Turkoosi on mielestäni maailman rumin väri. Se ei ole sininen, ainakaan miesten sininen, vihreäksi sitä ei voi kutsua hyvällä tahdollakaan. Siksi onkin ollut vaikea myöntää että olen nykyään hengeltäni turkoosi. Ammattini puolesta minun kuuluisi varmaan olla sininen, mutta kun katson mitä ympäristöllemme on tapahtumassa, tiedän että jos emme rupea kohta viheriöimään niin voi käydä huonosti. Sahara kyllä opettaa.
Mieleni tekisi sulkea silmäni ympärilläni tapahtuvilta muutoksilta, ja ajatella että ehkä koko ilmastonmuutos on suurta bluffia. Että voisin jatkaa ihan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Lukisin ainoastaan niitä maailmanlopun-maalareita kritisoivia artikkeleita. Lukiessani sanoisin ääneen, aivan!, ei kukaan ole pystynyt todistamaan aukottomasti että pahin mahdollinen skenaario, missä ikiroudasta vapautuva metaanikaasu nostaa ilmakehämme lämpötilan 400 asteeseen, toteutuisi maapallollamme. Turha vielä on pidätellä pierua!
Emme Sirkan kanssa ole ajatelleet olevamme erityisen vihreitä. Emme vaan ole jaksaneet juosta, sydän rytmihäiriöisenä, rahan perässä. Minulle on kasvuhakuisuuden sijaan riittänyt itseni elättäminen ja Sirkan ura on ollut rahallisesti laskettuna laskujohteinen. Meidän mielestämme he, jotka juoksevat eivät näytä järin onnellisilta. Joten turha pyrkiä samaan. Tiskikonetta meillä ei ole säästöstösyistä, se vie hirveästi sähköä ja vettä. Myös patologin kertomus siitä että avatessaan ruumiin hän pystyy heti kertomaan kenellä on ollut tiskikone ja kenellä ei, ruokatorven väristä, on pelästyttänyt meitä vellihousuja niin ettemme halua syödä konetiskiainetta.
Koska asumme maaseudulla, vailla kunnollisia bussiyhteyksiä, meidän on pakko pitää kahta autoa. Tai no, pakko ja pakko, sukset olisi tietenkin toinen vaihtoehto. Vastaani tulee työmatkallaan (7 km) joka aamu keski-ikäinen täti, kesäisin polkupyörällä ja talvisin suksilla, jos räntää vihmoo hän hiihtää ajoradalla muun liikenteen seassa. Se siitä pakollisuudesta. Automme ovat kuitenkin ”vain” noin 5000 euron arvoisia - en minä sitä sano ettei uusi auto ole hieno mutta onhan se järkyttävän huono investointi. Jos joku sanoisi minulle että lainaa 30.000 euroa niin saat kolmen vuoden kuluttua 20.000 euroa takaisin, nauraisin epäuskoisena. Korkohan olisi -13%!
Keittiökaapistomme ovet ovat käsin valkoiseksi maalattua lastulevyä, valkoisilla muovivetimillä. Sirkan mielestä hänen itsetuntonsa kestää sen, ja minä en ole saanut itsestäni intoa irti purkaa koko keittiötä. Joululahjaksi Sirkka toivoo mehulinkoa, vaikka silmistä näkee että moinen itsekkyys hänen omaatuntoaan kirpaiseekin. Viime vuonna hän toivoi että olisin hänelle kiltimpi - aikamoinen materialistiharppaus. Lapsia olemme valmistaneet henkisesti siihen että yksi lahja per henkilö saattaisi olla mahdollinen, muuten joku toinen lapsi voi jäädä kokonaan ilman - läpi meni ilman nurinoita. Minä taas olen toivonut ettei tarvitsisi rientää pullanarkkarin tavoin pitkin kyliä juttelemassa ilmoista mitä on pidellyt. Minä kutsun sitä hiljentymiseksi, Sirkan mielestä se on silkkaa epäsosiaalisuutta.
Puukiukainen saunamme muistuttaa hiilikellaria, joka kerta kun myrskyää hormista pöllähtää nokea ympäri seinäpaneeleja, jotka ovat 50-luvulta. Lattiakaivoon mahtuu pieni jalka, koska en ole löytänyt niin vanhaan kaivoon sopivaa ritilää. Lauteiden vierestä kulkee viemäriputki yläkerrasta, korvakorkeudella se tekee mutkan jolloin lasti tömähtelee putkessa jos joku vetää vessan kun toinen saunoo. Seinällä roikkuu edelleen samat kuluneet hyllyköt, joiden pinnalla pystyn kuvittelemaan näkeväni talon edellisten omistajien pyllyhikeä. Kynnys oli mätä jo vuosikymmen sitten mutta yllättävän muuttumattomana se on pysynyt. Ja anoppi olisi voinut tippua kiukaalle, lauteet romahtivat seuraavalla saunomisella, vanhat naulat olivat ruostuneet poikki. Korjasin 40 vuotta vanhat lauteet ruuveilla ja laskin että varmaan 30 vuotta vielä menevät. Minua on sitäpaitsi kielletty koskemasta saunaan, epäuskottavan hyviä löylyominaisuuksia ylläpitävä herkkä tasapaino saattaisi järkkyä. Jolloin saunaa ei pelastaisi edes viktoriaaniset hanat eikä norsunluukaakelit.
