Olemme matkalla 11-vuotiaan poikani viikottaiseen, tunnin kestävään sairaalahoitoon. Suurin osa ajasta on odottamista. Joten otin mukaani kirjan, Jonathan Gloverin kirjoittaman "Ihmisyys - 1900-luvun moraalihistoria". Siinä käydään läpi viime vuosisadan ihmiskunnan itselleen aiheuttamat valtavat ihmistragediat, sotineen, massamurhineen ja kidutuksineen.
Poika harmittelee, että unohti oman puoliksiluetun kirjansa, "Tositarinoita 2. maailmansodasta" kotiin. Viime viikolla hän ahmi vastaavan 1. maailmansodasta. Leppoisa parivaljakko kepeine taukolukemisineen.
Hätkähdin kyllä hänen valintaansa jo kirjastossa, mutta kirja oli lasten ja nuorten osastolla. Ja olemmehan ennenkin avanneet hänelle maailmaa kuin sipulin, kerroksen kerrallaan. Ehkä nyt sitten oli kolmannen kerroksen aika? Kyselin mistä kirja kertoo, johon hän vastasi luettelemalla paikkoja ja päivämääriä, Messerschmittejä, Spitfireitä sekä Little Boyn ja Fatmanin; Japaniin pudotetut atomipommit.
- Mistä ihmiset sitten oikein sotivat 2. maailmansodassa, kysyn kuullakseni sen hänen omilla sanoillaan.
- Asemistaan.
Niinpä, omien rajojen yli tunkevalle fasistiselle valloittajalle on vaikea menestyksekkäästi vastata pasifismilla.
Oma kirjani on sipulin sisintä osaa. Sinne poikanikin pääsee jonain päivänä mutta hänenkin täytyy edetä kerros kerrokselta. Välillä joutuu uutisia katsellessan vähän itkemäänkin, mutta on vaan kuorittava. Kirja kertoo mielemme mekanismeista, jotka mahdollistivat 2. maailmansodan aikanakin tapahtuneet kauheudet - ja ikävä kyllä ne eivät ne jääneet sinne. Abu Ghraibin sotavankien sadistisille kidutus- ja nöyryyttämisorgioille löytyvät vastaukset samoista mekanismeista. Kyetäkseen systemaattisiin julmuuksiin, toimeenpanijoiden on ensin nöyryytettävä uhrinsa eläintäkin alhaisemmaksi, ihmisarvo on poistettava. Esimerkiksi nöyryyttämällä seksuaalisesti tai syöttämällä uhrille tämän omaa ulostetta. On pakko ensin etääntyä uhristaan - he eivät ole niin kuin me - muuten inhimilliset tunteet estävät kanssaihmisen epäinhimillisen kohtelun. Kauheaa kyllä, inhimillisesti katsottuna sotavankilan kuulusteluhuoneessa on kaksi uhria.
Little Boyn pudottamisen Hiroshimaan taas mahdollisti molemminpuolinen, kansallisen moraalin luisu, sodan edetessä. Vastapuolen tekemät kauheudet pommituksineen sekä omat pommitukset alati lisääntyvine uhreineen, saavat kansat hiljalleen hyväksymään yhä rankempia toimia omille joukoilleen. Saadakseen miljoonien sotilaiden tappamisen loppumaan, oli uhrattava muutama satatuhatta japanilaista siviiliä - näinhän asia koulussakin perusteltiin.
Totuus lienee, että pelkkä ydinaseen voimademonstraatio Japanille, jossakin autiomaassa, olisi saanut Japanin antautumaan. Ilman Hiroshiman ja Nagasakin ihmisuhreja. Mutta verenhimoisia sotahaukkoja on aina ollut, eräskin tiedemies oli erittäin huolestunut sodan loppumisesta, ennenkuin hänen ydinpommiaan ehdittäisiin käyttää. Tilanteessa, jossa moraali on kauheuksien ja pelon luisuttama, haukkojen perusteluita niellään usein kyseenalaistamatta. Irakin kallioista ei löytynyt joukkotuhoaseita, vain öljyä.
Paluumatkamme kuluu pitkälti hiljaisuudessa, kaikista ajatuksistani ei ole vielä aika kertoa, Spitfiren moottorin mahtava kuutiotilavuus riittää yhä hetken. Taustapeilistä vilkaisen hänen pyöreitä kasvojaan. Hän on niin miettiväinen, että arvelen hänen silti käsittelevän samoja asioita kuin minä. Omalla tavallaan.
