Kirkosta eroamiseeni johtaneet tunnelmat muistuivat elävästi mieleeni Ajankohtaisen kakkosen Homoillan aikana. Seurasin ohjelmassa esiintyneiden kirkon edustajien tunnekylmyyttä, vääränä pitämäänsä kohtaan, lievän hämmenyksen vallassa.
Yksittäistä naispappea, joka oli vihkinyt samaa sukupuolta olevia pareja, tuomittiin uskontovereidensa toimesta synnintekijänä. Studioon kivitettäväksi uskaltautuneet seksuaalivähemmistöjen edustajat pudistivat toistuvasti epäuskoisina päitään. Näki että osaa 2000 vuotta vanhat sitaatit loukkasivat kovasti. Nykypäivän tekniikkaa ja vuorovaikutteisuutta käytettiin illan mittaan ahkerasti; tekstareita ja nettiä, mutta keskustelun kantava äänensävy oli kuin homeinen henkäys menneisyyden kellarista. Kirkko ei selvästikään ole kaikkien.
Hämmentävä kokemus oli lähinnä sen vuoksi, että varsinkin Kristillisdemokraattien Päivi Räsäsen leveästi hymyilevät kasvot muodostivat absurdin yhdistelmän suusta ulos tulleiden, toisia nuijivien sanojen kanssa. Katakombeista lähteneen ja alkutaipaleella erilaisuutensa takia vainotun liikkeen odottaisi olevan ymmärtäväisempi. Mutta nähtävästi miljardiomaisuus sekä helvetin ja taivaan hallinnointi toivon ja armon monopolilla eivät enää mahdu samaan tilaan nöyryyden kanssa.
Ympäristön johdonmukainen reaktio iski kuin tuomitusta takaisin kimmonnut salama; Eroa kirkosta-nettipalvelun kautta kirkon jätti - kuin pahan tavan? - vajaat 20.000 henkilöä, ja haava vuotaa yhä. Eroakirkosta.fi osoitteessa pystyy eroaan myös perustelemaan. Mielenkiintoista on, että tuonkaltaisen illan jälkeen voidaan aina todeta osan eronneen kirkon liki kaiken tuomitsevan kannan johdosta, osa liiankin sallivan linjan takia. Eli jos kirkko haluaa jäsenmääränsä säilyttää, sen kannattaisi pysytellä erossa arvokeskusteluista kokonaan?
Quo vadis? Raamattu on kirkon peruskivi mutta samalla pallo jalassa. Sen sisältö on ajalta joka oli nykyisestä kovin erilainen. Pyhänä pidettyä tekstiä ei voi mennä muuttamaan, joten jäljelle jää tulkintojen luova muokkaaminen, ajassa muuttuvien arvojemme mukaisiksi - harva tuskin haluaisi muuta? Muuttumattomuushan tarkoittaisi yhä tänäkin päivänä vääräuskoisten kirjaimellista kivittämistä, ja helvetissä nähtäisiin jokaikinen. Ylpeitä ja ylensyöneitä myöten.
Mikäli kirkko joustaa raamatun totuusarvosta, modernin inhimillisyyden vuoksi, tulee uusi eropiikki. Mikäli se ei tee sitä, eroaminen jatkuu tasaisesti entisellään. Ole siinä sitten - tilanne on pirumaisen paradoksaalinen. Kirkon puolelta veikkaankin seuraavan siirron olevan tiukka itsesensuuri, näennäisillä muutoksilla mutta kaikkea muutosta jarruttaen viimeiseen asti. Niinkuin aina ennenkin. Nyt halutaan etteivät kirkon jäsenet eroaisi, vaan vaikuttaisivat kirkon sisällä. Miksi? Jos syntyisi iso kansanliike kirkon sisällä, tuosta raamatun totuusarvon heikentämisestä, tapahtuisiko silloin niin? Ei.