En vain näe miten kulutusyhtälö voisi toimia pitkässä juoksussa. Vaikka saisimme taivaalta ilmaista energiaa, raaka-aineet tulevat pienellä pallollamme loppumaan. Öljy, puu ja metallit. No metallinhan voi usein korvata muovilla, mutta kun muovikin valmistetaan öljystä. Ainoat ehtymättömät luonnonvaramme tuntuvat olevan räkä ja tunnelinäkö. Jos ainoa asia mikä pitää maailmaa pystyssä on jatkuva talouskasvu, joka perustuu kulutukseen, niin silloin pitää muuttaa maailmaa. Tai oikeammin maailma tulee muuttamaan itsensä, Sahara tai Siperia – joka arpa voittaa. Yksi tapa ajatella asiaa on että muutos tuskin tulee tapahtumaan meidän elinaikanamme. Näin teen joskus itsekin, ainakin sillä aikaa kun syön pippurista naudan sisäfilettä ja juon tehoviljeltyä punaviiniä.
tiistai 23. joulukuuta 2008
maanantai 15. joulukuuta 2008
Kovan perintö
Katsoin (toistamiseen) Kai Nordbergin tekemän tärkeän dokumenttielokuvan ”Aikansa lapsia”. Se on kuvattu kaupunkihuoneistossa vailla huonekaluja, valo heijastuu paljaasta parkettilattiasta. Huoneessa on vain kaksi tuolia vastakkain – kuulustelu voi alkaa. Kai haluaa saada isältään vastauksia, kysymyksiin mitä hän on kantanut sisällään koko elämänsä ajan. Näkemykset siitä mitä kaikkea hänen lapsuutensa piti sisällään eroavat radikaalisti toisistaan. Kun Kai kertoo asioista mitä hän koki jonkinasteisena henkisenä kidutuksena, hänen isänsä antaa ymmärtää että toisilla on parempi huumorintaju kuin toisilla. Ja kun hän kertoo tunnekylmyydestä mitä on kokenut, isä kutsuu valehtelijaksi ja kysyy josko hän on varma ettei tunne rakkaudettomuudesta ole hänen psykiatrinsa istuttama - helpoksi selitykseksi hänen tunnepuolen ongelmiinsa. Lopuksi isä vertaa hänen kyselyitään Vuosaaren ruoppauksiin, jossa meren pohjassa olevat sedimentoituneet myrkyt eivät ole kenellekään haitaksi. Kunhan ei ruveta niitä mylläämään.
Elokuvaa on pidetty ”urheana yrityksenä” keskusteluyhteyden ja ymmärryksen rakentamiseksi kahden sukupolven välille. Sukupolvien välisen valtavan rotkon ylityksestä ei tosiaankaan ole varmuutta. Sen saattaa joutua kiertämään, tai jättää kokonaan yrittämättä. Minulla on tuttavapiirissäni ihmisiä jotka sanovat etteivät he yksinkertaisesti jaksa. Jos toinen osapuoli ei edes ymmärrä termejä, tai totuudet ovat päinvastaiset, niin mistä he voisivat keskustella? Jo itsensä vuoksi anteeksiantaminen saattaa tunnetyhjiössä olla lobotomian takana. Jos ei ”vaivaa” kyetä parantamaan niin ehkä se on parempi vaan poistaa mielestä.
Olen Kain kanssa samaa sukupolvea, ensimmäisiä joilla on mahdollisuus valittaa - muusta kuin nälästä tai sodasta. Edelliset on piesty koviksi, tunteet poistettu määrätietoisella uuttamisella. Isät ovat antaneet mallia miten naista ja lapsia kohdellaan. Itkeminen, kun sisällä tuntuu pahalta, ei ole kuulunut siirrettäviin ominaisuuksiin. Luun katkeamisen yhteydessä itkeminen on rajatapaus. Routa on raiskannut tämän maan, vuodesta toiseen - ja maa sen asukkaat. Pimeässä on vaellettu, vailla tietoa huomisesta ateriasta ja äpärät ovat saaneet syyttää elämästään itseään. Mutta missä vaiheessa ollaan opittu ajattelemaan että kannustus ja kehuminen ylpistää ja pilaa lapsen? Että nujerrettu ja onneton lapsi pärjäisi paremmin? Ei kai ilottomuus tai tapettu itsetunto ole edistänyt henkiinjäämistä, väitän päinvastaista. Väitän että onneton ihminen yksinkertaisesti harvoin haluaa vierellensä onnellisen, tai voi haluta muttei siedä häntä. Samalla tavalla kuin huonommin koulussa menestyvä ei siedä lukutoukan iloa saavutuksistaan. Onnellisuus on kuin voikukka, anna milli tilaa ja tilkka vettä sekä pidä myrkyt loitolla, niin sieltä se tunkee.
