Päätin kysyä vaimoltani josko hän tietää miksi kirjoitukseni puhuttelevat varsinkin naisia.
- No?
- Koska olen niissä välillä labiili ja herkkä. Antaudun armottomasti tunteille.
- Aijai juu, tiedän... mutta eipä sitä puolta paljoa tässä kotona näy.
Väitän, etteivät miehet normaalisti päästä itseään siihen tilaan, koska he näkevät naiset sellaisina. Seuraavaksi puhummekin luontevasti yhteiskunnan normeista, sosiaalisesta paineesta ja pitkästä kulttuuriperinnöstä.
- Kuka sitten sanoo ettei mies voisi olla niinkuin nainen, vaimo kysyy
- Ei välttämättä kukaan, voihan kyse olla myöskin siitä, ettei mies halua olla kuin nainen.
- Ai millainen?
- No, arvaamaton ja hankala, niinkuin just sanoin.
- Toi nyt on ihan uskomattoman sovinistinen näkemys!
- Niinkö? Jokatapauksessa olen nyt päättänyt, että minulla on yhtäläinen oikeus inttää yhtä asiaa kivenkovaa tällä viikolla, ja ensi viikolla käännän yhtäkkiä kelkkani. Ei musta ota kato selvää...
Vaimoni näyttää siltä kuin haluaisi avioeron.
- Hyvä! Mutta sellainen sinä olet kyllä ollut koko ajan! Esittäessäni filosofisia mietteitäni aiheesta, olet tyrmännyt ne tylsinä horinoina siltä seisomalta. Ja nyt tulet mulle samoja tarjoamaan. Ominasi! Ihan uskomaton äijä...
- Tiedän, tää tuntuu tosi hienolta tää naisena oleminen.
- Pffft!
Sitten pohdiskelemme tuttavapariskunnan suhdetta, jossa nainen valitsi urakiidon ja mies jäi kotiin kahden pienen lapsen kanssa, tykäten siitä. Syntymäpäiväjuhlissa lapset kiipesivät aina isin syliin turvaan, äiti joi kahvia ja esitelmöi saavutuksistaan. Isi nosti herkästi kainaloista. Isi oli äiti - jommankumman on hyvä olla.
Kerroin, että mielestäni täydellinen tasa-arvo vaatii aika rankkaa luovuutta roolien välillä. Tai erehtymätöntä silmää jo nuorena, partneria valitessa, jotta tietää kummaksi aikanaan päätyy. Sitten ajatukseni hyppää: itseasiassa konservatiivien tulisikin tuomita sinkkuja sairaiksi ja moraalittomiksi.
- Kuinka niin?!
- Koska moni homo perustaa perheen ja on uskollinen. Joka on konservatiivien mielestä se instituution tila, johon kaikkien tulisi pyrkiä..
- Joo, ja kun on tarpeeksi kauan sinkku, ei pysty enää jakamaan hyllynpätkiään kenenkään kanssa, vaimoni jatkaa.
- Ja sitten niillä on niitä irtosuhteita.
Naurattaa.
Jatkan naisellista itsetutkiskeluani.
- Saan siis olla herkkä, ja vastoinkäymisiä kohdatessani välillä hauraskin. Jolloin sinä, joudut hädissäsi ja vailla työkaluja, miettimään miten kanssani tulisi toimia etten romahda - vaikkei siitä ole edes kysymys. Niin... ja sitten haluan luonnonvalkoisen sängynpeitteen jossa on tupsut kulmissa. Mä nyt vaan haluun.
- Ärsyttää tää sun yhtäkkinen homoilusi! Minä haluan olla miehen kanssa, vaimo tiuskii. Tää... tää tunteellinen avautuminen on tällaista jonninjoutavaa jaarittelua. Mä en nyt jaksa, hermot menee tällaisessa jankkaamisessa.
- Jos olisit mies, lähtisit nyt kaverisi kanssa kössiä pelaamaan, vastaan.
- Joo, ja tulisin takaisin kun sulla on jotain järkevää sanottavaa!
