihin puolia ja olemiseen syviä ulottuvuuksia, että välillä tuntee niihin hukkuvansa. Muttei se saisi maksaa naurua.
maanantai 14. maaliskuuta 2011
Näyttävä showpaini
Mitä me teemme kaikilla näillä hampaattomilla instituuteilla ja komissioilla? Joiden rahoittajat kirjoittavat omien laatusertifikaattiensa vaatimukset ja tarkastajatkin tulevat omasta tallista. Mukamastutkivan ja -sanktioivan järjestelmän ainoana tarkoituksena lienee tavallisen tallaajan suojeleminen itseltään. Tunteilta ja totuuksilta joita ei panikoimatta osaa käsitellä.
Itse asiassa irrationaalinen pelko on ominaisuus joka on tuonut meidät näinkin pitkälle. Suomessakin ihmiset säikähtävät edelleen hämähäkkejä, vaikka tarvetta ei näillä leveysasteilla ole. Muttei itsesuojeluvaisto haitaksikaan ole.
Keskellä käsittämätöntä tsunamitragediaa, Fukushimassa ensimmäisenä räjähtäneen reaktorirakennuksen paljas ranka näyttää kakkosnelosista tehdyltä, ohuiden seinälevyjen lähdettyä maata kiertävälle radalle. Vaikka vauhkoille on vakuutettu, ettei ydinvoimala voi räjähtää. Venäjällä tosin ei ehkä voikaan, sillä rakennukset ovat liian harvat jotta pääsisi tarvittavaa painetta syntymään. Yhden tv:stä näkemäni seinät olivat käyrästä aaltopellistä - ihan tässä meidän naapurissa.
Tuhat vuotta vanhoissa japanilaisissa maalauksissa on taivaisiin ylettyviä aaltoja joiden vaahtoiset harjat vyöryvät päälle, kuin Jumalan tuhat käyrää sormea. Tyynenmeren alueella hakeudutaankin pitkälle vuoriston luoliin, maan vavahdellessa. Ja meren paetessa, juostaan vastakkaiseen suuntaan, sinne minne eläimetkin. Pelon reaktiota totellaan vaistomaisesti, onhan se perustava osa evoluutiotamme.
Tsunamitiheimmällä alueella on liuta ydinvoimaloita vailla tsunamikestävyyttä, surkeilla varajärjestelmillä. Miten se on mahdollista? Suomen STUK:kin on ollut täysin tietoinen riskistä vuosikymmeniä. Sen johtaja Jukka Laaksosen mukaan, eri maissa on yksinkertaisesti eri kulttuureja. Kuitenkin ongelma ja sen seuraukset ovat globaaleja. Siksi varmaan perustettiinkin IAEA, kansainvälinen atomienergiajärjestö. Edistämään mm. säteilyturvallisuutta.
Minulle selviää, että aluekonttori sijaitsee Tokiossa ja järjestön pääjohtajana toimii japanilainen Yukiya Amano. No, hampaattomuus heikkoa japanilaista ydinenergiaturvallisuutta kohtaan on sillä selitetty. Samoin heikko lausuntojen painoarvo muita maita kohtaan. Tämänhetkisiä kriisivoimaloita pyörittää TEPCO-yhtiö, joka oli tapetilla muutama vuosi sitten, voimaloidensa turvallisuuspuutteiden järjestelmällisestä pimittämisestä. Muistan kuinka mustapukuiset johtajat pakotettiin päät painuksissa itkunsekaiseen julkiseen anteeksipyyntöön. Ja ilmeisesti asia oli sillä hoidettu, nyyhkykohtauksella rauhoitettiin kansaa, uskomaan parannukseen. Vaikka oikeasti vain hätyyteltiin väliaikaisesti kimpusta, häiritsemästä kullanhuuhdontaa radioaktiivisesta vedestä. Huojuvilla puutelineillä ja puoli vuosisataa vanhoilla vaskipannuilla.
