Monelle, yritysjohtajia myöten, tämänhetkinen taloustaantuma näyttää tulleen täytenä yllättyksenä. Nähtävästi toissakeväinen palkkaneuvottelukierros, jossa korotusodotukset olivat 15-25% luokkaa, monesti myös realisoituen, ei ollut tarpeeksi vahva indikaattori. Tai 5,5% inflaatio, tai 7% talletuskorko islantilaispankkiin. Mikä kelpasi mm. Espoon kaupungille, vaikka Islannin talouden perustasta oli varoitettu vuosia. Ei myöskään maailmantalouden veturin, USA:n valtava budjettivaje tuntunut huolettavan ketään? Kun syö omaa häntäänsä niin tarkkaavaisuus tuppaa hetkeksi unohtumaan. Maailmanlaajuinen 10 v. normaali talouskasvu syötiin viidessä vuodessa, ja rahoitettiin velalla. Tästä johdonmukaisesti seuraa vuosia ilman mainittavaa talouskasvua.
Suurten palkankorotusten vuoksi maamme kilpailukyky on nyt vähäksi aikaa mennyt. Mutta paljonko kansa sitten kostui korotuksista? Miettikääpä. Suurin voittaja lienee pankkisektori joka korkotuottoina hyötyi asuntojen ”ansiottomasta” hinnannoususta eniten. Nykyiset asunnot eivät suinkaan ole kaksi kertaa parempia kuin muutama vuosi sitten, vaikka maksavatkin tuplasti. Elokuvissa rahaa kutsutaan usein taikinaksi. Löysä raha toimii hiivan tavoin, se saa taikinan nousemaan.
Nyt tavallista tallaajaa anotaan kuitenkin taloustalkoisiin, kehoitetaan kuluttamaan niin kauan kuin rahaa riittää. Lomautuslappu kourassa motivaatio vaan tahtoo olla aika alhainen. Ei niinsanotusti nappaa.
Enkä moiti, jossain on edelleen muutama holvillinen rahaa odottamassa seuraavaa nousukautta. Vaikka valtavasta ottaa puolet pois niin jäljellä on vielä valtavaa. Matti Ylösen kirjoittaman Veroparatiisit-kirjan mukaan eurooppalaisiin rahastoihin on sijoitettu nimettömänä 11.500 miljardia dollaria. Nimettömän sijoittajan tulon ilmoittaminen verottajalle jää vapaaehtoispohjalle. Kyseisen summan verotuotoilla voitaisiin rahoittaa koko EU:n vuosibudjetti – kahteen kertaan. Menetetyn veron suuruus on tietysti spekulaatiota joten tutkimusten luvatussa maassa ehdotan että kartoittaaksemme ihmisten vapaaehtoista veronmaksuhalukkuutta, sovelletaan nimettömyyttä ja vapaaehtoisuutta myös palkkatuloverotukseen viiden vuoden ajan. Ja katsotaan, vaikuttiko se veronkertymään?
Kansainväliset suuryhtiöt kierrättävät tulonsa tytäryhtiöidensä kautta, maihin joissa on alhainen verotus tai missä se puuttuu kokonaan. Veroparatiisiin. Suomeen veron maksaminen on jälleen kerran – vapaaehtoista. Sitä kutsutaan verosuunnitteluksi. Maamme edelleenkin erinomaiset, yleiset ja veroilla rahoitetut palvelut, kelpaavat tietysti näillekin yhtiöille. Niitä osataan jopa vaatia, koska sellainen on veroparasiitin luonto. Imetään isännästä, paskotaan pesään ja kultamunitaan muualle.
On tietysti hellyyttävää nähdä pääministeriämme vuoroin vetoamassa yhtiöihin ja kansaan, että olisi malttia osingonjakoon ja uhrautuvuutta kotitalouksiin. Sitten laitetaan taas kansainvälisille suuryhtiöille, ja niiden kasvottomille omistajille jotka eivät ole koskaan kuulleetkaan Matti Vanhasesta, mukamas iso jalka alas ja vaaditaan moraalia ja ryhtiä - vapaaehtoispohjalta tietenkin. Kansalaisille kerrotaan vastaavasti uhrautuvuuden ehdot. Siitä toki uskoisin olevani Vanhasen kanssa samaa mieltä, että jos takana on kymmenen lihavaa vuotta niin pitäisi pystyä ottamaan pari laihaa vuotta. Niin yritysten kuin kotitalouksienkin.