- Juuri näin.
torstai 30. joulukuuta 2010
tiistai 28. joulukuuta 2010
Juuret
Kertakäyttökulttuurin ytimessä, digiboksissani, on ohjelma joka välttyy siivoukselta kerta toisensa jälkeen: Neil Youngin "Heart of Gold" live-konsertti Ryman Auditoriumissa, Nashvillessä 2005. Bändin kokoonpanossa on valkoisia ammattimuusikoita, kokonainen mustien gospelkuoro ja amerikkalainen alkuperäisasukaskin. Vielä parisataa vuotta sitten he tappoivat toisiaan sumeilematta.
Neil Youngin soittaessa pianolla When God Made Me -kappaleensa, pystyn ateistinakin aistimaan, mitä ihminen voi uskostaan parhaimmillaan saada. Tai miten lähelle maataan ja juuriaan päästä. Neil Youngin kertoma nykypäivän USA, taloudellisine taisteluineen mahdottomissa olosuhteissa, yksittäisenkin farmin puolesta (FarmAid), on kovin erilainen kuin George W Bushin Wall Street-USA. Bushinhan äänestivät valtaan raamattuvyöhykkeen keskiluokkaiset konservatiiviuskovaiset ja maan ultrakapitalistit. Palveluksineen ja vastapalveluksineen, lehmänkauppaa käyvät lännessä muutkin kuin cowboyt.
Konserttiin Young toi Hank Williamsin aikoinaan omistaman, vanhan kuluneen akustisen kitaran, jolla Hank esiintyi samassa tilassa vuonna 1951. Ymmärrän sataprosenttisesti miksi. Olenhan itsekin viimeiset vuodet haalinut ympärilleni esineitä, jotka ankkuroivat minut aikaan ja paikkaan. Sulkenut suuria ajallisia ympyröitä ja pedannut lapsillemmekin helposti hahmotettavan paikan sukujemme ketjuissa. Koska kun he ovat minun ikäisiä, he tulevat olemaan valmiita linkittymään.
Minulla on 90-vuotias ystävä, joka käyttää päivittäin nettiä ja tietokonetta. Hän on syöttänyt yli 1000 nimeä sukupuuhun, jossa meillä molemmilla on oma paikkamme, eri oksissa. Viimeksi tavatessamme, hän kysyi haluaisinko ladata saman ohjelman omaan koneeseeni, jolloin ainoastaan kopioimalla tietokanta, minulla olisi sama puu kotonani. Ymmärsin sanomattakin, että tehtävänäni voi aika piankin olla hänen työnsä jatkaminen.
Lapsemme saivat jouluksi omat huoneensa, heidän ensimmäinen ikioma tilansa tässä maailmassa. Paikka mistä ponnistaa ja kotipesä mihin voi mielessään aina palata - jos tulee valittua väärä tienhaara - lähtöruutu. Myöhemmin he tulevat ymmärtämään, mitä minulle merkitsi, että he kävivät samaa koulua kuin minä aikoinaan. En usko koko koulupihassa olevan kohtaa, mitä eivät olisi väkkärinä jaloillaan koskettaneet. Saman maaperän samaa kohtaa, johon oma jalkani osui samankokoisena.
Neil Young istuu lavalla jakkarallaan, kuin valtava muurahaiskeko, tehty samoista ainesosista kuin minkä päällä se makaa. Hänellä on hiuksissaan jo harmaata, mutta hänen otteensa kitaran kaulasta on uhmakas ja katse kaiken läpitunkeva, silti ystävällinen. Ja sormien liike kielten päällä on päättäväinen, rytmin nopeutuessa hän käy etunojaan. Uhkuen sukupolvien voimaa ja oikeutta maahansa ja omaan paikkaan siinä. Muurahaiskeonhan voi toki potkia nurin mutta muurahaiset rakentavat sen aina uudelleen samaan paikkaan - sukupolvi toisensa perään. Koska vaisto kertoo, että se on paras paikka.