- Salaatin syöminenkin on asemiensa pitämistä, hän sanoo yllättäen.
- Kuinka niin?
- Muuten tulee opettajalta huomautus.
Kiitos! Yksi lause nosti ihmiskunnan sadan vuoden moraalitaakan harteiltani hetkessä. Ensinnäkin se selittää farkkujen taskussa olleen tomaattiviipaleen ja sen, että joustamalla vähän - edes näennäisesti - voi usein säilyttää rauhan ja silti pitää asemansa!
Naurattaa, mutta poika kirmaa jo koulupihan poikki reppu heiluen, kohta on ruoka. Sipulin toinen kerros on kuorittu, ei kyyneleitä.
torstai 25. marraskuuta 2010
Millaista se on?
Katsoin Reindeerspottingin. Sehän on K-18 luokiteltu dokumenttielokuva, ilmeisesti koska sen katsotaan voivan houkutella huumeidenkäyttöön. Perustelua on vaikea ymmärtää, sillä se kuvaa todella lohdutonta narkomaanin arkea. Tosin vailla huumeidenkäytön suoraa tuomitsemista, mutta kyllä se riittää.
Rovaniemeläisenkin narkomaanin arki muodostuu rahojen hankinnasta pikkurikoksilla, riippuvuuden ylläpitämiseksi. Käyttö ei näytä biletykseltä - niinkuin ei ole alkoholistinkaan arki, vaikka joka päivä "juhlitaan" - istutaan kimpassa jonkun sekaisessa kämpässä ja piikitetään. Yhdentekevän tv-ohjelman pyöriessä välinpitämättömien silmien edessä. Sen siistin olotilan on pakko olla jokin minimaalinen piste käyttäjän korvien välissä, katsojan valtaa ainoastaan jokin säälin ja inhon välinen ristiriitainen tila. Rojottavat kuin zombieryhmä, hikisinä ja velttoina kirpparilta hankituissa nojatuoleissaan.
Tavallisilla nuorilla on yleensä unelmia. Reppumatka Australiaan, pähkinäfarmin kommuunissa eläen, samanhenkisten ympäri maailmaa tulleiden kanssa. Tai rahan säästäminen rouhean auton hankintaan, ehkä se iPhone? Tuossa iässä kokemukset ja tavarat ovat vielä tulevia ihmissuhteita todellisempia, eikä siinä mitään.
Piikittäjätkin unelmoivat samoista asioista, mutteivät tule koskaan saavuttamaan niitä. Eivät he ole menossa mihinkään, paitsi käytön jatkuessa, alaspäin. Varkauksien, huoraamisen ja vankilan kautta kuljetun vakiotien päätepysäkki on usein paskainen patja, ruiskun yhä roikkuessa käsivarresta. Pulssin hiljaa hidastuessa ja hengityksen lakatessa, nurin kääntyneet silmänvalkuaiset ovat vielä hetken kiiltävät. Sitten se on ohi.
Ja jos eivät aineet suoraan aiheuta kuolemaa, oheisolosuhteet usein tekevät. Ihmisiä tippuu sekavina parvekkeilta tai saavat hedelmäveitsen lapaluiden väliin nukkuessaan höyryjä pois, kavereiden sekoillessa ympärillä. Velat peritään aina tavalla tai toisella, yhdeltä elokuvan päähenkilöistä puuttuu pari sormea. Kuulemma väärinkäsitys.
Elokuvan kuvaamisen jälkeen Jania odotti vankila, missä hän pääsi tiettävästi eroon aineista ja lopulta vapautui. Elämä sai uuden käänteen?
Syyskuussa Bangkokin kujilta löytyy laiha suomalainen henkilö puhelinjohtoon hirttäytyneenä. Ruumiilla oli käsivarressaan samanlainen tatuointi kuin Janilla, mutta henkilöllisyyttä ei ole virallisesti vahvistettu. Pakotin itseni katsomaan kuvaa netissä, koska minulla on kaksi lasta. Aion taistella, olen sellaisen realismin tarpeessa - pahaa teki.
Aineetko veivät jälleen voiton? Koituiko kohtaloksi rästiin jääneet velat? Vai muut oheiskuviot? Se on oikeastaan yhdentekevää - elämän ei pitäisi mennä noin. Tottakai piikittäminen on oma valinta, muttei se poista piikittäjänkään oikeutta onnellisuuteen. Tai ympäristön turhautumista valintaan. Eikä lohduta surun murtamia vanhempia, jotka kantavat langanlaihan lapsensa arkkua, tyhjänä ammottavaa kuoppaa kohti.