Mutta mutta Vanhasen Matti, samanaikaisesti johtamasi hallitus valmistelee lakia joka mahdollistaisi Suomeenkin nimettömän rahastosijoittamisen. Nimettömän tilin avaaminen Luxemburgiin onnistuu jo nyt useimman suurimman pankkikonttorin kautta. Pitäisikö nyt iloita siitä että helpohko veronkierto on näinollen pian mahdollista meille kaikille? O tempora, o mores!
Olen varma siitä etteivät yritykset huvikseen vähennä väkeä, varsinkaan kun ei tiedä mitä saa jonain päivänä tilalle. Vaihtelevuudesta työvoiman laadussa ei saa puhua Suomessa. Suomessa kaikki ovat yhtä eteviä ja motivoituneita, ja saavat näinollen samaa palkkaa, jonka taso liikkuu vain yhteen suuntaan. Useimmilla yrittäjillä elämän mukauttaminen vaihtelevien tulojen mukaan on itsestäänselvyys, tai loppuu yrittäminen. Voisivatko ammattijärjestöt ajatella ehdottavansa jäsenilleen, joistain ”saavutetuista eduista” joustamista? Jotta selvittäisiin pahimman yli mahdollisimman vähillä irtisanomisilla? Vaikka ihan solidaarisuuden nimessä.
tiistai 27. tammikuuta 2009
keskiviikko 7. tammikuuta 2009
Puhelinjuntti
Kerran, kun vaimoni lopetti puhelun, hänelle oli poskeen jäänyt samanlainen punainen ja hikinen läntti kuin siinä mainoksessa. Puhelu oli kestänyt yli tunnin. Koska itse olen aina inhonnut puhelimessa puhumista ihmettelin, miten hän viitsii kulkea ympäri kotia pää kenossa ja puhua samalla kun tekee muita asioita. Välillä hän ilmeilee minulle kyllästyneesti, ikäänkuin hän olisi jo valmis lopettamaan puhelun. Hän pitää luuria 5 senttiä irti korvasta jotta minäkin kuulen kapulasta soljuvan puhetulvan. Sirkka vastasi ihmettelyyni että se joka on soittanut, päättää myös milloin puhelu päättyy. Jolloin kysyin, tarkoittaako se sitä, että toinen voi pitää toista langan päässä neljä tuntia vaikka vasten tahtoaan, sehän on panttivankiutta! Mikä on puhelinetiikassa kuulemma täysin hyväksyttävää.
Omat puheluni kestävät kapulani mukaan keskimäärin 20 sekuntia, kännykkälaskuni huitelee neljää euroa. Omasta mielestäni hoidan asiat tehokkaasti, Sirkan mielestä olen töykeä. Koska en suostu panttivankina olemiseen?! Puhelimessa puhuminen muistuttaa mielestäni erehdyttävästi itsensä tyydyttämistä. Kun tarve purkautua kasvaa liian suureksi, valitaan visuaalisen ärsykkeen sijasta, sopiva kohde puhelinluettelosta. Sitten käydään hommiin. Arkihuolet, työasiat, terveys, maailman tila, säätila ja muu jeesustelu purkautuu yllättäen verbaalisen ejakulaation tavoin jonkun pahaa aavistamattoman korvaan. Siksi ärsyynnyn jo valmiiksi kun oma puhelimeni soi, mikä on totuuden nimissä todella harvoin. Sirkka sanoo kyllä tietävänsä miksi. Olen puhelinjuntti. Kun itse joudun tällaisen audio-väkisinmakaamisen uhriksi, reagoin vaikenemalla. Eihän akti voi jatkua jos olen lahnana? Mikä on tietysti turha luulo. Kerran kaverini yritti vastata samalla mitalla, jolloin istuttiin molemmat raivona pari minuuttia luuri korvalla sanomatta sanaakaan. Sitten hän päätti puhelun, eikö se silloin mennyt juuri puhelinetiikan mukaisesti?