Usein kuulen puhuttavan nykynuorten hyvien käytöstapojen puutteesta, lakki päässä syömisestä ynnä muusta. Kun huomautan että lyöminen, pilkkaaminen ja nujertaminen eivät myöskään kuulu hyviin tapoihin keskustelu tyssää siihen. Kirkko on hoitanut nujertamisessa omaa osuuttaan kiitettävällä tarmolla, kehoaan ja tunteitaan sekä tarpeitaan on pitänyt hävetä. Jaettavan häpeän monopolisiointi on ollut mahtava työkalu päästä omiin päämääriinsä, usein varmasti pienen yhteisön papin henkilökohtaisiin. Itkuisista naisista rehabilitoitiin ”hysteerisyys” mm. Nikkilän mielisairaalassa. Kävin itse toissavuonna sairaalan museossa tutustumassa menetelmiin ja välineistöön. Jo lapsena tiesin kuka meidän kyliltä oli käynyt ”lataamossa”, vaikken heistä muuta tiennytkään. Syntymäpäivillä pullaa mutustellessa, pienet korvat kuulivat kaikenlaista.
Tuloksena on johdonmukaisesti kansa joka häpeää yhtä sun toista. Itse olen kasvanut aikana jolloin maan tapana oli kotijuhlissa sijoittaa, avoimesti pöydän sijasta, viinapullo lattialle sohvapöydän jalan viereen. Hyvä niin, sillä sieltä se oli varmasti helpompi löytää, omalta näkökorkeudeltaan. Häpeästä pääsyä on perinteisesti hoidettu, kaikessa hiljaisuudessa, muita vaivaamatta ja paikkoja sotkematta, jäisen pellon reunalla. Polvillaan, kylmä asemetalli suussa, on saattanut tulla aikuiselämän ensimmäiset ja viimeiset kyyneleet. Kirkko viimeisteli sitten häpeän pyyhkimällä syntisen henkilötiedot kirkonkirjoista, sukupuista ja historiasta.
Tänäkin päivänä saamme lukea järkyttävistä perhesurmista, koska vanhempi on ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin. Jolloin, häpeän kohtaamisen sijasta, on tuntunut helpommalta surmata koko perhe. Sängyissään nukkuvia lapsia myöten - häpeästä olla rahaton.
Maailman muuttuessa sellaiseksi ettei kenenkään tarvitse kuolla nälkään, suomalaisilla on tuntunut olevan vaikeuksia mukautua. Ei olla kyetty oppimaan että iloitsemalla toisen puolesta, saa onnea itsekin. On inuiiteillakin ollut pimeää ja rankkaa, silti ne hymyilevät jatkuvasti. Hellyys ei ehkä ollutkaan ominaisuus minkä voi laittaa hyllylle, odottamaan parempia aikoja. Ehkä tehtävänämme on nyt luoda henkistä hyvinvointia edistävät ominaisuudet tyhjästä. Itsemme ja jälkeläistemme tähden.
Elokuvaa on pidetty ”urheana yrityksenä” keskusteluyhteyden ja ymmärryksen rakentamiseksi kahden sukupolven välille. Sukupolvien välisen valtavan rotkon ylityksestä ei tosiaankaan ole varmuutta. Sen saattaa joutua kiertämään, tai jättää kokonaan yrittämättä. Minulla on tuttavapiirissäni ihmisiä jotka sanovat etteivät he yksinkertaisesti jaksa. Jos toinen osapuoli ei edes ymmärrä termejä, tai totuudet ovat päinvastaiset, niin mistä he voisivat keskustella? Jo itsensä vuoksi anteeksiantaminen saattaa tunnetyhjiössä olla lobotomian takana. Jos ei ”vaivaa” kyetä parantamaan niin ehkä se on parempi vaan poistaa mielestä.
Olen Kain kanssa samaa sukupolvea, ensimmäisiä joilla on mahdollisuus valittaa - muusta kuin nälästä tai sodasta. Edelliset on piesty koviksi, tunteet poistettu määrätietoisella uuttamisella. Isät ovat antaneet mallia miten naista ja lapsia kohdellaan. Itkeminen, kun sisällä tuntuu pahalta, ei ole kuulunut siirrettäviin ominaisuuksiin. Luun katkeamisen yhteydessä itkeminen on rajatapaus. Routa on raiskannut tämän maan, vuodesta toiseen - ja maa sen asukkaat. Pimeässä on vaellettu, vailla tietoa huomisesta ateriasta ja äpärät ovat saaneet syyttää elämästään itseään. Mutta missä vaiheessa ollaan opittu ajattelemaan että kannustus ja kehuminen ylpistää ja pilaa lapsen? Että nujerrettu ja onneton lapsi pärjäisi paremmin? Ei kai ilottomuus tai tapettu itsetunto ole edistänyt henkiinjäämistä, väitän päinvastaista. Väitän että onneton ihminen yksinkertaisesti harvoin haluaa vierellensä onnellisen, tai voi haluta muttei siedä häntä. Samalla tavalla kuin huonommin koulussa menestyvä ei siedä lukutoukan iloa saavutuksistaan. Onnellisuus on kuin voikukka, anna milli tilaa ja tilkka vettä sekä pidä myrkyt loitolla, niin sieltä se tunkee.