Tuskinpa monikaan luopui viime viikolla uskostaan mutta operaattori meni kyllä vaihtoon, ja useimmat siirtyivät oletettavasti suorakytkentään. Raamatussa ei mainita ihmisen ja Jumalan välillä sanallakaan pappeja, rovasteja, kirkkoherroja, piispoja tai arkkipiispoja. Nuo ovat kaikki raamatun omineen instituution omia keksintöjä. Työn, vallan ja rahan jakamiseksi raskaissa hierarkiaportaikoissa ja holveissa.
Tullaan viimein kirkon harjoittamaan hyväntekeväisyyteen: ainakin muissa varainkeräyksissä pidetään arvelluttavana, mikäli suurin osa kerätyistä varoista uppoaa keräävän organisaation struktuureihin, vain murto-osan päätyessä avustettavalle kohteelle. Miksei siis tässäkin?
tiistai 19. lokakuuta 2010
AIVRAH
Heikki Hiilamo kirjoittaa blogissaan osuvasti: "Maahanmuuttajavihamielisyys on osin yksi seuraus epäonnistuneesta sosiaalipolitiikasta. Ironista on se, että samat puolueet, jotka ovat rapauttaneet perusturvaa ja lyöneet laimin työllistämistoimia, osoittavat nyt ymmärrystä sille kiukulle ja kaunalle, jota ne ovat politiikallaan itse ruokkineet".
Suomalaisen sosialidemokratian peruspilareiden pystyttäjät kääntyisivätkin haudoissaan, kuullessaan Eero Heinäluomaa ja Jutta Urpilaista taistelemassa ihmisten eriarvoisuuden puolesta. Yhtenäisyyden voiman hajottaen ja köyhää köyhän kimppuun usuttaen. Enää puuttuukin narsistinen aistiharha siitä, että pystyy tämänkin jälkeen määrittelemään itsensä kansantalojen juhlapuheiden kautta. Tekojen sijasta.
Solidaarisuus tarkoittaa Wikipedian mukaan "yhteisvastuullisuutta, yhteenkuuluvuuden tunnetta ja myötämielisyyttä kanssaihmisiä kohtaan. Käsite ei rajoitu ainoastaan toistensa lähellä oleviin ihmisiin, vaan sillä voidaan tarkoittaa jopa maailmanlaajuista kunnioitusta toisia ihmisiä kohtaan".
SDP:n legendaarinen ajattelija Yrjö Kallinen (1886-1976) kuvasi puheissaan ihmisiä, jotka kulkevat arkipäivänsä läpi unenomaisessa tilassa ja toistavat oppimiaan valmiita lauseita. Ollen kiinnostuneita vain omasta menestyksestään ja haalien maallista mammonaa, samalla kilpaillen keskenään ja sivuuttaen kanssaihmisensä.
Heikkojen esitaistelijoiksi ilmoittautuneet demari- ja persujohtajat kuuluvat itse maamme taloudelliseen eliittiin. Harvalla suomalaisella on varaa säännöllisesti lentää Englantiin jalkapallopelejä katsomaan, kuten Timo Soinilla. Tai ansaitse 14.000 euroa yksinkertaisesti olemalla läsnä kahdessa kokouksessa, kuten Jutta Urpilainen. Heidän oma elämäntyylinsä on räikeässä ristiriidassa edustamansa aatteen kanssa.
Suomessa tarvittaisiin nyt radikaalia feministipuoluetta, sillä moni miesäänestäjä on aika höntti. Riittää että joku tv:ssä väittää ramadanin vieton Suomessa yleistyessä, meidän kaikkien saunakaljat saattavat olla vaarassa. Sen jälkeen on samantekevää oikaistaanko asia myöhemmin ylilyöntinä, uhkan kuva on meihin poltettu kuin kuuma kiukaan luukku kannikkaan, "AIVRAH". Palaneen persukarvan haju onkin vaalien ykköstuoksu.