Ihmettelen suuresti heitä, jotka uskovat viranomaisten - teollisuudelta saamia - tiedotteita ja vakuutteluja. Yksinkertaisimpien ajatusradat jämähtävät meilläkin siihen, ettei Suomessa ole maanjäristyksiä saati tsunameja. Seuraava onnettomuus on tuskin kulultaan identtinen, tullaanhan nyt kiinnittämään erityishuomiota varasähköjärjestelmiin. Mutta öljyvahingosta Suomenlahdella, joka tukkisi Loviisan voimaloiden jäähdytysjärjestelmän kokonaan, puhutaan edelleen hyvin hiljaa.
Koska sopivasti viriteltyjä taulukoita ja myötämielisiä graafeja pystyy tutkimusinstituuteilta helposti ostamaan, epäluuloisuuteni tekee minusta valppaan. Pelkoni on terve.
Ydinenergiateollisuus tarvitsisi - omaksikin edukseen - itseään ilkeämmän sparraajan. Kansainvälisen, byrokratiabrutaalin poliisin, joka vie tarvittaessa ajoluvan kuin holtittomalta ja näsäviisaalta räkänokalta. Laajavaltuuksinen valvontajoukko voisi koostua ydinteollisuuden törkeästi irtisanomisista insinööreistä, muutamasta ekoterroristista ja säteilyyn kuolleen omaisesta, miljoonasakotukseen perustuvalla tulospalkkauksella. Saataisiin motivaatiotaso ja henkinen vire meitä kaikkia hyödyttävälle tasolle.
Sillä tällä hetkellä sparraajana on nyrkkeilijän oma veli. Ja niinkuin showpainissa, iskut ovat kyllä näyttäviä mutta niissä ei ole painoa takana.
Itse asiassa irrationaalinen pelko on ominaisuus joka on tuonut meidät näinkin pitkälle. Suomessakin ihmiset säikähtävät edelleen hämähäkkejä, vaikka tarvetta ei näillä leveysasteilla ole. Muttei itsesuojeluvaisto haitaksikaan ole.
Keskellä käsittämätöntä tsunamitragediaa, Fukushimassa ensimmäisenä räjähtäneen reaktorirakennuksen paljas ranka näyttää kakkosnelosista tehdyltä, ohuiden seinälevyjen lähdettyä maata kiertävälle radalle. Vaikka vauhkoille on vakuutettu, ettei ydinvoimala voi räjähtää. Venäjällä tosin ei ehkä voikaan, sillä rakennukset ovat liian harvat jotta pääsisi tarvittavaa painetta syntymään. Yhden tv:stä näkemäni seinät olivat käyrästä aaltopellistä - ihan tässä meidän naapurissa.
Tuhat vuotta vanhoissa japanilaisissa maalauksissa on taivaisiin ylettyviä aaltoja joiden vaahtoiset harjat vyöryvät päälle, kuin Jumalan tuhat käyrää sormea. Tyynenmeren alueella hakeudutaankin pitkälle vuoriston luoliin, maan vavahdellessa. Ja meren paetessa, juostaan vastakkaiseen suuntaan, sinne minne eläimetkin. Pelon reaktiota totellaan vaistomaisesti, onhan se perustava osa evoluutiotamme.
Tsunamitiheimmällä alueella on liuta ydinvoimaloita vailla tsunamikestävyyttä, surkeilla varajärjestelmillä. Miten se on mahdollista? Suomen STUK:kin on ollut täysin tietoinen riskistä vuosikymmeniä. Sen johtaja Jukka Laaksosen mukaan, eri maissa on yksinkertaisesti eri kulttuureja. Kuitenkin ongelma ja sen seuraukset ovat globaaleja. Siksi varmaan perustettiinkin IAEA, kansainvälinen atomienergiajärjestö. Edistämään mm. säteilyturvallisuutta.