Miten tuollaisen elämän näyttäminen voisi houkutella uusia nuoria huumeiden pariin? Heitähän ajaa yleensä kokeilunhalu ja mystiset kielletyt asiat sekä hetken mielijohde. Ehkä kavereiden kertomukset siisteistä tripeistä? Ihmisen täysi päättelykyky kehittyy vasta aikuisena, jolloin nuorilta menee varmaan monesti ohi, että he kuuntelevat narkomaania, joka usein itsekin myy aineita. Ja uskomatonta kyllä, nuoret ovat edelleen huonon ja ristiriitaisen huumetiedon varassa.
Mystisyys asian ympäriltä pois, sen myötä vanhemmilta ja käyttäjältä suurin häpeä. Jolloin nuori uskaltaa aikaisemmassa vaiheessa kertoa solmuun menneestä käytöstään. Pöytään inhorealismi ja konkreettiset asiat. Selkeät vaihtoehdot - elämäsaldo - jos valitset tuon, tuo on sinulta satavarmasti pois.
Katsokaa yhdessä Reindeerspotting ja keskustelkaa. Nuoret ovat fiksuja, joten vaihtoehdot on esitettävä rehellisesti: voit selvitä aika kauan piikittelemälläkin, mutta lopulta kuolemakin voi tuntua helpotukselta; ainoalta luontevalta vaihtoehdolta. Rakastan ja tuen, mutta itse tuhotun elämän läpi en tule itkien raahaamaan. Valitse mitä elämältäsi haluat, ainoastaan sinulla on se valta.
Rovaniemeläisenkin narkomaanin arki muodostuu rahojen hankinnasta pikkurikoksilla, riippuvuuden ylläpitämiseksi. Käyttö ei näytä biletykseltä - niinkuin ei ole alkoholistinkaan arki, vaikka joka päivä "juhlitaan" - istutaan kimpassa jonkun sekaisessa kämpässä ja piikitetään. Yhdentekevän tv-ohjelman pyöriessä välinpitämättömien silmien edessä. Sen siistin olotilan on pakko olla jokin minimaalinen piste käyttäjän korvien välissä, katsojan valtaa ainoastaan jokin säälin ja inhon välinen ristiriitainen tila. Rojottavat kuin zombieryhmä, hikisinä ja velttoina kirpparilta hankituissa nojatuoleissaan.
Tavallisilla nuorilla on yleensä unelmia. Reppumatka Australiaan, pähkinäfarmin kommuunissa eläen, samanhenkisten ympäri maailmaa tulleiden kanssa. Tai rahan säästäminen rouhean auton hankintaan, ehkä se iPhone? Tuossa iässä kokemukset ja tavarat ovat vielä tulevia ihmissuhteita todellisempia, eikä siinä mitään.
Piikittäjätkin unelmoivat samoista asioista, mutteivät tule koskaan saavuttamaan niitä. Eivät he ole menossa mihinkään, paitsi käytön jatkuessa, alaspäin. Varkauksien, huoraamisen ja vankilan kautta kuljetun vakiotien päätepysäkki on usein paskainen patja, ruiskun yhä roikkuessa käsivarresta. Pulssin hiljaa hidastuessa ja hengityksen lakatessa, nurin kääntyneet silmänvalkuaiset ovat vielä hetken kiiltävät. Sitten se on ohi.
Ja jos eivät aineet suoraan aiheuta kuolemaa, oheisolosuhteet usein tekevät. Ihmisiä tippuu sekavina parvekkeilta tai saavat hedelmäveitsen lapaluiden väliin nukkuessaan höyryjä pois, kavereiden sekoillessa ympärillä. Velat peritään aina tavalla tai toisella, yhdeltä elokuvan päähenkilöistä puuttuu pari sormea. Kuulemma väärinkäsitys.
Elokuvan kuvaamisen jälkeen Jania odotti vankila, missä hän pääsi tiettävästi eroon aineista ja lopulta vapautui. Elämä sai uuden käänteen?