Nainen on selvästi parempi hahmottamaan keskustelun tiimellyksessä, yksinkertaistavien vertauskuvien ammottavat loogiset aukot. Mies taas tähtää väittelyn suoraviivaiseen murskavoittoon, tietäen mihin loppukaneettiin tulee päätymään, ja järjestäen sitten argumenttinsa niin että siihen päädytään. Se vaatii usein aika räikeää mutkien oikomista.
Entä ilmatilan hallinta? Taannoisessa Sinnemäen ja Soinin tv-väittelyssä, Soinin alaleuka kyllä nyki rytmikkäästi, mutta akustista tilaa ei ollut.
Tai ehkä me tarvitsemme perhepuoluetta - kyllä uusnatsillekin maistuu pannari. Ja äidin pusu, silloin kun muut natsit eivät näe. Maailma tarvitsee oikeasti katkeruudelta tilan syöviä lutuisia asioita. Miksei siis mikään puolue tartu näihin ketään loukkaamattomiin teemoihin? Logoksi sydänpiparimuotti ja sitten torille jakamaan pieniä lohdutusriepuja joissa on aamunyhvyn tuoksua.
Eihän tuo ole läheskään niin lapsellista kuin yhteiskuntamme nykyinen ilmapiiri, jossa pienimmästäkin yhteiskunnallisesta epiksestä itkuiset aikuiset repivät elektroniikkaleluja toistensa käsistä ja kamppaavat muita taapertavia ratikan ovella.
He toimivat niin koska ovat väsyneitä. Eikä silloin juokse järki tai esiinny myötätunto; se on koko populismin henkireikä. Siinä unenomaisessa tilassa kulkevia voi helposti lahjoa pienillä namuilla ja tottelevaisiksi pelotella valtavilla pimeän komeron mamuilla.
Minusta keinot näyttävät oman aatteensa myyneen henkilön rappiollisen moraalin ja ymmärtämättömyyden savuverholta.
Suomalaisen sosialidemokratian peruspilareiden pystyttäjät kääntyisivätkin haudoissaan, kuullessaan Eero Heinäluomaa ja Jutta Urpilaista taistelemassa ihmisten eriarvoisuuden puolesta. Yhtenäisyyden voiman hajottaen ja köyhää köyhän kimppuun usuttaen. Enää puuttuukin narsistinen aistiharha siitä, että pystyy tämänkin jälkeen määrittelemään itsensä kansantalojen juhlapuheiden kautta. Tekojen sijasta.
Solidaarisuus tarkoittaa Wikipedian mukaan "yhteisvastuullisuutta, yhteenkuuluvuuden tunnetta ja myötämielisyyttä kanssaihmisiä kohtaan. Käsite ei rajoitu ainoastaan toistensa lähellä oleviin ihmisiin, vaan sillä voidaan tarkoittaa jopa maailmanlaajuista kunnioitusta toisia ihmisiä kohtaan".
SDP:n legendaarinen ajattelija Yrjö Kallinen (1886-1976) kuvasi puheissaan ihmisiä, jotka kulkevat arkipäivänsä läpi unenomaisessa tilassa ja toistavat oppimiaan valmiita lauseita. Ollen kiinnostuneita vain omasta menestyksestään ja haalien maallista mammonaa, samalla kilpaillen keskenään ja sivuuttaen kanssaihmisensä.
Heikkojen esitaistelijoiksi ilmoittautuneet demari- ja persujohtajat kuuluvat itse maamme taloudelliseen eliittiin. Harvalla suomalaisella on varaa säännöllisesti lentää Englantiin jalkapallopelejä katsomaan, kuten Timo Soinilla. Tai ansaitse 14.000 euroa yksinkertaisesti olemalla läsnä kahdessa kokouksessa, kuten Jutta Urpilainen. Heidän oma elämäntyylinsä on räikeässä ristiriidassa edustamansa aatteen kanssa.