Vielä pahempaa on tekstiviestittely. Hankalin viestittelymuoto savumerkkien jälkeen, jossa hymiöt tehdään isolla savurinkulalla jonka sisällä on pari samanaikasta pikapössähdystä ja puolikuun muotoinen savumakkara. Kiveenhakatut hieroglyfitkin ovat mielestäni hienoja mutten välttämättä itse haluaisi niitä tehdä. Kun huomautan Sirkalle, että pilkun jälkeen tulisi laittaa väliaskel, olen pilkunhässijä. Paljon lähemmäksi totuutta on vaikea päästä, haluaisin nimittäin näppäimistöön myös retorisen kysymysmerkin, sen joka on ylösalaisin. Siinä missä Sirkka näpyttelee morsetusvauhdilla merkkejä menemään, minä etsin kieli suupielessä kakkosen takana olevaa äätä. Siksi käytän niitä valmiita viestipohjia. Eli kun hän kertoo tekstarilla tulevansa kotiin kello kuudelta niin vastaan ”Kiitos” tai Onnea”. Osaan ohjelmoida linux-kielellä, mutten ole vieläkään tajunnut ennakoivaa tekstinsyöttöä. Ajattelen esimerkiksi kirjoittavani sanan geneerissubstituutio ja luuri ehdottaa ehkä geeliä - todella hyödyllinen ominaisuus.
Kolumneissani en ole kertaakaan kyennyt esittämään asiani alle 3000 merkillä. 168 merkillä pystyn korkeintaan perustelemaan nukkumaanmenoa. Irkkailu, tsättäily ja tekstarit ovat typistäneet ja rappeuttaneet kirjoitetun tekstin tasolle, josta on vaikea nousta, mutta liki mahdotonta enää tasoa laskea. Haluaisin nähdä, miten minuun suhtauduttaisiin jos jättäisin puheestani, aikaa säästääkseni, vokaalit pois. Konsonantit ovat tosin joskus kostean illan jälkeen jääneet, mutta se toimii hyvin silloin, kun vastapuoli puhuu samaa kieltä. Silloin sisältö ei ole ollut niin tärkeä, vaan äänen tuottaminen. Itse asiassa tiedän suhtautumisen, koska kerran menin viisaudenhampaan poiston jälkeen suoraan töihin. Puhuin puhelimeen sekavia poski turtana ja pumpulit kraatterissa, jolloin minun luultiin olevan kännissä töissä. Jos vastapuoli olisi nähnyt runnellun naamaani hän olisi ymmärtänyt kysyä.
Puhelinviestittelyssä on se huono puoli, ettei näe vastapuolta, jolloin tulee vedettyä liian monta omaa johtopäätöstä. Netti-ihastuksien pohjalla onkin ihmisen kyky nähdä toisen tekstivastaukset juuri siinä valossa kuin haluaa. Joten toiseen päähän rakentuu ihanteellinen sielunkumppani. Sitten tavatessa saattaa toisen ominaistuoksu tai tapa syödä grillikylkeä raiskata haavekuvan pahemman kerran... Anteeksi nyt täytyy mennä, koska minä aloitin tämän pakinan, minä myös päätän mihin se loppuu. Soitellaan!
Omat puheluni kestävät kapulani mukaan keskimäärin 20 sekuntia, kännykkälaskuni huitelee neljää euroa. Omasta mielestäni hoidan asiat tehokkaasti, Sirkan mielestä olen töykeä. Koska en suostu panttivankina olemiseen?! Puhelimessa puhuminen muistuttaa mielestäni erehdyttävästi itsensä tyydyttämistä. Kun tarve purkautua kasvaa liian suureksi, valitaan visuaalisen ärsykkeen sijasta, sopiva kohde puhelinluettelosta. Sitten käydään hommiin. Arkihuolet, työasiat, terveys, maailman tila, säätila ja muu jeesustelu purkautuu yllättäen verbaalisen ejakulaation tavoin jonkun pahaa aavistamattoman korvaan. Siksi ärsyynnyn jo valmiiksi kun oma puhelimeni soi, mikä on totuuden nimissä todella harvoin. Sirkka sanoo kyllä tietävänsä miksi. Olen puhelinjuntti. Kun itse joudun tällaisen audio-väkisinmakaamisen uhriksi, reagoin vaikenemalla. Eihän akti voi jatkua jos olen lahnana? Mikä on tietysti turha luulo. Kerran kaverini yritti vastata samalla mitalla, jolloin istuttiin molemmat raivona pari minuuttia luuri korvalla sanomatta sanaakaan. Sitten hän päätti puhelun, eikö se silloin mennyt juuri puhelinetiikan mukaisesti?