Syyskuussa Bangkokin kujilta löytyy laiha suomalainen henkilö puhelinjohtoon hirttäytyneenä. Ruumiilla oli käsivarressaan samanlainen tatuointi kuin Janilla, mutta henkilöllisyyttä ei ole virallisesti vahvistettu. Pakotin itseni katsomaan kuvaa netissä, koska minulla on kaksi lasta. Aion taistella, olen sellaisen realismin tarpeessa - pahaa teki.
Aineetko veivät jälleen voiton? Koituiko kohtaloksi rästiin jääneet velat? Vai muut oheiskuviot? Se on oikeastaan yhdentekevää - elämän ei pitäisi mennä noin. Tottakai piikittäminen on oma valinta, muttei se poista piikittäjänkään oikeutta onnellisuuteen. Tai ympäristön turhautumista valintaan. Eikä lohduta surun murtamia vanhempia, jotka kantavat langanlaihan lapsensa arkkua, tyhjänä ammottavaa kuoppaa kohti.
Miten tuollaisen elämän näyttäminen voisi houkutella uusia nuoria huumeiden pariin? Heitähän ajaa yleensä kokeilunhalu ja mystiset kielletyt asiat sekä hetken mielijohde. Ehkä kavereiden kertomukset siisteistä tripeistä? Ihmisen täysi päättelykyky kehittyy vasta aikuisena, jolloin nuorilta menee varmaan monesti ohi, että he kuuntelevat narkomaania, joka usein itsekin myy aineita. Ja uskomatonta kyllä, nuoret ovat edelleen huonon ja ristiriitaisen huumetiedon varassa.
Mystisyys asian ympäriltä pois, sen myötä vanhemmilta ja käyttäjältä suurin häpeä. Jolloin nuori uskaltaa aikaisemmassa vaiheessa kertoa solmuun menneestä käytöstään. Pöytään inhorealismi ja konkreettiset asiat. Selkeät vaihtoehdot - elämäsaldo - jos valitset tuon, tuo on sinulta satavarmasti pois.
Katsokaa yhdessä Reindeerspotting ja keskustelkaa. Nuoret ovat fiksuja, joten vaihtoehdot on esitettävä rehellisesti: voit selvitä aika kauan piikittelemälläkin, mutta lopulta kuolemakin voi tuntua helpotukselta; ainoalta luontevalta vaihtoehdolta. Rakastan ja tuen, mutta itse tuhotun elämän läpi en tule itkien raahaamaan. Valitse mitä elämältäsi haluat, ainoastaan sinulla on se valta.
tiistai 16. marraskuuta 2010
Moni kanava takapuolesta
Isänpäivän aamuna ajattelin Madventures-Rikun takapuolta. Viidakossahan siihen pesiytyi bakteeri, joka nyt on - toistuvista leikkauksista huolimatta - syönyt perslihaan kanavia. Jolloin ajattelin jotain lihamyllyn tapaista, josta tursuaa monta suikeroa vierekkäin.
- Ihan oikein sille, sanoo vaimoni (muuten empaattisuuden huippu), vierelläni aamuhämärässä.
- Se on vakava tila, kun ihminen vapaaehtoisesti luopuu integriteetistään ja intimiteestään, hän jatkaa.
Ja koska sairaalamme ovat ennestään täynnä ja ihmisiä kuolee leikkausjonoon, on vastuutonta asettaa oma terveytensä vapaaehtoisesti vaaraan viihteen ja elämyksen vuoksi. Minua harmittaa, aasinsiltana Rikun takapuoli muistutti minua nyt siitä, että jätevesiasetuksen mukainen paineviemärimme pitäisi pestä. Se on maalla asuvan isukin isänpäiväohjelma.
Jethro Rostedt osallistui "Tanssii tähtien kanssa"-ohjelmaan. Joka ensinnäkin on nimihirviö, samalla kaavalla ajateltunahan Madventures olisi "Syövät syömäkelvotonta viidakossa" ja Diili vuorostaan "Paimentaa urveloita Hervannassa". Nyt Jethrolla on kotisivut, joilla hän tuotteistaa itseään mm. t-paitojen avulla ja laukomalla turkulaisvaarien iskufraaseja. Sivuilla on myös Jethron ylläpitämä blogi. Viimeisimmän kirjoituksen otsikko on "Erinomaista Juhannusta kaikille!". Taisi narrin osa tanssiohjelmassa syödä päivityshalut.