Ja jos Bush ja Young laitettaisiin vierekkäin kameroiden eteen, toinen heistä häipyisi ensimmäisen mainoskatkon tullen. Valonheittimien alta kulissien varjoihin, selkä kumarassa ja vähin äänin. Sillä on ilmiselvää kenelle maa oikeasti kuuluu. Ja kuka on ruohonjuuritason auktoriteetti.
Hän, joka sitä - kaikkine sen ulottuvuuksineen - pyyteettömästi rakastaa.
Neil Youngin soittaessa pianolla When God Made Me -kappaleensa, pystyn ateistinakin aistimaan, mitä ihminen voi uskostaan parhaimmillaan saada. Tai miten lähelle maataan ja juuriaan päästä. Neil Youngin kertoma nykypäivän USA, taloudellisine taisteluineen mahdottomissa olosuhteissa, yksittäisenkin farmin puolesta (FarmAid), on kovin erilainen kuin George W Bushin Wall Street-USA. Bushinhan äänestivät valtaan raamattuvyöhykkeen keskiluokkaiset konservatiiviuskovaiset ja maan ultrakapitalistit. Palveluksineen ja vastapalveluksineen, lehmänkauppaa käyvät lännessä muutkin kuin cowboyt.
Konserttiin Young toi Hank Williamsin aikoinaan omistaman, vanhan kuluneen akustisen kitaran, jolla Hank esiintyi samassa tilassa vuonna 1951. Ymmärrän sataprosenttisesti miksi. Olenhan itsekin viimeiset vuodet haalinut ympärilleni esineitä, jotka ankkuroivat minut aikaan ja paikkaan. Sulkenut suuria ajallisia ympyröitä ja pedannut lapsillemmekin helposti hahmotettavan paikan sukujemme ketjuissa. Koska kun he ovat minun ikäisiä, he tulevat olemaan valmiita linkittymään.
Minulla on 90-vuotias ystävä, joka käyttää päivittäin nettiä ja tietokonetta. Hän on syöttänyt yli 1000 nimeä sukupuuhun, jossa meillä molemmilla on oma paikkamme, eri oksissa. Viimeksi tavatessamme, hän kysyi haluaisinko ladata saman ohjelman omaan koneeseeni, jolloin ainoastaan kopioimalla tietokanta, minulla olisi sama puu kotonani. Ymmärsin sanomattakin, että tehtävänäni voi aika piankin olla hänen työnsä jatkaminen.
Lapsemme saivat jouluksi omat huoneensa, heidän ensimmäinen ikioma tilansa tässä maailmassa. Paikka mistä ponnistaa ja kotipesä mihin voi mielessään aina palata - jos tulee valittua väärä tienhaara - lähtöruutu. Myöhemmin he tulevat ymmärtämään, mitä minulle merkitsi, että he kävivät samaa koulua kuin minä aikoinaan. En usko koko koulupihassa olevan kohtaa, mitä eivät olisi väkkärinä jaloillaan koskettaneet. Saman maaperän samaa kohtaa, johon oma jalkani osui samankokoisena.
Neil Young istuu lavalla jakkarallaan, kuin valtava muurahaiskeko, tehty samoista ainesosista kuin minkä päällä se makaa. Hänellä on hiuksissaan jo harmaata, mutta hänen otteensa kitaran kaulasta on uhmakas ja katse kaiken läpitunkeva, silti ystävällinen. Ja sormien liike kielten päällä on päättäväinen, rytmin nopeutuessa hän käy etunojaan. Uhkuen sukupolvien voimaa ja oikeutta maahansa ja omaan paikkaan siinä. Muurahaiskeonhan voi toki potkia nurin mutta muurahaiset rakentavat sen aina uudelleen samaan paikkaan - sukupolvi toisensa perään. Koska vaisto kertoo, että se on paras paikka.
Ja jos Bush ja Young laitettaisiin vierekkäin kameroiden eteen, toinen heistä häipyisi ensimmäisen mainoskatkon tullen. Valonheittimien alta kulissien varjoihin, selkä kumarassa ja vähin äänin. Sillä on ilmiselvää kenelle maa oikeasti kuuluu. Ja kuka on ruohonjuuritason auktoriteetti.