Vielä pahempaa on tekstiviestittely. Hankalin viestittelymuoto savumerkkien jälkeen, jossa hymiöt tehdään isolla savurinkulalla jonka sisällä on pari samanaikasta pikapössähdystä ja puolikuun muotoinen savumakkara. Kiveenhakatut hieroglyfitkin ovat mielestäni hienoja mutten välttämättä itse haluaisi niitä tehdä. Kun huomautan Sirkalle, että pilkun jälkeen tulisi laittaa väliaskel, olen pilkunhässijä. Paljon lähemmäksi totuutta on vaikea päästä, haluaisin nimittäin näppäimistöön myös retorisen kysymysmerkin, sen joka on ylösalaisin. Siinä missä Sirkka näpyttelee morsetusvauhdilla merkkejä menemään, minä etsin kieli suupielessä kakkosen takana olevaa äätä. Siksi käytän niitä valmiita viestipohjia. Eli kun hän kertoo tekstarilla tulevansa kotiin kello kuudelta niin vastaan ”Kiitos” tai Onnea”. Osaan ohjelmoida linux-kielellä, mutten ole vieläkään tajunnut ennakoivaa tekstinsyöttöä. Ajattelen esimerkiksi kirjoittavani sanan geneerissubstituutio ja luuri ehdottaa ehkä geeliä - todella hyödyllinen ominaisuus.
Kolumneissani en ole kertaakaan kyennyt esittämään asiani alle 3000 merkillä. 168 merkillä pystyn korkeintaan perustelemaan nukkumaanmenoa. Irkkailu, tsättäily ja tekstarit ovat typistäneet ja rappeuttaneet kirjoitetun tekstin tasolle, josta on vaikea nousta, mutta liki mahdotonta enää tasoa laskea. Haluaisin nähdä, miten minuun suhtauduttaisiin jos jättäisin puheestani, aikaa säästääkseni, vokaalit pois. Konsonantit ovat tosin joskus kostean illan jälkeen jääneet, mutta se toimii hyvin silloin, kun vastapuoli puhuu samaa kieltä. Silloin sisältö ei ole ollut niin tärkeä, vaan äänen tuottaminen. Itse asiassa tiedän suhtautumisen, koska kerran menin viisaudenhampaan poiston jälkeen suoraan töihin. Puhuin puhelimeen sekavia poski turtana ja pumpulit kraatterissa, jolloin minun luultiin olevan kännissä töissä. Jos vastapuoli olisi nähnyt runnellun naamaani hän olisi ymmärtänyt kysyä.
Puhelinviestittelyssä on se huono puoli, ettei näe vastapuolta, jolloin tulee vedettyä liian monta omaa johtopäätöstä. Netti-ihastuksien pohjalla onkin ihmisen kyky nähdä toisen tekstivastaukset juuri siinä valossa kuin haluaa. Joten toiseen päähän rakentuu ihanteellinen sielunkumppani. Sitten tavatessa saattaa toisen ominaistuoksu tai tapa syödä grillikylkeä raiskata haavekuvan pahemman kerran... Anteeksi nyt täytyy mennä, koska minä aloitin tämän pakinan, minä myös päätän mihin se loppuu. Soitellaan!
sunnuntai 4. tammikuuta 2009
Kinkkubingo
Tapahtuipa yhtenä talvisena iltana, että kuningattaren kaupungissa Eino katsasti yöperhosten parveilemista, sisätiloissa tietenkin. Jotkut kutsuvat tapahtumaa myös kinkkubingoksi, jossa parhaimmat voitot saadaan ennen valomerkkiä. Valomerkin jälkeen alkaa nimittäin polkumyynti.
Kinkkubingoa säestää useimmiten humppa, tai sen johdannainen. Vasemmalla puolellani istuu pippurikinkku, siemaillen välillä lasista jossa saattaa olla vaikka Metropolitan, mutta 90 prosenttia ajasta kädet ovat puuskassa. Jos jollain pöydässä on juttu, joka naurattaa muita naisia, niin silloin pippurikinkun ruoska sivaltaa. Liekö mennyt happamaksi? Pippurikinkun partneri istuu vaiti ja paikoillaan, vessaan hän poistuu kun saa siihen luvan. Silloinkin pippurinen odottaa aladoobia oven ulkopuolella, naama norsunkurtulla.