Usein kuulen puhuttavan nykynuorten hyvien käytöstapojen puutteesta, lakki päässä syömisestä ynnä muusta. Kun huomautan että lyöminen, pilkkaaminen ja nujertaminen eivät myöskään kuulu hyviin tapoihin keskustelu tyssää siihen. Kirkko on hoitanut nujertamisessa omaa osuuttaan kiitettävällä tarmolla, kehoaan ja tunteitaan sekä tarpeitaan on pitänyt hävetä. Jaettavan häpeän monopolisiointi on ollut mahtava työkalu päästä omiin päämääriinsä, usein varmasti pienen yhteisön papin henkilökohtaisiin. Itkuisista naisista rehabilitoitiin ”hysteerisyys” mm. Nikkilän mielisairaalassa. Kävin itse toissavuonna sairaalan museossa tutustumassa menetelmiin ja välineistöön. Jo lapsena tiesin kuka meidän kyliltä oli käynyt ”lataamossa”, vaikken heistä muuta tiennytkään. Syntymäpäivillä pullaa mutustellessa, pienet korvat kuulivat kaikenlaista.
Tuloksena on johdonmukaisesti kansa joka häpeää yhtä sun toista. Itse olen kasvanut aikana jolloin maan tapana oli kotijuhlissa sijoittaa, avoimesti pöydän sijasta, viinapullo lattialle sohvapöydän jalan viereen. Hyvä niin, sillä sieltä se oli varmasti helpompi löytää, omalta näkökorkeudeltaan. Häpeästä pääsyä on perinteisesti hoidettu, kaikessa hiljaisuudessa, muita vaivaamatta ja paikkoja sotkematta, jäisen pellon reunalla. Polvillaan, kylmä asemetalli suussa, on saattanut tulla aikuiselämän ensimmäiset ja viimeiset kyyneleet. Kirkko viimeisteli sitten häpeän pyyhkimällä syntisen henkilötiedot kirkonkirjoista, sukupuista ja historiasta.
Tänäkin päivänä saamme lukea järkyttävistä perhesurmista, koska vanhempi on ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin. Jolloin, häpeän kohtaamisen sijasta, on tuntunut helpommalta surmata koko perhe. Sängyissään nukkuvia lapsia myöten - häpeästä olla rahaton.
Maailman muuttuessa sellaiseksi ettei kenenkään tarvitse kuolla nälkään, suomalaisilla on tuntunut olevan vaikeuksia mukautua. Ei olla kyetty oppimaan että iloitsemalla toisen puolesta, saa onnea itsekin. On inuiiteillakin ollut pimeää ja rankkaa, silti ne hymyilevät jatkuvasti. Hellyys ei ehkä ollutkaan ominaisuus minkä voi laittaa hyllylle, odottamaan parempia aikoja. Ehkä tehtävänämme on nyt luoda henkistä hyvinvointia edistävät ominaisuudet tyhjästä. Itsemme ja jälkeläistemme tähden.
tiistai 9. joulukuuta 2008
SYNTAX ERROR
On vuosi 1981, sormeni haisevat mopobensalle koska Dellorto-kaasuttimeni vuotaa. Istumme kaveriporukassa yhden tuttavani luona. Commodore 64 tietokoneen näytölle ilmestyy teksti SYNTAX ERROR. Takana on kolme päivää näpyttelyä Basic-ohjelmointikielellä, saadaksemme yhden lehden mukana tulleen pelin toimimaan. Peli oli painettuna lehden sivuille, ohjelmointi tapahtui kirjoittamalla 5000 riviä tekstiä koneeseen ja tallentamalla c-kasetille. Joskus lehdissä oli painovirhe, jolloin päivien työ meni tuskastuttavasti hukkaan. Grafiikan pienin palanen oli kursorin mittainen, eli noin 7x7 mm. Esimerkiksi panssarivaununa toimi blokki joka oli kolme kursoria leveä ja keskeltä kaksi kursoria korkea, piipusta lähtevä ammus oli yksi kursori joka eteni näytöllä yhden rivin kerrallaan.
Vaimoni Sirkka otti ensimmäiset askeleensa netissä pari vuotta sitten. Sitä edelsi vaihe jolloin hän kieltäytyi koskemasta saatanan tekeleeseen. Toisaalta ei hänen ollut tarvinnutkaan. Nykyään hän kokee Googlessa samanlaisia oivaltamisia kuin me teimme aikoinaan Commodoren kanssa. Oma työni ei olisi mahdollista ilman tietokoneita. Silti toisinaan arvioin tietokoneen hyötyä. Keskeneräisiä ohjelmia ja alati päivitettäviä ohjelmia sekä aivastamisesta rikkoontuvia laitteita. Sähköpostin selailu kiihottaa välillä kuin saunominen nokkosvihdalla. Kaikkien kiire on ”instant”-maailmassa lisääntynyt potenssissa viiteen, mutta taloudellinen tulos on kutakuinkin sama kuin silloin kun siesta oli vielä mahdollinen, tai tunnin rupattelu asiakkaan kanssa. Nykyään kirjoitetaan lyhenteillä esitäytetylle sähköpostipohjalle. Lisämausteena netistä löytyy talousrikollisuutta ja kaiken maailman filiat, pedot ja nekrot.