Suomessa tarvittaisiin nyt radikaalia feministipuoluetta, sillä moni miesäänestäjä on aika höntti. Riittää että joku tv:ssä väittää ramadanin vieton Suomessa yleistyessä, meidän kaikkien saunakaljat saattavat olla vaarassa. Sen jälkeen on samantekevää oikaistaanko asia myöhemmin ylilyöntinä, uhkan kuva on meihin poltettu kuin kuuma kiukaan luukku kannikkaan, "AIVRAH". Palaneen persukarvan haju onkin vaalien ykköstuoksu.
Nainen on selvästi parempi hahmottamaan keskustelun tiimellyksessä, yksinkertaistavien vertauskuvien ammottavat loogiset aukot. Mies taas tähtää väittelyn suoraviivaiseen murskavoittoon, tietäen mihin loppukaneettiin tulee päätymään, ja järjestäen sitten argumenttinsa niin että siihen päädytään. Se vaatii usein aika räikeää mutkien oikomista.
Entä ilmatilan hallinta? Taannoisessa Sinnemäen ja Soinin tv-väittelyssä, Soinin alaleuka kyllä nyki rytmikkäästi, mutta akustista tilaa ei ollut.
Tai ehkä me tarvitsemme perhepuoluetta - kyllä uusnatsillekin maistuu pannari. Ja äidin pusu, silloin kun muut natsit eivät näe. Maailma tarvitsee oikeasti katkeruudelta tilan syöviä lutuisia asioita. Miksei siis mikään puolue tartu näihin ketään loukkaamattomiin teemoihin? Logoksi sydänpiparimuotti ja sitten torille jakamaan pieniä lohdutusriepuja joissa on aamunyhvyn tuoksua.
Eihän tuo ole läheskään niin lapsellista kuin yhteiskuntamme nykyinen ilmapiiri, jossa pienimmästäkin yhteiskunnallisesta epiksestä itkuiset aikuiset repivät elektroniikkaleluja toistensa käsistä ja kamppaavat muita taapertavia ratikan ovella.
He toimivat niin koska ovat väsyneitä. Eikä silloin juokse järki tai esiinny myötätunto; se on koko populismin henkireikä. Siinä unenomaisessa tilassa kulkevia voi helposti lahjoa pienillä namuilla ja tottelevaisiksi pelotella valtavilla pimeän komeron mamuilla.
Minusta keinot näyttävät oman aatteensa myyneen henkilön rappiollisen moraalin ja ymmärtämättömyyden savuverholta.
torstai 7. lokakuuta 2010
Täältä ikuisuuteen kaikki on yhtä
Seison pimeällä pihalla ja katson kirkkasti loistavaa Jupiteria, tällä hetkellä kuun jälkeen lähintä taivaankappaletta. Viimeksi se oli näin lähellä vähän ennen syntymääni. Nyt minulla on lapsia, ja seuraavalla kerralla minulla on lapsenlapsia. Siinähän ne tärkeimmät - avaruuden sekunteja.
- Minä luulin että Maa on nopan muotoinen, sanoo nuorempi lapseni.
- Kuinka niin?
- Pihammehan on ihan tasainen, hän vastaa.
Ja niinhän se onkin. Juttelemme elämän mahdollisuudesta muuallakin, ja miltä se voisi näyttää, hän ehdottaa lammasta jolla on kuusi kirahvinjalkaa. Niin, meidän aikuisten käsityskyky on kutakuinkin samalla tasolla. Ajattelemme muun elämän olevan pitkälti samanlaista kuin omamme, vähän eri kombinaatioilla. Emme osaa kuvitella nähdystä kokonaan poikkeavaa. Esimerkiksi älyä vailla ruumista, tai tunteellista kiveä.
Stephen Hawking sanoi ettei hän tiedä onko Jumalaa olemassa, mutta alkuräjähdyksen selittämiseen häntä ei tarvita, painovoimalaki riittää. Kiehtovinta mielestäni onkin aineiden taipumus järjestäytyä; jos suolaa sekoittaa veteen, veden haihduttua suola on järjestäytynyt takaisin samanlaisiksi kiteiksi kuin ennen sekoittamista.