Minulle selviää, että aluekonttori sijaitsee Tokiossa ja järjestön pääjohtajana toimii japanilainen Yukiya Amano. No, hampaattomuus heikkoa japanilaista ydinenergiaturvallisuutta kohtaan on sillä selitetty. Samoin heikko lausuntojen painoarvo muita maita kohtaan. Tämänhetkisiä kriisivoimaloita pyörittää TEPCO-yhtiö, joka oli tapetilla muutama vuosi sitten, voimaloidensa turvallisuuspuutteiden järjestelmällisestä pimittämisestä. Muistan kuinka mustapukuiset johtajat pakotettiin päät painuksissa itkunsekaiseen julkiseen anteeksipyyntöön. Ja ilmeisesti asia oli sillä hoidettu, nyyhkykohtauksella rauhoitettiin kansaa, uskomaan parannukseen. Vaikka oikeasti vain hätyyteltiin väliaikaisesti kimpusta, häiritsemästä kullanhuuhdontaa radioaktiivisesta vedestä. Huojuvilla puutelineillä ja puoli vuosisataa vanhoilla vaskipannuilla.
Ihmettelen suuresti heitä, jotka uskovat viranomaisten - teollisuudelta saamia - tiedotteita ja vakuutteluja. Yksinkertaisimpien ajatusradat jämähtävät meilläkin siihen, ettei Suomessa ole maanjäristyksiä saati tsunameja. Seuraava onnettomuus on tuskin kulultaan identtinen, tullaanhan nyt kiinnittämään erityishuomiota varasähköjärjestelmiin. Mutta öljyvahingosta Suomenlahdella, joka tukkisi Loviisan voimaloiden jäähdytysjärjestelmän kokonaan, puhutaan edelleen hyvin hiljaa.
Koska sopivasti viriteltyjä taulukoita ja myötämielisiä graafeja pystyy tutkimusinstituuteilta helposti ostamaan, epäluuloisuuteni tekee minusta valppaan. Pelkoni on terve.
Ydinenergiateollisuus tarvitsisi - omaksikin edukseen - itseään ilkeämmän sparraajan. Kansainvälisen, byrokratiabrutaalin poliisin, joka vie tarvittaessa ajoluvan kuin holtittomalta ja näsäviisaalta räkänokalta. Laajavaltuuksinen valvontajoukko voisi koostua ydinteollisuuden törkeästi irtisanomisista insinööreistä, muutamasta ekoterroristista ja säteilyyn kuolleen omaisesta, miljoonasakotukseen perustuvalla tulospalkkauksella. Saataisiin motivaatiotaso ja henkinen vire meitä kaikkia hyödyttävälle tasolle.
Sillä tällä hetkellä sparraajana on nyrkkeilijän oma veli. Ja niinkuin showpainissa, iskut ovat kyllä näyttäviä mutta niissä ei ole painoa takana.
tiistai 8. maaliskuuta 2011
Kalsarit vohvelirautaan
1950-luvun tulevaisuuden ennuste on lähellä toteutumistaan, kenenkään ei tarvitse enää kokata ja sotata. Kaikki tarvitsemamme saadaan kohta pienestä synteettisestä ravintopilleristä. Ruoasta on tullut välttämätön paha ja sen valmistuksesta rasittava rutiini. Elintaso on jotain muuta.
Ilkeänpuoleinen teoriani on, että talo ja auto näkyvät naapurille asti, eineslaatikko ei; näkymättömän elintason kanssa nuukaillaan jotta näkyvään olisi varaa. Unohtamatta että toisessa äärilaidassa on ihmisiä joilla ei kertakaikkiaan ole valinnanvaraa.
Niin tai näin, kauppojen hyllyiltä löytyy sitä, mitä eniten menee. Ja elintarviketeollisuus on tietenkin opportunistinen, mikäli mansikan voi menekin kärsimättä korvata aromilla, se toki tehdään. Se on helpompaa ja se on halvempaa. Ja kuluttajan terveys on kuluttajan vastuulla.
Eikä tuotekehittelijöitä voi kekseliäisyyden puutteesta moittia. Markkinoilla oli vielä taannoin puuvillaa sisältäneitä lihapullia ja pesuaineista kielletyt fosfaatit löytyvät nyt leivänpäällisistämme. Energiajuomissa on alunperin sonnin spermasta eristettyä tauriinia ja limsoissa aspartyylifenyylialaniinimetyyliesteriä, eli mm. Yhdysvalloissa (!) kiellettyä aspartaamia. Näihin verrattuna vohveliraudassa paistetut, elinkaarensa päähän tulleet munamaitoiset kalsarit, kuulostavat suoranaiselta omavarais-ekologiselta terveysherkulta. Ravintokuitu kuin ravintokuitu, kuten elintarviketeollisuuden tiedottaja kasvikunnan puuvillaa lihapullissa puolusteli... jep, jep, suurin kina syntyy varmaan niistä rapeista saumoista...