Mitä pahaa? No, sanotaan näin, että jos puettaisiin lihava koira folioon ja opetettaisiin löntystelemään Ritari Ässän tunnusmusiikin tahdissa, suvun nauraessa sivusta kippurassa, saattaisi joutua käräjille eläinrääkkäyksestä. Erona on kai, että ihminen kykenee arvioimaan asiaa itse. Ja että tamperelaiset elävät asialla kevyesti kolme lisävuotta.
Osallistumiseen Selviytyjät-tyyppisiin ohjelmiin, jossa joka viikko pudotetaan yksi kilpailija, houkuttelee joko raha, julkisuus tai elämys. Mutta jos kannustin olisi elämys, samaa tehtäisiin yksityisestikin joka puolella Suomea. Eli kutsuttaisiin kaverit mökille viihtymään ja ilta menisi kutakuinkin seuraavasti: Alkuillasta tunnelma on katossa, tervetuliaismaljoja kilistellään. Mutta kun Martti lähtee hakemaan saunapuita, seläntakainen kehvelöinti alkaa välittömästi; Martti on illan suurin uhka ja kestävin saunoja. Martti palaa jälleen mökkiin ja kaikki hiljenevät, jolloin Jouni vie hänet kuistille ja kertoo, että ainakin hän haluaa Martin olevan mukana illan loppuun asti. Martin kasvoista näkee huojennuksen. Myöhemmin heidän saunoessaan, Martti sanoo ottavansa vähän happea ja menee kuistille. Jouni kurkkaa ikkunasta ettei Martti ole kuuloetäisyydellä ja sanoo, että nyt se on tehtävä! Kaikki menevät ulos ja kesken saunakaljan ilmoittavat: Martti, se on nyt sillä tavalla että sun on lähdettävä. Olet aivan mahtava persoona, mutta tällainen tää elämys nyt vaan on.
Yllätys on täydellinen, Martti todella oli siinä luulossa, että voisi jäädä illan loppun asti, näinollen pettymyskin on valtava. Sitten kaikki halaavat Marttia, joka lähtee kohtalonsa hyväksyneenä kävelemään, pelkkä pyyhe ympärillään, pimeää metsää päin. Ja muiden tunnelma on pilalla ja koko loppuillan ihmiset tuijottavat tyhjästi eteensä, yksi nyppii kaljapullon etikettiä ja toinen kuollutta nahkaa jalkansa kovettumasta.
Ja ensi viikolla taas sama juttu, kunnes kaikki kaverit on häädetty ja jäljellä on - vailla keskustelukaveria - enää yksi vesiryppyinen saunoja. Joka saa pääpalkinnon; syödä kälynsä hiiligrillatun istukan. Niinkuin Madventuresin toinen puoli, Tunna Milonoff teki taannoin televisiossa. Onneksi olkoon!
- Ihan oikein sille, sanoo vaimoni (muuten empaattisuuden huippu), vierelläni aamuhämärässä.
- Se on vakava tila, kun ihminen vapaaehtoisesti luopuu integriteetistään ja intimiteestään, hän jatkaa.
Ja koska sairaalamme ovat ennestään täynnä ja ihmisiä kuolee leikkausjonoon, on vastuutonta asettaa oma terveytensä vapaaehtoisesti vaaraan viihteen ja elämyksen vuoksi. Minua harmittaa, aasinsiltana Rikun takapuoli muistutti minua nyt siitä, että jätevesiasetuksen mukainen paineviemärimme pitäisi pestä. Se on maalla asuvan isukin isänpäiväohjelma.
Jethro Rostedt osallistui "Tanssii tähtien kanssa"-ohjelmaan. Joka ensinnäkin on nimihirviö, samalla kaavalla ajateltunahan Madventures olisi "Syövät syömäkelvotonta viidakossa" ja Diili vuorostaan "Paimentaa urveloita Hervannassa". Nyt Jethrolla on kotisivut, joilla hän tuotteistaa itseään mm. t-paitojen avulla ja laukomalla turkulaisvaarien iskufraaseja. Sivuilla on myös Jethron ylläpitämä blogi. Viimeisimmän kirjoituksen otsikko on "Erinomaista Juhannusta kaikille!". Taisi narrin osa tanssiohjelmassa syödä päivityshalut.
Mitä pahaa? No, sanotaan näin, että jos puettaisiin lihava koira folioon ja opetettaisiin löntystelemään Ritari Ässän tunnusmusiikin tahdissa, suvun nauraessa sivusta kippurassa, saattaisi joutua käräjille eläinrääkkäyksestä. Erona on kai, että ihminen kykenee arvioimaan asiaa itse. Ja että tamperelaiset elävät asialla kevyesti kolme lisävuotta.