Hän, joka sitä - kaikkine sen ulottuvuuksineen - pyyteettömästi rakastaa.
torstai 23. joulukuuta 2010
Toisinajatuksia joulunaikaan
Nuoriso räkii, nuoriso haistattelee. Mikä on tietenkin tulosta nykypäivän olemattomasta kurista. Näinhän juttu kylällä kulkee, mutta eihän tuo voi pitää paikkansa, koska myöskin vanhemmat, eläkeläisiä myöten käyttäytyvät huonommin kuin koskaan. Omaa etuaan ja vuoroaan räävittömästi ajaen. Se kuuluu ennemminkin tähän aikaan, jona me työikäiset suoritamme jo dopingin voimalla: viimeisinhän on jokapäiväisen työsuorituksen parantaminen dementialääkkeiden avulla.
Sitä että nuoret käyttäytyvät huonosti, ei oiota yksinomaan kurilla. Sillä uskallan väittää, että toiset heistä ovat saaneet kuria enemmän kuin laki sallii. Heiltä puuttu yksinkertaisesti hyvän esimerkin läsnäolo; koko kontaktipinta aikuisiin on liki kadonnut. Jokaisella on hommansa ja harrastuksensa. Luppoaika, vaikka valittaen ettei ole mitään tekemistä, voisi tehdä terää kaikille osapuolille; olisi niin tylsää että nukahtaisi. Vailla nukahtamis-, heräämis- ja työteho-kemikaaleja.
Lapsi kestää, sietää ja hyväksyy tiukkojakin rajoja, jos suhteessa on vastapainona luottamusta, välittämistä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kuinka ollakaan, eivät nuoret jotka liikkuvat vanhempiensa kanssa, haistattele ohikulkijoille. Paitsi tietenkin jos isä haistattelee ensin - kun joku lehmä vei parkkipaikan. Selkäsauna huonosta käytöksestä, huonosti käyttäytyvältä, ei tuota kuin loppuelämänsä katkeria ihmisiä. Ymmärrettävästi.
Sodanjälkeisessä saksalaisessa tutkimuksessa ilmeni, että natsijohtajat olivat huippuälylkkäitä, ja lähes poikkeuksetta kodeista joissa vallitsi rautainen patriarkaalinen remmikuri. Jolloin he vielä aikuisinakin etsivät hyväksyntää auktoriteetilta. Tällaisen kodin he sitten löysivätkin, rautaisen hierarkian natsipuolueesta, ja viime kädessä Hitleristä - jota muuten myös piestiin silmittömästi lapsena. Juuri nämä ihmiset suorittivat käskystä, niitä tekoja joita emme kykene nykyjärjellämme ymmärtämään.
Useimmat meistä kasvattavat lapsensa kodeissa joista pelon ilmapiiri puuttuu, puhuakin saa vaikka ei puhutella. Kouluissakin keskustelu on vapaampaa, ei tarvitse nousta seisomaan vastatessa eikä kukaan jaksa loputtomiin vääntää myssystä sisätiloissa. Joten täällä kasvaa omapäisiä lapsia, joita on pelon uupuessa vaikea hallita. Parhaimmassa tapauksessa kasvatamme siis ihmisiä, jotka lapsena vikuroivat alvariinsa, mutteivät aikuisenakaan tottele sokeasti.
Saksassa ilmeni, että ne ihmiset, jotka oman henkensäkin kaupalla auttoivat juutalaisia, olivat useimmiten liberaaleista löysemmän kurin ja lämpimämmän ilmapiirin kodeista. Auttaminenhan lähtee joko vapaasta halusta tai sisäisestä pakosta. Kun keskitysleirien savupiippujen viereisten kaupunkien kaduille leijaili aamuisin, leipomoiden ja lehtikojujen eteen, puoliksipalaneita hiustukkoja, osa ihmisistä ei yksinkertaisesti kyennyt enää sulkemaan silmänsä. Ihmistä jota on autettu, kokee että hänenkin on autettava. Hylätty ja lyöty ei ole velkaa kenellekään.