Paljon parjattu natriumglutamaatti on väistymässä, koska sitä sisältävät tuotteet alkoivat jäämään hyllyihin. Nyt monessa tuotteessa on, ikäänkuin samaisen tuotekehityksen laatuleimana, maininta sen puuttumisesta. Vaikka kuluttajien boikotti sen aikaan sai.
Kyllä me pystymme monen muunkin lisäaineen häätämään. Mutta se vaatii määrätietoisuutta. Ruoan statuksen palauttamista, jonain muuna kuin välttämättömänä polttoaineena joka ainoastaan estää pyörtyilemästä pitkin päivää. Oikeat maut ja nautinnot tulisi opettaa keholle uudestaan, pojimmiltaan keho kyllä tietää, siksi se hylkii synteettisiä. Tarkkailkaapa ulosteitanne.
Kouluissa ruoka tulisi nähdä osana kasvatusta, mutta niin kauan kuin kouluannos voi olla halvempi kuin vankila-annos, lienee turha odottaa että lapset arvostaisivat kehoaan yhtään sen korkeammalle? Joten kotona ruoan on oltava hyvää, jotta kouluissa sitten nirsoilevat, kun eteen tulee kylmää ja ravintoköyhää mautonta moskaa. Ehkä sitten jonain päivänä jopa palauttavat ala-arvoisen ravintola-annoksenkin, eivätkä vaan korvat luimussa kahteen kertaan niele ja kokkia päälle kiittele. Ruoan pyhyys ei tarkoita sitä, että syödään vaikka homeista, vaan että arvostetaan sen hienoa alkuperää, puhtautta ja jumalallista makua. Vanha kansa söi eloon jäädäkseen joten uskon kyllä heidän ymmärtävän ettei kannata syödä kuollakseen.
Voisikin olla hyvä istua lasten kanssaan alas ja keskustella mitä lisäaineet ovat. Mutta se edellyttää että edes vanhemmat tietävät. Wikipediasta löytyy printattava lista, josta luen että esimerkiksi E433 on polyoksietyleenisorbitaanimono-oleaatti (polysorbaatti 80): elintarvikkeiden nonioninen pinta-aktiivinen aine jonka tiedetään aiheuttavan mm. maksan ja munuaisten vajaatoimintaa, keuhkotoiminnan huononemista, trombosytopeniaa ja askiteksen hengenvaarallista oireyhtymä, sikarokote Pandremixin ainesosa sekä ravintolisä E-Ferolin, joka aiheutti 38 keskoslapsen kuoleman vuonna 1984 USA:ssa. Tämän jälkeen voitaisiin yhdessä miettiä haluaako joku edelleen syödä sitä, vai sovitaanko ettei enää osteta? Lapset ovat mitä parhaimpia kyttääjiä.
Tällä hetkellä jokainen meistä syö lisäaineita viisi kiloa vuodessa. Ruokaamme laitetaan jopa eläinruoissa kiellettyjä aineita. Ai, miten se on mahdollista? No, koska eläimen ei voi odottaa lukevan sisällysluetteloa ja näin ymmärtävän mitä suostuu syömään.
Se kertoo asiasta kaiken oleellisen.
Ilkeänpuoleinen teoriani on, että talo ja auto näkyvät naapurille asti, eineslaatikko ei; näkymättömän elintason kanssa nuukaillaan jotta näkyvään olisi varaa. Unohtamatta että toisessa äärilaidassa on ihmisiä joilla ei kertakaikkiaan ole valinnanvaraa.
Niin tai näin, kauppojen hyllyiltä löytyy sitä, mitä eniten menee. Ja elintarviketeollisuus on tietenkin opportunistinen, mikäli mansikan voi menekin kärsimättä korvata aromilla, se toki tehdään. Se on helpompaa ja se on halvempaa. Ja kuluttajan terveys on kuluttajan vastuulla.