Haittapuolilta olemme yrittäneet varjella lapsiamme. Lähinnä sillä että he eivät vielä edes tiedä niiden olemassaolosta. Tutustumisen käsityskykynsä puutteellisuuksiin ehtivät mielestämme tehdä myöhemminkin. Heillä ei ole omaa telkkaria, kännykkää eikä pleikkaria. Rajoitettu tutustuminen valikkomaailmaan hoituu meidän vanhempien laitteiden kautta, mikä on toistaiseksi riittänyt vallan mainiosti. Tämä tosin tarkoittaa sitä että välillä heillä on tylsää, silloin he keksivät leikit omasta päästään. Kerran, kun kiireessä vedin sappaan jalkaan, sain huomata sen olevan täynnä liejua. Parempaa astiaa ”paskakeitolle” ei kuulemma ollut löytynyt. Sirkan aamutakista puuttuu vyö, viimeksi näin sen jonain palokunnan hinausköytenä pihalla. Teippirullat ovat aina tyhjiä, koska ympäri huushollia on teipattu DANGER ja CUSTOMS -kylttejä. Tämänhetken suosikkileikki on tulli. Lapset ovat tullimiehiä ja me olemme huumekuriireja ja laittomia maahantulijoita. Sirkalta löytyi rintaliiveistä sitruuna (tuholaisvaara) ja minulta vehnäjauhoa kirkkaassa pienessä muovipussissa. Tavaroiden moottoroidun läpivalaisulaitteen ovat lapset itse rakentaneet legoista, leimasimen kaiversin perunanpuolikkaasta. Raudoissa ollaan oltu kerran jos toisenkin. Kerran meidät laitettiin Sirkan kanssa samaan selliin, jolloin oma mielikuvitukseni lähti vuorostaan laukkaamaan ja Sirkka joutui, fyysistä koskemattomuuttaan turvatakseen, pyytämään siirtoa.
Pienemmältä vettyi silmäkulma, kun hän löysi sukkaan sullotun pehmohamsterin ja hän muisti kun tv-ohjelmassa löydettiin vastaavasta ahdingosta, huonossa hapessa oleva salakuljetettu lisko. Julmuuksia eläimiä kohtaan oli vaikea ymmärtää - ja meidän selittää. Sen takia sainkin sitten maistaa tullimiehen pamppua. Kehitystä on siis tapahtunut. Edellisellä kerralla tuli nappi otsaan, ihan pelkästä tottelemattomuudesta. Vanhempaa poikaa sen sijaan pystyy maahanmuuttaja manipuloimaan mennen tullen, kertomus kurjista oloista kotimaassa yleensä riittää. Silloin maahan pääsee, inhimillisistä syistä, vaikka lait sen periaatteessa kieltävätkin. Mutta ristiriita on luettavissa pojan kasvoilta. Ja kyseessä on sentään ”kotiviranomaisemme”, joka jo 5-vuotiaana huusi kuin hinaaja pysäköidessäni kieltomerkin kohdalle. Uhkasi ”kilauttaa koukuille”, ja paasaaminen loppui vasta siirrettyäni auton. Siirtäminen oli helpompaa kuin perustella, ettei merkki koske minua.
Takaisin vuoteen -81. Pienessä huoneessa repeää valtava huuto, kun panssarivaunun ammus vihdoin lähtee etenemään näytöllä, ääniehosteen saattelemana. Pum... rafs, rafs, rafs... se etenee rivin kerrallaan ja osuu kolme kursoria leveään lentokoneeseen joka häviää näytöltä. Mielestämme peli ylitti kaikki odotukset ja oli amisviiksiä nostattavan upea.
Kokisinko tänä päivänä vastaavaa edes hanskanmuotoisella liikeohjaimella ja 3D-laseilla? En usko, leikin riemu kumpuaa ihan jostain muusta kuin realistisuudesta. Todellisuus on nimittäin mielikuvituksen vastakohta - ja surma.
Vaimoni Sirkka otti ensimmäiset askeleensa netissä pari vuotta sitten. Sitä edelsi vaihe jolloin hän kieltäytyi koskemasta saatanan tekeleeseen. Toisaalta ei hänen ollut tarvinnutkaan. Nykyään hän kokee Googlessa samanlaisia oivaltamisia kuin me teimme aikoinaan Commodoren kanssa. Oma työni ei olisi mahdollista ilman tietokoneita. Silti toisinaan arvioin tietokoneen hyötyä. Keskeneräisiä ohjelmia ja alati päivitettäviä ohjelmia sekä aivastamisesta rikkoontuvia laitteita. Sähköpostin selailu kiihottaa välillä kuin saunominen nokkosvihdalla. Kaikkien kiire on ”instant”-maailmassa lisääntynyt potenssissa viiteen, mutta taloudellinen tulos on kutakuinkin sama kuin silloin kun siesta oli vielä mahdollinen, tai tunnin rupattelu asiakkaan kanssa. Nykyään kirjoitetaan lyhenteillä esitäytetylle sähköpostipohjalle. Lisämausteena netistä löytyy talousrikollisuutta ja kaiken maailman filiat, pedot ja nekrot.