Tällaiset, vääryyttä vastaan haraavat ihmiset, vievät ihmiskuntaa eteenpäin enemmän kuin miljoonien armeijat ja heidän kaikkivaltiaansa. Nobelin rauhanpalkinnon jakotilaisuudessa, Liu Xiaobon tuoli oli tyhjä, sillä hän istuu vankilassa ajatuksiensa vuoksi. Ja Kiina reagoi - Maon henkeä vaalien - perustamalla oman kilpailevan rauhanpalkintonsa. Siitä vaan, se avautuu pelkkänä lopunajan teatterina, meille joita ei ole piesty pelkoon. Maailman voi kuin voikin muuttaa yksi ihminen - mikäli pystyy herättämään toisissa toiveen siitä.
Joten hyväksykää välillä lastenne järjettömät tuittuilut. Hylätkää Pisa-vertailu mielistänne ja ennenkaikkea lakatkaa tappamasta itseänne työllä. Eikö olekin niin, että nuo kaikki viestivät alituisesta hyväksynnän hakemisesta?
Hyväksynnän voi saada toisellakin tapaa: esimerkiksi ensin itseltään, tarkastelemalla asioita rehellisesti ja tekemällä reiluja, myötämielisiä ja väkivallattomia päätöksiä.
Kaikkein luontevimmin ne syntyvät joulunaikaan.
Sitä että nuoret käyttäytyvät huonosti, ei oiota yksinomaan kurilla. Sillä uskallan väittää, että toiset heistä ovat saaneet kuria enemmän kuin laki sallii. Heiltä puuttu yksinkertaisesti hyvän esimerkin läsnäolo; koko kontaktipinta aikuisiin on liki kadonnut. Jokaisella on hommansa ja harrastuksensa. Luppoaika, vaikka valittaen ettei ole mitään tekemistä, voisi tehdä terää kaikille osapuolille; olisi niin tylsää että nukahtaisi. Vailla nukahtamis-, heräämis- ja työteho-kemikaaleja.
Lapsi kestää, sietää ja hyväksyy tiukkojakin rajoja, jos suhteessa on vastapainona luottamusta, välittämistä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kuinka ollakaan, eivät nuoret jotka liikkuvat vanhempiensa kanssa, haistattele ohikulkijoille. Paitsi tietenkin jos isä haistattelee ensin - kun joku lehmä vei parkkipaikan. Selkäsauna huonosta käytöksestä, huonosti käyttäytyvältä, ei tuota kuin loppuelämänsä katkeria ihmisiä. Ymmärrettävästi.
Sodanjälkeisessä saksalaisessa tutkimuksessa ilmeni, että natsijohtajat olivat huippuälylkkäitä, ja lähes poikkeuksetta kodeista joissa vallitsi rautainen patriarkaalinen remmikuri. Jolloin he vielä aikuisinakin etsivät hyväksyntää auktoriteetilta. Tällaisen kodin he sitten löysivätkin, rautaisen hierarkian natsipuolueesta, ja viime kädessä Hitleristä - jota muuten myös piestiin silmittömästi lapsena. Juuri nämä ihmiset suorittivat käskystä, niitä tekoja joita emme kykene nykyjärjellämme ymmärtämään.
Useimmat meistä kasvattavat lapsensa kodeissa joista pelon ilmapiiri puuttuu, puhuakin saa vaikka ei puhutella. Kouluissakin keskustelu on vapaampaa, ei tarvitse nousta seisomaan vastatessa eikä kukaan jaksa loputtomiin vääntää myssystä sisätiloissa. Joten täällä kasvaa omapäisiä lapsia, joita on pelon uupuessa vaikea hallita. Parhaimmassa tapauksessa kasvatamme siis ihmisiä, jotka lapsena vikuroivat alvariinsa, mutteivät aikuisenakaan tottele sokeasti.