Terassin oven vieressä päivystää rankasti savustettu kinkku, syvät juonteet kasvoissaan. Terassilta hänen ei selvästikään tekisi mieli poistua, kun joku voi viedä röökipaikan, mutta jää ei sula tukasta jos ei välillä käy ravintolan puolella. Ulkonäkönsä puolesta hän muistuttaa erehdyttävästi serkkuaan, Berlun suosikkia, ilmakuivattua kinkkua eli poskiruttoa. Paitsi että ilmakuivatussa kinkussa on hiljattain vielä ollut verenkiertoa. Viipaleen menekkiä tosin hiukan rajoittaa läpikuultavuus strobovaloissa. Sama vaivaa perinteistä ohuenohutta, joka on kyllä taipuisa mutta pala voi jäädä käteen käsiteltäessä.
Tanssilattialla omia reisiään, leopardikuvioisen minihameensa päältä sivelee illan syöjätär, liekitetty kinkku (pubinimeltään ”fleimis”). Saaliiksi joutunee jälleen joku, joka on siinä tilassa ettei ymmärrä omaa parastaan. Tanssipartnerina näyttäisi olevan sipuliteemakkara rippipuvussaan, hänen jalkansa eivät liiku, mutta polvet kyllä joustavat. Kädet ovat nyrkissä ja käsivarret nykivät tasatahtia, sauvat puuttuvat. Siviilissä ”fleimis” saattaa olla vaikka koulun kuraattori, mutta viikonloppuisin hän räjäyttää nutturan ja astelee yöllisen kaupungin katuja 11 cm koroissa. Syöjättären mahdollisen saaliin ikähaarukka on Kimblen luokkaa.
Syöjättären touhuja seuraa, hiukan kateellisena pöydästään seinäruusuna, ylikypsä kinkku. Parasta ennen päivämäärää on selvästi väärennetty liian pienillä vaatteilla useamman kerran. Seuraavaksi hän kyllä pyytää sipuliteemakkaran tanssimaan, kun vaan väliin pääsisi! Jos ei pääse, niin verimakkarakin käy. Verimakkara on kaatunut nenä edellä pöydänreunaan, makkara on viiksissä nenän alla ja etuhampaat taskussa. Viimeisenä vaihtoehtona on vakikumppani, juustomakkara, joka notkuu ovensuussa. Hänen ympärillään on paljon tilaa vaikka ravintola muuten on kuin nuijalla lyöty.
Motellin toiminnan ollessa vielä voimissaan, joka toinen viipale oli vielä ulkomaalaista tippurista kinkkua - onneksi se aika on ohi. Motelli nimittäin veti puoleensa maalaispalvia niin että toukotyöt myöhästyivät. Eksottisemmasta päästä on myös siiamilainen kinkku. Siiamilainen kinkku on se joka on päästään kasvanut kiinni harmaasuolattuun. A-tikkaiden tavoin potkaleet vaihtavat tanssilattialla bakteerikantaa, muiden noudattaessa, heidän ympärillään, kehoitusta ”humppaa taikka kuole”.
Yksin nurkkapöydässä näyttäisi edelleen istuvan sama olutmakkara, joka istui siinä jo silloin kun itse pörräsin yössä. Hän ei seuraa ole koskaan kaivannutkaan, väljähtänyt olut riittää. Tästä syystä lääkäri onkin ollut huolissaan hänen maksamakkarastaan. Olutmakkarassa on jotain turvallista, maailma muuttuu muttei hän. Päästään hän lienee porukan tervein.
Loppuillan ohjelmasta vastaa haggis, skotlantilainen makkara, joka käytävällä näyttää kaikille vatsalaukkuaan ja mitä kaikkea siihen on saatu tungettua. Hänen vaimonsa, ryynimakkara, alkaa myös voida pahoin. Hän on juonut liikaa ja syönyt liian vähän. Verensokeri heittelehtii holtittomasti. Kaupassakäynti päivällä unohtui myös ja hän tajuaa juuri, ettei kotoa tule löytymään kuin löysä muna. Pitäisiköhän käydä naapurissa? Viimeksi hänellä oli ainakin tarjota kuoretonta nakkia. Hyvää Uutta Vuotta!
Kinkkubingoa säestää useimmiten humppa, tai sen johdannainen. Vasemmalla puolellani istuu pippurikinkku, siemaillen välillä lasista jossa saattaa olla vaikka Metropolitan, mutta 90 prosenttia ajasta kädet ovat puuskassa. Jos jollain pöydässä on juttu, joka naurattaa muita naisia, niin silloin pippurikinkun ruoska sivaltaa. Liekö mennyt happamaksi? Pippurikinkun partneri istuu vaiti ja paikoillaan, vessaan hän poistuu kun saa siihen luvan. Silloinkin pippurinen odottaa aladoobia oven ulkopuolella, naama norsunkurtulla.