Haittapuolilta olemme yrittäneet varjella lapsiamme. Lähinnä sillä että he eivät vielä edes tiedä niiden olemassaolosta. Tutustumisen käsityskykynsä puutteellisuuksiin ehtivät mielestämme tehdä myöhemminkin. Heillä ei ole omaa telkkaria, kännykkää eikä pleikkaria. Rajoitettu tutustuminen valikkomaailmaan hoituu meidän vanhempien laitteiden kautta, mikä on toistaiseksi riittänyt vallan mainiosti. Tämä tosin tarkoittaa sitä että välillä heillä on tylsää, silloin he keksivät leikit omasta päästään. Kerran, kun kiireessä vedin sappaan jalkaan, sain huomata sen olevan täynnä liejua. Parempaa astiaa ”paskakeitolle” ei kuulemma ollut löytynyt. Sirkan aamutakista puuttuu vyö, viimeksi näin sen jonain palokunnan hinausköytenä pihalla. Teippirullat ovat aina tyhjiä, koska ympäri huushollia on teipattu DANGER ja CUSTOMS -kylttejä. Tämänhetken suosikkileikki on tulli. Lapset ovat tullimiehiä ja me olemme huumekuriireja ja laittomia maahantulijoita. Sirkalta löytyi rintaliiveistä sitruuna (tuholaisvaara) ja minulta vehnäjauhoa kirkkaassa pienessä muovipussissa. Tavaroiden moottoroidun läpivalaisulaitteen ovat lapset itse rakentaneet legoista, leimasimen kaiversin perunanpuolikkaasta. Raudoissa ollaan oltu kerran jos toisenkin. Kerran meidät laitettiin Sirkan kanssa samaan selliin, jolloin oma mielikuvitukseni lähti vuorostaan laukkaamaan ja Sirkka joutui, fyysistä koskemattomuuttaan turvatakseen, pyytämään siirtoa.
Pienemmältä vettyi silmäkulma, kun hän löysi sukkaan sullotun pehmohamsterin ja hän muisti kun tv-ohjelmassa löydettiin vastaavasta ahdingosta, huonossa hapessa oleva salakuljetettu lisko. Julmuuksia eläimiä kohtaan oli vaikea ymmärtää - ja meidän selittää. Sen takia sainkin sitten maistaa tullimiehen pamppua. Kehitystä on siis tapahtunut. Edellisellä kerralla tuli nappi otsaan, ihan pelkästä tottelemattomuudesta. Vanhempaa poikaa sen sijaan pystyy maahanmuuttaja manipuloimaan mennen tullen, kertomus kurjista oloista kotimaassa yleensä riittää. Silloin maahan pääsee, inhimillisistä syistä, vaikka lait sen periaatteessa kieltävätkin. Mutta ristiriita on luettavissa pojan kasvoilta. Ja kyseessä on sentään ”kotiviranomaisemme”, joka jo 5-vuotiaana huusi kuin hinaaja pysäköidessäni kieltomerkin kohdalle. Uhkasi ”kilauttaa koukuille”, ja paasaaminen loppui vasta siirrettyäni auton. Siirtäminen oli helpompaa kuin perustella, ettei merkki koske minua.
Takaisin vuoteen -81. Pienessä huoneessa repeää valtava huuto, kun panssarivaunun ammus vihdoin lähtee etenemään näytöllä, ääniehosteen saattelemana. Pum... rafs, rafs, rafs... se etenee rivin kerrallaan ja osuu kolme kursoria leveään lentokoneeseen joka häviää näytöltä. Mielestämme peli ylitti kaikki odotukset ja oli amisviiksiä nostattavan upea.
Kokisinko tänä päivänä vastaavaa edes hanskanmuotoisella liikeohjaimella ja 3D-laseilla? En usko, leikin riemu kumpuaa ihan jostain muusta kuin realistisuudesta. Todellisuus on nimittäin mielikuvituksen vastakohta - ja surma.
torstai 4. joulukuuta 2008
n+n = pervo?
Yhtenä iltana surffaillessani kanavilla osuin, sivistävien dokumenttiohjelmien puutteessa kuten muutkin, Subin Big Brother-ohjelmaan. Hohotin jollekin älyttömälle toilailulle ja kehotin Sirkkaa katsomaan mitä ne älykääpiöt taas puuhailee. Sirkkaa ei naurattanut. Hän oli lukenut lehdistä että joku psykologi oli luokitellut kilpailijat henkisesti tasapainottomiksi ja narsistisuuteen taipuvaisiksi. Joten se olisi vaimoni mielestä sama asia kuin jos laitettaisiin kamerataloon kymmenen kehitysvammaista ja naurettaisiin aina kun joku lyö päänsä kaapinoveen. Touché!