Osallistumiseen Selviytyjät-tyyppisiin ohjelmiin, jossa joka viikko pudotetaan yksi kilpailija, houkuttelee joko raha, julkisuus tai elämys. Mutta jos kannustin olisi elämys, samaa tehtäisiin yksityisestikin joka puolella Suomea. Eli kutsuttaisiin kaverit mökille viihtymään ja ilta menisi kutakuinkin seuraavasti: Alkuillasta tunnelma on katossa, tervetuliaismaljoja kilistellään. Mutta kun Martti lähtee hakemaan saunapuita, seläntakainen kehvelöinti alkaa välittömästi; Martti on illan suurin uhka ja kestävin saunoja. Martti palaa jälleen mökkiin ja kaikki hiljenevät, jolloin Jouni vie hänet kuistille ja kertoo, että ainakin hän haluaa Martin olevan mukana illan loppuun asti. Martin kasvoista näkee huojennuksen. Myöhemmin heidän saunoessaan, Martti sanoo ottavansa vähän happea ja menee kuistille. Jouni kurkkaa ikkunasta ettei Martti ole kuuloetäisyydellä ja sanoo, että nyt se on tehtävä! Kaikki menevät ulos ja kesken saunakaljan ilmoittavat: Martti, se on nyt sillä tavalla että sun on lähdettävä. Olet aivan mahtava persoona, mutta tällainen tää elämys nyt vaan on.
Yllätys on täydellinen, Martti todella oli siinä luulossa, että voisi jäädä illan loppun asti, näinollen pettymyskin on valtava. Sitten kaikki halaavat Marttia, joka lähtee kohtalonsa hyväksyneenä kävelemään, pelkkä pyyhe ympärillään, pimeää metsää päin. Ja muiden tunnelma on pilalla ja koko loppuillan ihmiset tuijottavat tyhjästi eteensä, yksi nyppii kaljapullon etikettiä ja toinen kuollutta nahkaa jalkansa kovettumasta.
Ja ensi viikolla taas sama juttu, kunnes kaikki kaverit on häädetty ja jäljellä on - vailla keskustelukaveria - enää yksi vesiryppyinen saunoja. Joka saa pääpalkinnon; syödä kälynsä hiiligrillatun istukan. Niinkuin Madventuresin toinen puoli, Tunna Milonoff teki taannoin televisiossa. Onneksi olkoon!
Yksi maa, yksi kansa?
Kaaos-teorian yleisimpänä esimerkkinä kerrotaan Etelä-Amerikan viidakossa lepattavan perhosen siiveniskun aikaansaamasta ilmanpyörteestä. Sen vaikutuksesta lähtee liikkeelle ilmavirtoja muuttava tapahtumasarja, jonka ansiosta kolme kuukautta myöhemmin Japanin itärannikkoa piiskavassa syklonissa kuolee kymmeniä ihmisiä. Kuulostaa mahdolliselta mutta todella epätodennäköiseltä?
Ehkei sentään, sama periaate toimii muillakin alueilla. 28. kesäkuuta v. 1914, neljän bosnialaisen teinipojan nationalistisesta päähänpistosta, salamurhattiin Itävallan kruununprinssi Franz Ferdinand ohiajavaan autoonsa. Tapahtumasta lähti liikkeelle monimutkainen, mutta vain kuusi viikkoa kestänyt, poliittiseen umpikujaan päätynyt tapahtumasarja, kohtuuttomine uhkavaatimuksineen, väärinkäsityksineen ja ylireagointineen. Muutaman Sarajevon laukauksen johdosta, Euroopan kansat löysivät siis itsensä yllättäen 1. maailmansodan keskeltä. Jonka neljän vuoden aikana kuoli 8,5 miljoonaa sotilasta ja lukemattomia siviilejä.
Ja 1. maailmansodan tapahtumat pohjustivat toista maailmansotaa. Toinen maailmansota vuorostaan suurvaltojen välistä kylmää sotaa, joka oli eskaloitua 3. maailmansodaksi v. 1962, Kuuban kriisin myötä. Silloin kahden ihmisen - Kennedy ja Hrushtshev - henkilökohtainen maltti tyynnytti jo väistämättömältä näyttäneen ydinsyklonin. Ja esti todennäköisesti ihmiskunnan tuhoutumisen, sellaisena kuin sen tiedämme. Mikä tuskin oli ollut niiden neljän impulsiivisen bosnialaisen teinin tarkoituksena?