Saarenmaan eteläisimmän kohdan, satoja metrejä pitkän hiekkasärkän uloimmassa kärjessä vastaan käveli pariskunta käsi kädessä. Pari metriä rantaviivasta veteen löysin kymmenkunta litteää kiveä päällekäin torniksi ladottuna. Kapean särkän molemmilla reunoilla erikokoiset sileät kivet ovat ryhmittäytyneet omiksi vyöhykkeikseen. Isommat ovat ylempänä ja pienemmät vesirajan tuntumassa, raja on selkeä. Ensimmäisen syysmyrskyn aaltojen avittamana tornin kivet palaavat siis taas samankokoistensa luo ja ensi kesänä joku latoo ne jälleen rakkautensa merkiksi torniksi.
Mitäpä muuta Carl Orffin Carmina Burana on, kuin mahtavaksi myrskyksi järjesteltyjä nuotteja. Muinaiset pyramidit ja oma talomme. Claude Monet´n aamuusvainen katedraali veden takana, kuin naisen hiukset aamuauringossa soittamassa spektrin värejä. Ja Riku Niemi ksylofonilla kertomassa Tapio Wirkkalan Pisara-sarjan ääninä. Suklaan molekyylirakenne on liki identtinen homejuuston kanssa. Noitahan me järjestelemme, aistit huumasta sekaisin.
Miksei me voida mennä kaukaiselle tähdelle, poikani kysyy. Sanon että vaikka se olisi mahdollista, tähti ei välttämättä ole enää siellä. Katsomme nimittäin vanhaa kuvaa, kuin viivästettyä formulalähetystä - tuo kaikki meni jo. Poikani silmät ovat pyöreät kuin pienet lautaset. Todellisuus ei ole aina sitä miltä se näyttää, kaikki on suhteellista. Vertaus salaman näkemiseen ja sen kuulemiseen kuusi sekuntia myöhemmin konkretisoi kahdeksanvuotiaallekin ajan ja tilan suhteen.
Kun kuurankukan ison haaran pientä haaraa katsoo mikroskopilla, sen rakenne näyttää identtiseltä ison kanssa. Ja ison haaran koko kuurankukan kanssa. Ja kun perspektiivin vie taivaamme kiviin ja galaksitasolle, galaksin pienen haaran rakenne toistuu isossa haarassa. Sama näkyy galaksien muodostamassa rykelmässä; galaksit näyttävät ryhmittäytyvän universumissa samalla tavalla kuin tähdet galaksissa. Jänteviksi, maalauksellisiksi ja säihkyviksi säikeiksi. Omiksi vyöhykkeikseen, pitäen samankaltaiset lähellään.
Ja se, hyvät naiset ja herrat, saa ihon kananlihalle. Koska siinä saattaa piillä vastaus aivan kaikkeen. Jos vempeleet otetaan meiltä pois, valmistamme jälleen pienen rummun sekä maalaamme, vaikka verellämme, rakkaimpamme kuvat luolan seinään. Järjestämme kivet kasoiksi ja pidämme samankaltaiset lähellämme. Toteutamme siis loputtomasti samaa kauneuden kaavaa kuin tunteellisilta vaikuttavat kivetkin - täältä ikuisuuteen, yhtä sinfoniaa soitetaan.
Tuon ulottuvuuden sisäänsä päästäminen on niin ravisuttava kokemus että kaiken tarkoituskin muuttuu toissijaiseksi. Ei paha.
- Minä luulin että Maa on nopan muotoinen, sanoo nuorempi lapseni.
- Kuinka niin?
- Pihammehan on ihan tasainen, hän vastaa.
Ja niinhän se onkin. Juttelemme elämän mahdollisuudesta muuallakin, ja miltä se voisi näyttää, hän ehdottaa lammasta jolla on kuusi kirahvinjalkaa. Niin, meidän aikuisten käsityskyky on kutakuinkin samalla tasolla. Ajattelemme muun elämän olevan pitkälti samanlaista kuin omamme, vähän eri kombinaatioilla. Emme osaa kuvitella nähdystä kokonaan poikkeavaa. Esimerkiksi älyä vailla ruumista, tai tunteellista kiveä.