Kerran kun katselimme koko perheen voimin Maajussille morsian -ohjelmaa nuorimmaisemme kysyi, voiko mies mennä miehen kanssa naimisiin? Johon vaimoni vastasi että voi, joskaan se ei ole hirveän yleistä. Mikä riitti hyvin vastaukseksi ja asia jäi siihen. Seikka ei tunnu olevan selvä isojen yhtiöiden johtajillekaan joten miten lapset sen voisivat tietää? Ilman täynnä omaa asennetta oleva neutraali vastaus ei aiheuttanut yhtään yäk- tai hyi-huutoa. Jos lapset saisivat muodostaa maailmankuvansa rauhassa, ilman vanhempiensa "arvolatausta", niin henkinen evoluutio olisi mahdollisesti paljon nykyistä nopeampaa. Ongelma on siinä että vaikka kykenisi olemaan hiljaa niin arvot ovat hyvin rivien välistä luettavissa, mm. äänenpainosta ja ilmeistä.
Pervon määritelmä on henkilökohtainen. Itselleni on jämähtänyt verkkokalvolle eräs tv-ohjelma, jossa nainen oli tuomassa Suomeen paritanssin koiran kanssa (Tanssii Hurttien kanssa?). Uudesta harrastuksestaan into piukeana hän päättää antaa tv-ryhmälle näytteen. Ulkoterassilla koiran takatassujen kynnet raapivat kestopuulautoja sen yrittäessä vaivalloisesti kahdella jalalla seurata naisen edestakaisia rytmikkäitä, kulmikkaita ja päättäväisiä liikkeitä. Etujalat lepäävät siilitukkaisen isokokoisen naisen rintakehän päällä, taka-alalla näkyy keväiset sulavat hanget ja auringonpaisteessa vihertävä ruoho. Taustalla soi jonkun Pehr-Gunnarsin ruotsalainen imelä foxtrot. Vauhti kiihtyy, naisella on pää takakenossa ja suu irvokkaasti auki, hänen ikeniensä väristä päätellen nainen on pääsemässä tilaan jossa vain harva on käynyt. Nainen vie ja koira vikisee, koiran silmistä paistaa hätä sekä häpeä. Näky seurannee minua hautaan asti.
Joskus pervon määrittelijä ja määritys voi olla irvokkaampi kuin tarkasteltava kohde. Television määritelmä, siitä millainen eroottinen elokuva on soveliasta esittää, on ollut 45 asteen kulma. Eli jos miehen vehkeet esitetään yli 45 asteen kulmassa, kyseessä on pornografia joka kuuluu maksukanaville. Koska omaa elämänlaatuani on pitkään haitannut käänteinen potenssiongelma, haluaisinkin huolestuneena tiedustella, kuuluuko sen todella laskea alemmas? Naisten vehkeestä pervokkuutta ei tietenkään televisiossa pysty luokittelemaan. Radiossa kerran eräs koululainen kertoi koulunsa seksuaalivalistuksesta että opettaja oli valaissut asiaa kertomalla että miehillä on penis ja naisilla rinnat. Selvennykseksi todettakoon että tämä tapahtui 2000-luvulla.
Jos jotain BB:tä kykenee seuraamaan puolisen tuntia nukahtamatta, niin kokemus voi olla opettavaisempi kuin uutisten katsominen. Uutiset ovat jonkun muun näkemys, akvaariotalo omasi, silti suurin hyöty lienee saavutettu tarpeellinen unimäärä. Entä ohjelmien yleinen taso? Voisin tietysti polttaa telkkarin riittimenoin autotallin takana ja siirtyä pelkästään tiede- ja kaunokirjallisuuden pariin. Ongelma on siinä, että ihmiset harvoin toimivat niiden esittämällä tavalla.
Useimmiten ihmiset puhuvat yhtä ja tekevät toista. Työpaikkaruokaa tarjoilevalle Amicalle tulleissa palautteissa toivotaan enemmän salaattia ja vihannesruokia. Mutta kun vierekkäin laitetaan kaukalo vegepastaa ja kaukalo possunkyljyksiä, niin lihaa menee monin verroin enemmän. Pitäisikö heidän siis laittaa sellaista ruokaa mitä ihmiset toivovat mutteivät halua ja luottaa siihen että se syödään koska muuta ei ole tarjolla? Katsokaa lääkärin odotushuoneessa minkä lehden kulmat ovat kuluneimmat tai kuvitelkaa mitä kanavia esim. kansanedustajat katsovat työnantajan laskuun, työmatkoillaan hotelleissa. Kaunokirjallisuus kaunistelee, tiede yksinkertaistaa ja ihminen valehtelee.
Pervoa ja huonoa tarjontaa kuuluu tietysti joukolla paheksua ja väittää että tarjonta luo arvoisensa kysynnän. Koska on huolissaan toisten ihmisten mielenterveydestä ja älyllisestä tasosta. Tyhmentääkö sosiaalitirkistelyaineiston lukeminen tai katsominen? En tiedä, kysykää itseltänne.