Heidän kotiseudullaan, laukausten jälkipyörteet puhaltavat edelleen. Bosniassa lietsottiin 90-luvulla heimoja tilaan, jossa massamurhat ja etniset puhdistukset olivat jälleen mahdollisia. Kansallismielisten laulujen tahdissa lahdattiin ja raiskattiin.
Siksi on lähinnä masentavaa lukea, kuinka nationalismia jälleen nostetaan jaloksi ja yleväksi teemaksi, tulevissa eduskuntavaaleissamme. Esimerkiksi loviisalaisen KD:n ehdokkaan, Jouko Pihon toimesta. Hän luonnehtii itseään tervehenkiseksi Suomen parasta ajavaksi kansallismieliseksi kansallisrationalistiksi.
Nationalismi ei ole rajasidonnainen, vaan heimosidonnainen. Esimerkiksi Bosniassa on serbejä, kroaatteja ja bosniakkeja, ja Ruandassa tutseja sekä hutuja. En pidä lukeneen Pihon luonnehdintaa itsestään kansallisrationalisoijana, pelkkänä termileikkinä, joten olisi mielenkiintoista tietää mitä heimoja tai elementtejä hän on Suomesta rationalisoimassa - uskon itse kuuluvani sellaiseen. Sen tiedän että Karjalaa (hänen heimoaan?), hän on kansallismielisin sanoin vaatimassa Venäjältä takaisin. Ote Pihon kansallismielisestä laulusta: "Karjala Suomen taas on, helma Suomen neidon. Liehuu lippu Suomen, alkaa uusi huomen".
Suomi näyttää niin eheältä, ettei siihen säröä saa. Mutta onko se? Pitkät länsi-suomalaiset ovat geneettisesti lähempänä italialaisia kuin lyhyitä itä-suomalaisia, laajempaa sekoittumista on tapahtunut vasta edellisen vuosisadan aikana. Oliko se hyväksi? Ryhmäthän olisivat etnisesti puhtaampia ilman. Entä kaksikieliset avioliitot? Ruotsalaisuuden päivänä laulettava "Modersmålets sång", on oman kielen upeutta ylistäessään kovin nationalistinen. Tuhosiko perheiden sekoittuminen tämän kirkkaan kielellisen puhtauden?
Nationalismi ei eheytä valtioita. Päinvastoin, se hajottaa niitä yhä pienempiin, toisiinsa vihaisiin osiin, niin että lopulta insinöörit saattavat vihata puuseppiä ja lyhyet pelätä pitkiä (vrt. tutsit ovat pitkiä ja hutut lyhyitä). Vahvassa kansallismielisyydessä korostetaan usein omien kirkasotsaisuutta, jaloutta ja rohkeutta. Loogisena lähtökohtana on tietysti silloin, että muut ovat sitä vähemmän. Mikä synnyttää muissa oman kansallismielen. Ja taas mennään, liput liehuen niinkuin futishuligaanit joukkotappeluun.
Ikävä myöntää, mutta eduskuntavaaleissa pitäisi - oman infran vuoksi - suosia paikallista. Mutta epäilen että vaalikone, hyvin luetun ja raamatusta oikeutuksensa saavan profeetan ja kansallisrationalistin edellä, saattaa tarjota minulle vaikkapa pornaislaista feministiä tai pelkän peruskoulun käynyttä vihtiläistä homoa. Lähempänä omia arvojani.
P.S. Kansallisrationalistien vastauksen tiedän jo etukäteen: olen käsittänyt kansallisrationalismin täysin väärin ja ylireagoin; kaaos on epätodennäköinen. D.S.
Ehkei sentään, sama periaate toimii muillakin alueilla. 28. kesäkuuta v. 1914, neljän bosnialaisen teinipojan nationalistisesta päähänpistosta, salamurhattiin Itävallan kruununprinssi Franz Ferdinand ohiajavaan autoonsa. Tapahtumasta lähti liikkeelle monimutkainen, mutta vain kuusi viikkoa kestänyt, poliittiseen umpikujaan päätynyt tapahtumasarja, kohtuuttomine uhkavaatimuksineen, väärinkäsityksineen ja ylireagointineen. Muutaman Sarajevon laukauksen johdosta, Euroopan kansat löysivät siis itsensä yllättäen 1. maailmansodan keskeltä. Jonka neljän vuoden aikana kuoli 8,5 miljoonaa sotilasta ja lukemattomia siviilejä.