Terassin oven vieressä päivystää rankasti savustettu kinkku, syvät juonteet kasvoissaan. Terassilta hänen ei selvästikään tekisi mieli poistua, kun joku voi viedä röökipaikan, mutta jää ei sula tukasta jos ei välillä käy ravintolan puolella. Ulkonäkönsä puolesta hän muistuttaa erehdyttävästi serkkuaan, Berlun suosikkia, ilmakuivattua kinkkua eli poskiruttoa. Paitsi että ilmakuivatussa kinkussa on hiljattain vielä ollut verenkiertoa. Viipaleen menekkiä tosin hiukan rajoittaa läpikuultavuus strobovaloissa. Sama vaivaa perinteistä ohuenohutta, joka on kyllä taipuisa mutta pala voi jäädä käteen käsiteltäessä.
Tanssilattialla omia reisiään, leopardikuvioisen minihameensa päältä sivelee illan syöjätär, liekitetty kinkku (pubinimeltään ”fleimis”). Saaliiksi joutunee jälleen joku, joka on siinä tilassa ettei ymmärrä omaa parastaan. Tanssipartnerina näyttäisi olevan sipuliteemakkara rippipuvussaan, hänen jalkansa eivät liiku, mutta polvet kyllä joustavat. Kädet ovat nyrkissä ja käsivarret nykivät tasatahtia, sauvat puuttuvat. Siviilissä ”fleimis” saattaa olla vaikka koulun kuraattori, mutta viikonloppuisin hän räjäyttää nutturan ja astelee yöllisen kaupungin katuja 11 cm koroissa. Syöjättären mahdollisen saaliin ikähaarukka on Kimblen luokkaa.
Syöjättären touhuja seuraa, hiukan kateellisena pöydästään seinäruusuna, ylikypsä kinkku. Parasta ennen päivämäärää on selvästi väärennetty liian pienillä vaatteilla useamman kerran. Seuraavaksi hän kyllä pyytää sipuliteemakkaran tanssimaan, kun vaan väliin pääsisi! Jos ei pääse, niin verimakkarakin käy. Verimakkara on kaatunut nenä edellä pöydänreunaan, makkara on viiksissä nenän alla ja etuhampaat taskussa. Viimeisenä vaihtoehtona on vakikumppani, juustomakkara, joka notkuu ovensuussa. Hänen ympärillään on paljon tilaa vaikka ravintola muuten on kuin nuijalla lyöty.
Motellin toiminnan ollessa vielä voimissaan, joka toinen viipale oli vielä ulkomaalaista tippurista kinkkua - onneksi se aika on ohi. Motelli nimittäin veti puoleensa maalaispalvia niin että toukotyöt myöhästyivät. Eksottisemmasta päästä on myös siiamilainen kinkku. Siiamilainen kinkku on se joka on päästään kasvanut kiinni harmaasuolattuun. A-tikkaiden tavoin potkaleet vaihtavat tanssilattialla bakteerikantaa, muiden noudattaessa, heidän ympärillään, kehoitusta ”humppaa taikka kuole”.
Yksin nurkkapöydässä näyttäisi edelleen istuvan sama olutmakkara, joka istui siinä jo silloin kun itse pörräsin yössä. Hän ei seuraa ole koskaan kaivannutkaan, väljähtänyt olut riittää. Tästä syystä lääkäri onkin ollut huolissaan hänen maksamakkarastaan. Olutmakkarassa on jotain turvallista, maailma muuttuu muttei hän. Päästään hän lienee porukan tervein.
Loppuillan ohjelmasta vastaa haggis, skotlantilainen makkara, joka käytävällä näyttää kaikille vatsalaukkuaan ja mitä kaikkea siihen on saatu tungettua. Hänen vaimonsa, ryynimakkara, alkaa myös voida pahoin. Hän on juonut liikaa ja syönyt liian vähän. Verensokeri heittelehtii holtittomasti. Kaupassakäynti päivällä unohtui myös ja hän tajuaa juuri, ettei kotoa tule löytymään kuin löysä muna. Pitäisiköhän käydä naapurissa? Viimeksi hänellä oli ainakin tarjota kuoretonta nakkia. Hyvää Uutta Vuotta!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)