Saksassa ilmeni, että ne ihmiset, jotka oman henkensäkin kaupalla auttoivat juutalaisia, olivat useimmiten liberaaleista löysemmän kurin ja lämpimämmän ilmapiirin kodeista. Auttaminenhan lähtee joko vapaasta halusta tai sisäisestä pakosta. Kun keskitysleirien savupiippujen viereisten kaupunkien kaduille leijaili aamuisin, leipomoiden ja lehtikojujen eteen, puoliksipalaneita hiustukkoja, osa ihmisistä ei yksinkertaisesti kyennyt enää sulkemaan silmänsä. Ihmistä jota on autettu, kokee että hänenkin on autettava. Hylätty ja lyöty ei ole velkaa kenellekään.
Tällaiset, vääryyttä vastaan haraavat ihmiset, vievät ihmiskuntaa eteenpäin enemmän kuin miljoonien armeijat ja heidän kaikkivaltiaansa. Nobelin rauhanpalkinnon jakotilaisuudessa, Liu Xiaobon tuoli oli tyhjä, sillä hän istuu vankilassa ajatuksiensa vuoksi. Ja Kiina reagoi - Maon henkeä vaalien - perustamalla oman kilpailevan rauhanpalkintonsa. Siitä vaan, se avautuu pelkkänä lopunajan teatterina, meille joita ei ole piesty pelkoon. Maailman voi kuin voikin muuttaa yksi ihminen - mikäli pystyy herättämään toisissa toiveen siitä.
Joten hyväksykää välillä lastenne järjettömät tuittuilut. Hylätkää Pisa-vertailu mielistänne ja ennenkaikkea lakatkaa tappamasta itseänne työllä. Eikö olekin niin, että nuo kaikki viestivät alituisesta hyväksynnän hakemisesta?
Hyväksynnän voi saada toisellakin tapaa: esimerkiksi ensin itseltään, tarkastelemalla asioita rehellisesti ja tekemällä reiluja, myötämielisiä ja väkivallattomia päätöksiä.
Kaikkein luontevimmin ne syntyvät joulunaikaan.
perjantai 3. joulukuuta 2010
Jotain mätää Suomenmaalla
Teen poikkeuksen, yhtään faktaa en ole tästä kolumnista tarkistanut. Kirjoitin puhtaasti niiden mielikuvien perusteella, mitä lööpit ja ajankohtaisohjelmat minussa ovat synnyttäneet. Sillä eihän äänestäjätkään lue mitään hemmetin puolueohjelmia.
Tässä maassa on jotain mätää. Suomi valittiin jonkin kamreerikerhon toimesta maailman parhaaksi maaksi. Nyt toinen instanssi kertoi Suomen kuitenkin olevan Pohjolan köyhin. Ja oma brändityöryhmämme kertoi meidän olevan maailman putkimiehiä. Me fiksaamme ongelmanne - vaikkemme edes näe omiamme.Omasta mielestämmehän olemme aika vauraita? Onhan meillä varaa ostaa kaksi-, kolmesataatuhatta euroa maksavia taloja. Totuus on kuitenkin, että asumme ahtaammin kuin muut. Joten en keksi muuta syytä, kuin että maksamme liikaa per neliö. Joku kusettaa pahasti, elintasomme on näennäinen.
Brändityöryhmällä ei ollut helppo työ, utopiaa on vaikea esittää uskottavasti. Tulos oli kuitenkin siinä mielessä kiusallinen, että lopputulos kertoo itseasiassa millaisena toivoisimme muun maailman meidät näkevän. Jolloin puppu kumpuaa siitä samasta kurjasta itsetunnosta, mitä yritettiin brändäystyöllä kumota. Absurdissimo!
Maailman paras maa? Miksei tänne sitten halua muuttaa kuin virolaiset ja puolalaiset rakennustyöläiset? Ja jos rehellisiä ollaan, niin nekin lähtevät kotiin heti tilit saatuaan. Oikeasti, ei tänne meitä köyhempiä halutakaan, niinkuin ei suomalaisia ulkomaillekaan. Eurooppalaiset ovat meille lähinnä kohteliaita ja imartelussa on tottakai, euronvärinen ketunhäntä kainalossa. Meitä se lämmittää.