Ja 1. maailmansodan tapahtumat pohjustivat toista maailmansotaa. Toinen maailmansota vuorostaan suurvaltojen välistä kylmää sotaa, joka oli eskaloitua 3. maailmansodaksi v. 1962, Kuuban kriisin myötä. Silloin kahden ihmisen - Kennedy ja Hrushtshev - henkilökohtainen maltti tyynnytti jo väistämättömältä näyttäneen ydinsyklonin. Ja esti todennäköisesti ihmiskunnan tuhoutumisen, sellaisena kuin sen tiedämme. Mikä tuskin oli ollut niiden neljän impulsiivisen bosnialaisen teinin tarkoituksena?
Heidän kotiseudullaan, laukausten jälkipyörteet puhaltavat edelleen. Bosniassa lietsottiin 90-luvulla heimoja tilaan, jossa massamurhat ja etniset puhdistukset olivat jälleen mahdollisia. Kansallismielisten laulujen tahdissa lahdattiin ja raiskattiin.
Siksi on lähinnä masentavaa lukea, kuinka nationalismia jälleen nostetaan jaloksi ja yleväksi teemaksi, tulevissa eduskuntavaaleissamme. Esimerkiksi loviisalaisen KD:n ehdokkaan, Jouko Pihon toimesta. Hän luonnehtii itseään tervehenkiseksi Suomen parasta ajavaksi kansallismieliseksi kansallisrationalistiksi.
Nationalismi ei ole rajasidonnainen, vaan heimosidonnainen. Esimerkiksi Bosniassa on serbejä, kroaatteja ja bosniakkeja, ja Ruandassa tutseja sekä hutuja. En pidä lukeneen Pihon luonnehdintaa itsestään kansallisrationalisoijana, pelkkänä termileikkinä, joten olisi mielenkiintoista tietää mitä heimoja tai elementtejä hän on Suomesta rationalisoimassa - uskon itse kuuluvani sellaiseen. Sen tiedän että Karjalaa (hänen heimoaan?), hän on kansallismielisin sanoin vaatimassa Venäjältä takaisin. Ote Pihon kansallismielisestä laulusta: "Karjala Suomen taas on, helma Suomen neidon. Liehuu lippu Suomen, alkaa uusi huomen".
Suomi näyttää niin eheältä, ettei siihen säröä saa. Mutta onko se? Pitkät länsi-suomalaiset ovat geneettisesti lähempänä italialaisia kuin lyhyitä itä-suomalaisia, laajempaa sekoittumista on tapahtunut vasta edellisen vuosisadan aikana. Oliko se hyväksi? Ryhmäthän olisivat etnisesti puhtaampia ilman. Entä kaksikieliset avioliitot? Ruotsalaisuuden päivänä laulettava "Modersmålets sång", on oman kielen upeutta ylistäessään kovin nationalistinen. Tuhosiko perheiden sekoittuminen tämän kirkkaan kielellisen puhtauden?
Nationalismi ei eheytä valtioita. Päinvastoin, se hajottaa niitä yhä pienempiin, toisiinsa vihaisiin osiin, niin että lopulta insinöörit saattavat vihata puuseppiä ja lyhyet pelätä pitkiä (vrt. tutsit ovat pitkiä ja hutut lyhyitä). Vahvassa kansallismielisyydessä korostetaan usein omien kirkasotsaisuutta, jaloutta ja rohkeutta. Loogisena lähtökohtana on tietysti silloin, että muut ovat sitä vähemmän. Mikä synnyttää muissa oman kansallismielen. Ja taas mennään, liput liehuen niinkuin futishuligaanit joukkotappeluun.
Ikävä myöntää, mutta eduskuntavaaleissa pitäisi - oman infran vuoksi - suosia paikallista. Mutta epäilen että vaalikone, hyvin luetun ja raamatusta oikeutuksensa saavan profeetan ja kansallisrationalistin edellä, saattaa tarjota minulle vaikkapa pornaislaista feministiä tai pelkän peruskoulun käynyttä vihtiläistä homoa. Lähempänä omia arvojani.
P.S. Kansallisrationalistien vastauksen tiedän jo etukäteen: olen käsittänyt kansallisrationalismin täysin väärin ja ylireagoin; kaaos on epätodennäköinen. D.S.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)