Kerran kun katselimme koko perheen voimin Maajussille morsian -ohjelmaa nuorimmaisemme kysyi, voiko mies mennä miehen kanssa naimisiin? Johon vaimoni vastasi että voi, joskaan se ei ole hirveän yleistä. Mikä riitti hyvin vastaukseksi ja asia jäi siihen. Seikka ei tunnu olevan selvä isojen yhtiöiden johtajillekaan joten miten lapset sen voisivat tietää? Ilman täynnä omaa asennetta oleva neutraali vastaus ei aiheuttanut yhtään yäk- tai hyi-huutoa. Jos lapset saisivat muodostaa maailmankuvansa rauhassa, ilman vanhempiensa "arvolatausta", niin henkinen evoluutio olisi mahdollisesti paljon nykyistä nopeampaa. Ongelma on siinä että vaikka kykenisi olemaan hiljaa niin arvot ovat hyvin rivien välistä luettavissa, mm. äänenpainosta ja ilmeistä.
Pervon määritelmä on henkilökohtainen. Itselleni on jämähtänyt verkkokalvolle eräs tv-ohjelma, jossa nainen oli tuomassa Suomeen paritanssin koiran kanssa (Tanssii Hurttien kanssa?). Uudesta harrastuksestaan into piukeana hän päättää antaa tv-ryhmälle näytteen. Ulkoterassilla koiran takatassujen kynnet raapivat kestopuulautoja sen yrittäessä vaivalloisesti kahdella jalalla seurata naisen edestakaisia rytmikkäitä, kulmikkaita ja päättäväisiä liikkeitä. Etujalat lepäävät siilitukkaisen isokokoisen naisen rintakehän päällä, taka-alalla näkyy keväiset sulavat hanget ja auringonpaisteessa vihertävä ruoho. Taustalla soi jonkun Pehr-Gunnarsin ruotsalainen imelä foxtrot. Vauhti kiihtyy, naisella on pää takakenossa ja suu irvokkaasti auki, hänen ikeniensä väristä päätellen nainen on pääsemässä tilaan jossa vain harva on käynyt. Nainen vie ja koira vikisee, koiran silmistä paistaa hätä sekä häpeä. Näky seurannee minua hautaan asti.
Joskus pervon määrittelijä ja määritys voi olla irvokkaampi kuin tarkasteltava kohde. Television määritelmä, siitä millainen eroottinen elokuva on soveliasta esittää, on ollut 45 asteen kulma. Eli jos miehen vehkeet esitetään yli 45 asteen kulmassa, kyseessä on pornografia joka kuuluu maksukanaville. Koska omaa elämänlaatuani on pitkään haitannut käänteinen potenssiongelma, haluaisinkin huolestuneena tiedustella, kuuluuko sen todella laskea alemmas? Naisten vehkeestä pervokkuutta ei tietenkään televisiossa pysty luokittelemaan. Radiossa kerran eräs koululainen kertoi koulunsa seksuaalivalistuksesta että opettaja oli valaissut asiaa kertomalla että miehillä on penis ja naisilla rinnat. Selvennykseksi todettakoon että tämä tapahtui 2000-luvulla.
Jos jotain BB:tä kykenee seuraamaan puolisen tuntia nukahtamatta, niin kokemus voi olla opettavaisempi kuin uutisten katsominen. Uutiset ovat jonkun muun näkemys, akvaariotalo omasi, silti suurin hyöty lienee saavutettu tarpeellinen unimäärä. Entä ohjelmien yleinen taso? Voisin tietysti polttaa telkkarin riittimenoin autotallin takana ja siirtyä pelkästään tiede- ja kaunokirjallisuuden pariin. Ongelma on siinä, että ihmiset harvoin toimivat niiden esittämällä tavalla.
Useimmiten ihmiset puhuvat yhtä ja tekevät toista. Työpaikkaruokaa tarjoilevalle Amicalle tulleissa palautteissa toivotaan enemmän salaattia ja vihannesruokia. Mutta kun vierekkäin laitetaan kaukalo vegepastaa ja kaukalo possunkyljyksiä, niin lihaa menee monin verroin enemmän. Pitäisikö heidän siis laittaa sellaista ruokaa mitä ihmiset toivovat mutteivät halua ja luottaa siihen että se syödään koska muuta ei ole tarjolla? Katsokaa lääkärin odotushuoneessa minkä lehden kulmat ovat kuluneimmat tai kuvitelkaa mitä kanavia esim. kansanedustajat katsovat työnantajan laskuun, työmatkoillaan hotelleissa. Kaunokirjallisuus kaunistelee, tiede yksinkertaistaa ja ihminen valehtelee.
Pervoa ja huonoa tarjontaa kuuluu tietysti joukolla paheksua ja väittää että tarjonta luo arvoisensa kysynnän. Koska on huolissaan toisten ihmisten mielenterveydestä ja älyllisestä tasosta. Tyhmentääkö sosiaalitirkistelyaineiston lukeminen tai katsominen? En tiedä, kysykää itseltänne.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)