Johtuisikohan puolalaisen koti-ikävä siitä, että suomalaiset kusettavat aina kun pystyvät? Niin hyvänolon tutkimustuloksissa, itseään, kuin ahdingossa olevaa reppu-, maamiestä ja leivästä paskaa tekevääkin. Maksetaanhan suomalaiselle viljelijälle vähiten viljasta, silti meillä on maailman kallein leipä - ja huonoin. Hmm... vaaliraha, maankäyttö ja kartellit.
Ettei vaan olisi niin, että Kekkosen kaudella luotiin pohja tämänkinhetkiselle politiikka- ja talouskulttuurille? Silloinhan tulos tehtiin jo ennen tilikautta, oikean saunan lauteilla. Ja lobbausporukat, polyesterikarvalakeissaan, huuhtoivat ruskeiden suiden pahan maun kirkkaalla ryypyllä, kyläporhon huurteisessa juhlavuotis-Mossessa - se oli elintasoa. Politiikka ja talous sukurutsautui ristiin, kepulaisten enoilla, serkuilla ja kälyillä. Eikä edes kranttuja oltu, kyllä demarikin kelpasi kapitalistille. Ja raha demarille.
Sumutukseen liittyi oleellisesti lausuma siitä, että Suomi on maailman vähiten korruptoitunein maa. Ja kansa oli ylpeä. Samanaikaisesti vierestä devalvoitiin markka, vähintään kerran kahdessa vuodessa, mikä hyödynsi suurteollisuutta mutta heikensi duunarin ostovoimaa. Halvan perunan illuusio oli kuitenkin niin voimakas, että osa haikailee takaisin vieläkin, Kekkostakin on ikävä. Puuttuukin enää riemukkaiden hölmöläisten paluuretki Euroopasta, persujen kunniakujaa pitkin, vain huomatakseen ettei Neuvostoliittoa ja sen vaihtokauppaa ole enää siellä...
Suomen autokanta on vanhempi kuin Kreikassa, silti maksamme siitä eniten. Ja koska maksamme itsemme kipeiksi puoliraa'asta, haisevaan kaasuun pakatusta leivästä, läpimädistä koslista ja amerikkalaisen komeron kokoisista kaksioista, vaatteemme ovat kuin köyhäintalon iltamista. Kaikki B-luokan myrkkylumput Kiinasta kelpaavat kyllä, hihan voi aina kiinnittää itsekin. Olemmehan maailman pragmaattisin kansa.
Miksei brändityöryhmä nostanut esille sitä, että Suomeen ostetaan maailman huonointa kahvia; ne kitkerät erät mitkä eivät kelpaa muualle. Miksipä olisi, mehän juomme sitä silti eniten maailmassa. Itseasiassa meille kelpaa mikä tahansa, saksalaista ydinkakkaa myöten.
Se olisi ollut kova veto brändityöryhmältä. Rehellinen, reipas torttu omaan pesään; kaikki ei ole sitä miltä se näyttää. Oikeasti olemme aika yksinkertaisia, flegmaattisia sekä ahneita. Taatusti huomaamattaan kusetetuin kansa Euroopassa.
Sellaisella brändityöllä olisi ollut oppiarvoa maailmalla. Ja kun myöntää totuuden, ei itsekään enää pety.
Iloisin syysterveisin, Eino
Tässä maassa on jotain mätää. Suomi valittiin jonkin kamreerikerhon toimesta maailman parhaaksi maaksi. Nyt toinen instanssi kertoi Suomen kuitenkin olevan Pohjolan köyhin. Ja oma brändityöryhmämme kertoi meidän olevan maailman putkimiehiä. Me fiksaamme ongelmanne - vaikkemme edes näe omiamme.Omasta mielestämmehän olemme aika vauraita? Onhan meillä varaa ostaa kaksi-, kolmesataatuhatta euroa maksavia taloja. Totuus on kuitenkin, että asumme ahtaammin kuin muut. Joten en keksi muuta syytä, kuin että maksamme liikaa per neliö. Joku kusettaa pahasti, elintasomme on näennäinen.