Eikä tuotekehittelijöitä voi kekseliäisyyden puutteesta moittia. Markkinoilla oli vielä taannoin puuvillaa sisältäneitä lihapullia ja pesuaineista kielletyt fosfaatit löytyvät nyt leivänpäällisistämme. Energiajuomissa on alunperin sonnin spermasta eristettyä tauriinia ja limsoissa aspartyylifenyylialaniinimetyyliesteriä, eli mm. Yhdysvalloissa (!) kiellettyä aspartaamia. Näihin verrattuna vohveliraudassa paistetut, elinkaarensa päähän tulleet munamaitoiset kalsarit, kuulostavat suoranaiselta omavarais-ekologiselta terveysherkulta. Ravintokuitu kuin ravintokuitu, kuten elintarviketeollisuuden tiedottaja kasvikunnan puuvillaa lihapullissa puolusteli... jep, jep, suurin kina syntyy varmaan niistä rapeista saumoista...
Paljon parjattu natriumglutamaatti on väistymässä, koska sitä sisältävät tuotteet alkoivat jäämään hyllyihin. Nyt monessa tuotteessa on, ikäänkuin samaisen tuotekehityksen laatuleimana, maininta sen puuttumisesta. Vaikka kuluttajien boikotti sen aikaan sai.
Kyllä me pystymme monen muunkin lisäaineen häätämään. Mutta se vaatii määrätietoisuutta. Ruoan statuksen palauttamista, jonain muuna kuin välttämättömänä polttoaineena joka ainoastaan estää pyörtyilemästä pitkin päivää. Oikeat maut ja nautinnot tulisi opettaa keholle uudestaan, pojimmiltaan keho kyllä tietää, siksi se hylkii synteettisiä. Tarkkailkaapa ulosteitanne.
Kouluissa ruoka tulisi nähdä osana kasvatusta, mutta niin kauan kuin kouluannos voi olla halvempi kuin vankila-annos, lienee turha odottaa että lapset arvostaisivat kehoaan yhtään sen korkeammalle? Joten kotona ruoan on oltava hyvää, jotta kouluissa sitten nirsoilevat, kun eteen tulee kylmää ja ravintoköyhää mautonta moskaa. Ehkä sitten jonain päivänä jopa palauttavat ala-arvoisen ravintola-annoksenkin, eivätkä vaan korvat luimussa kahteen kertaan niele ja kokkia päälle kiittele. Ruoan pyhyys ei tarkoita sitä, että syödään vaikka homeista, vaan että arvostetaan sen hienoa alkuperää, puhtautta ja jumalallista makua. Vanha kansa söi eloon jäädäkseen joten uskon kyllä heidän ymmärtävän ettei kannata syödä kuollakseen.
Voisikin olla hyvä istua lasten kanssaan alas ja keskustella mitä lisäaineet ovat. Mutta se edellyttää että edes vanhemmat tietävät. Wikipediasta löytyy printattava lista, josta luen että esimerkiksi E433 on polyoksietyleenisorbitaanimono-oleaatti (polysorbaatti 80): elintarvikkeiden nonioninen pinta-aktiivinen aine jonka tiedetään aiheuttavan mm. maksan ja munuaisten vajaatoimintaa, keuhkotoiminnan huononemista, trombosytopeniaa ja askiteksen hengenvaarallista oireyhtymä, sikarokote Pandremixin ainesosa sekä ravintolisä E-Ferolin, joka aiheutti 38 keskoslapsen kuoleman vuonna 1984 USA:ssa. Tämän jälkeen voitaisiin yhdessä miettiä haluaako joku edelleen syödä sitä, vai sovitaanko ettei enää osteta? Lapset ovat mitä parhaimpia kyttääjiä.
Tällä hetkellä jokainen meistä syö lisäaineita viisi kiloa vuodessa. Ruokaamme laitetaan jopa eläinruoissa kiellettyjä aineita. Ai, miten se on mahdollista? No, koska eläimen ei voi odottaa lukevan sisällysluetteloa ja näin ymmärtävän mitä suostuu syömään.
Se kertoo asiasta kaiken oleellisen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)