Stephen Hawking sanoi ettei hän tiedä onko Jumalaa olemassa, mutta alkuräjähdyksen selittämiseen häntä ei tarvita, painovoimalaki riittää. Kiehtovinta mielestäni onkin aineiden taipumus järjestäytyä; jos suolaa sekoittaa veteen, veden haihduttua suola on järjestäytynyt takaisin samanlaisiksi kiteiksi kuin ennen sekoittamista.
Saarenmaan eteläisimmän kohdan, satoja metrejä pitkän hiekkasärkän uloimmassa kärjessä vastaan käveli pariskunta käsi kädessä. Pari metriä rantaviivasta veteen löysin kymmenkunta litteää kiveä päällekäin torniksi ladottuna. Kapean särkän molemmilla reunoilla erikokoiset sileät kivet ovat ryhmittäytyneet omiksi vyöhykkeikseen. Isommat ovat ylempänä ja pienemmät vesirajan tuntumassa, raja on selkeä. Ensimmäisen syysmyrskyn aaltojen avittamana tornin kivet palaavat siis taas samankokoistensa luo ja ensi kesänä joku latoo ne jälleen rakkautensa merkiksi torniksi.
Mitäpä muuta Carl Orffin Carmina Burana on, kuin mahtavaksi myrskyksi järjesteltyjä nuotteja. Muinaiset pyramidit ja oma talomme. Claude Monet´n aamuusvainen katedraali veden takana, kuin naisen hiukset aamuauringossa soittamassa spektrin värejä. Ja Riku Niemi ksylofonilla kertomassa Tapio Wirkkalan Pisara-sarjan ääninä. Suklaan molekyylirakenne on liki identtinen homejuuston kanssa. Noitahan me järjestelemme, aistit huumasta sekaisin.
Miksei me voida mennä kaukaiselle tähdelle, poikani kysyy. Sanon että vaikka se olisi mahdollista, tähti ei välttämättä ole enää siellä. Katsomme nimittäin vanhaa kuvaa, kuin viivästettyä formulalähetystä - tuo kaikki meni jo. Poikani silmät ovat pyöreät kuin pienet lautaset. Todellisuus ei ole aina sitä miltä se näyttää, kaikki on suhteellista. Vertaus salaman näkemiseen ja sen kuulemiseen kuusi sekuntia myöhemmin konkretisoi kahdeksanvuotiaallekin ajan ja tilan suhteen.
Kun kuurankukan ison haaran pientä haaraa katsoo mikroskopilla, sen rakenne näyttää identtiseltä ison kanssa. Ja ison haaran koko kuurankukan kanssa. Ja kun perspektiivin vie taivaamme kiviin ja galaksitasolle, galaksin pienen haaran rakenne toistuu isossa haarassa. Sama näkyy galaksien muodostamassa rykelmässä; galaksit näyttävät ryhmittäytyvän universumissa samalla tavalla kuin tähdet galaksissa. Jänteviksi, maalauksellisiksi ja säihkyviksi säikeiksi. Omiksi vyöhykkeikseen, pitäen samankaltaiset lähellään.
Ja se, hyvät naiset ja herrat, saa ihon kananlihalle. Koska siinä saattaa piillä vastaus aivan kaikkeen. Jos vempeleet otetaan meiltä pois, valmistamme jälleen pienen rummun sekä maalaamme, vaikka verellämme, rakkaimpamme kuvat luolan seinään. Järjestämme kivet kasoiksi ja pidämme samankaltaiset lähellämme. Toteutamme siis loputtomasti samaa kauneuden kaavaa kuin tunteellisilta vaikuttavat kivetkin - täältä ikuisuuteen, yhtä sinfoniaa soitetaan.
Tuon ulottuvuuden sisäänsä päästäminen on niin ravisuttava kokemus että kaiken tarkoituskin muuttuu toissijaiseksi. Ei paha.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)