Brändityöryhmällä ei ollut helppo työ, utopiaa on vaikea esittää uskottavasti. Tulos oli kuitenkin siinä mielessä kiusallinen, että lopputulos kertoo itseasiassa millaisena toivoisimme muun maailman meidät näkevän. Jolloin puppu kumpuaa siitä samasta kurjasta itsetunnosta, mitä yritettiin brändäystyöllä kumota. Absurdissimo!
Maailman paras maa? Miksei tänne sitten halua muuttaa kuin virolaiset ja puolalaiset rakennustyöläiset? Ja jos rehellisiä ollaan, niin nekin lähtevät kotiin heti tilit saatuaan. Oikeasti, ei tänne meitä köyhempiä halutakaan, niinkuin ei suomalaisia ulkomaillekaan. Eurooppalaiset ovat meille lähinnä kohteliaita ja imartelussa on tottakai, euronvärinen ketunhäntä kainalossa. Meitä se lämmittää.
Johtuisikohan puolalaisen koti-ikävä siitä, että suomalaiset kusettavat aina kun pystyvät? Niin hyvänolon tutkimustuloksissa, itseään, kuin ahdingossa olevaa reppu-, maamiestä ja leivästä paskaa tekevääkin. Maksetaanhan suomalaiselle viljelijälle vähiten viljasta, silti meillä on maailman kallein leipä - ja huonoin. Hmm... vaaliraha, maankäyttö ja kartellit.
Ettei vaan olisi niin, että Kekkosen kaudella luotiin pohja tämänkinhetkiselle politiikka- ja talouskulttuurille? Silloinhan tulos tehtiin jo ennen tilikautta, oikean saunan lauteilla. Ja lobbausporukat, polyesterikarvalakeissaan, huuhtoivat ruskeiden suiden pahan maun kirkkaalla ryypyllä, kyläporhon huurteisessa juhlavuotis-Mossessa - se oli elintasoa. Politiikka ja talous sukurutsautui ristiin, kepulaisten enoilla, serkuilla ja kälyillä. Eikä edes kranttuja oltu, kyllä demarikin kelpasi kapitalistille. Ja raha demarille.
Sumutukseen liittyi oleellisesti lausuma siitä, että Suomi on maailman vähiten korruptoitunein maa. Ja kansa oli ylpeä. Samanaikaisesti vierestä devalvoitiin markka, vähintään kerran kahdessa vuodessa, mikä hyödynsi suurteollisuutta mutta heikensi duunarin ostovoimaa. Halvan perunan illuusio oli kuitenkin niin voimakas, että osa haikailee takaisin vieläkin, Kekkostakin on ikävä. Puuttuukin enää riemukkaiden hölmöläisten paluuretki Euroopasta, persujen kunniakujaa pitkin, vain huomatakseen ettei Neuvostoliittoa ja sen vaihtokauppaa ole enää siellä...
Suomen autokanta on vanhempi kuin Kreikassa, silti maksamme siitä eniten. Ja koska maksamme itsemme kipeiksi puoliraa'asta, haisevaan kaasuun pakatusta leivästä, läpimädistä koslista ja amerikkalaisen komeron kokoisista kaksioista, vaatteemme ovat kuin köyhäintalon iltamista. Kaikki B-luokan myrkkylumput Kiinasta kelpaavat kyllä, hihan voi aina kiinnittää itsekin. Olemmehan maailman pragmaattisin kansa.
Miksei brändityöryhmä nostanut esille sitä, että Suomeen ostetaan maailman huonointa kahvia; ne kitkerät erät mitkä eivät kelpaa muualle. Miksipä olisi, mehän juomme sitä silti eniten maailmassa. Itseasiassa meille kelpaa mikä tahansa, saksalaista ydinkakkaa myöten.
Se olisi ollut kova veto brändityöryhmältä. Rehellinen, reipas torttu omaan pesään; kaikki ei ole sitä miltä se näyttää. Oikeasti olemme aika yksinkertaisia, flegmaattisia sekä ahneita. Taatusti huomaamattaan kusetetuin kansa Euroopassa.
Sellaisella brändityöllä olisi ollut oppiarvoa maailmalla. Ja kun myöntää totuuden, ei itsekään enää pety.
Iloisin syysterveisin, Eino
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)