Käväisin runsaan 20 vuoden tauon jälkeen Tallinnassa. Edellisen kerran käydessäni Eesti oli siis osa Neuvostoliittoa. Tavat olivat sen mukaiset, miliisit veivät tullissa tyttöjen tamppoonit ja kavereiden hedelmät, ilmeisesti kotiin. Ruplia piti vaihtaa tietty määrä virallisen kurssin mukaan ja loput vaihdettiin pimeällä kujalla huomattavasti edullisempaan kurssiin. Nuorta miestä tietysti jännitti, ilmassa leijui mystinen agenttifiilis ja kielletty hedelmä. Hotelleissa oli epäilyttäviä siivoajia ja virkailijoita, lampunvarjojen alta etsittiin mikrofoneja.
Kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen istahdan eestiläisen hotellin aulaan. Katselen ihmisiä, tunnelma on erittäin eurooppalainen. Vieressä meuhkaa Espanjan jalkapallojoukkueen kasvomaalattu kannustajaryhmä. Viereiseen pöytään istahtaa nuori venäläispari, kalliissa merkkivaatteissaan. Vähän kauempana vanhempi suomalaismies soittaa bisnespuhelun, kävelee sitten ympäri aulan. Hän nojaa baaritiskiin rahamiehen elkein ja juttelee kymmenisen minuuttia nuoren naispuolisen tarjoilijan kanssa. Suu jauhaa purkkaa, pää on lievästi takakenossa ja valo heijastuu orastavasta kaljusta. Sitten hän kävelee ulos pääovesta poplari päällään. Ryhmä iloisia norjalaisia valtaa aulan, kaikki ovat juhlatuulella. Otan kulauksen punaviinilasistani - erinomaista. Hetken päästä se vanhempi suomalaismies palaa nuoren naisen kanssa, poistuen hissiin.
Loput omasta ryhmästäni valuu iltaa varten pukeutuneina pöytääni. Menemme ensin keilaamaan, kaikilla on älyttömän hauskaa. Paitsi että saan kengät jotka ovat vielä lämpimät edellisen käyttäjän jäljiltä. Sitten kävelemme vanhan kaupungin läpi syömään. Olen mykistynyt sen kauneudesta, ja hansa-tunnelmasta. Tuntuu kuin olisin palannut keskiajalle, paahdetun mantelin katumyyjät ovat aikakaudelle tyylipuhtaasti pukeutuneita. Hiukan hävettää että odotin pitkätakkisia miehiä joiden takinvuoresta roikkuu rolex-kopioita. Roinaa ei näy pääkaduilla missään.
Saavumme ravintolaan jossa on keskiaikainen sisustus, kuluneita tuoleja ja pöytiä myöten. Salin puolelta raikaa laulu ja huuto, vastaan ryntää rivillinen miehiä lederhoseneissaan. Illan teemana on Oktoberfest. Alkuruuaksi otan makkarakvartetin papumuhennoksessa, koostuen mm. lammasmakkaroista ja bratwursteista. Olueksi valitsen paikallisen, keskiaikaisen reseptin mukaan valmistetun, hunajaoluen. Annos tuodaan pöytään valurautapannussa. Suolaiset makkarat ja hunajainen olut saa syömään välillä silmät kiinni. Siinä menee ensimmäinen tunti, eikä olut edes väljähdy, vaahto istuu kuin tatti. Sitten pöytään tuodaan villisikaa, ja toinen olut. Olin suunnitellut ottavani villisian kera punaviiniä, mutta en pysty. Hyvää punkkua saa Suomestakin. Siinä menee toinen tunti, sitten lyllerrämme salin puolelle jossa tuuba soi. Kannustamme rytmikkäästi taputellen polvihousuisia miehiä. Tempaudun mukaan tunnelmaan, olen hilpeällä tuulella. Miesten poistuttua alkaa soimaan vanhat tutut kappaleet, Mamma Mia:sta lähtien. Innostun tanssittamaan seurueemme naisia niin että hiki valuu silmämunia pitkin. Minulla on hauskaa, välillä tanssin yksinkin jolloin tyyli on masurkan ja moshaamisen väliltä. Mutta niin on muillakin.
Sitten ilta on päättymässä, viimeisen kappaleen aikana koen maagisen hetken, me tutut ja tuntemattomat kiljumme kuorossa "...somewhere over the rainbow..." vartalot 30 asteen kulmassa. Olen onnellinen. Sitten musiikki lakkaa ja paikalle tulee joukko tiukkapaitaisia trimmattuja venäläismiehiä. He laulavat kaulakkain venäläisiä kansallismielisiä lauluja. Aistin vastakohdan ja Tallinnan kauniin ja tyynen pinnan alla kuplivan paineen. Mieleeni palautuu hetki jolloin istuimme päivällä pikaruokaravintolassa syömässä. Ulkopuolelle pysähtyi Ferrari ja vaaleanpunainen limusiini, täynnä venäläisiä nuoria shamppanjapullot käsissään. Kun nousimme pöydästä, paikalle ryntäsi hampaaton eestiläismummo ja tunki suuhunsa ne muutamat ranskalaiset mitä meiltä jäi. Palanpainikkeeksi hän söi mukistani jääpalan.
Kävelemme takaisin vanhan kaupungin läpi, nupukiviset kadut ovat täynnä väkeä ja laulu kaikuu talojen välissä. Pysähdyn kirkon luona ja katson ylöspäin. Tornin takana nopeasti liikkuviin tummiin pilviin heijastuu tornin varjo. Seison keskellä vanhaa hansakaupunkia jonka vuosisadat saavuttavat minut sillä hetkellä. Syysilma on lempeämpi kuin Suomessa, olen päihtynyt ja haltioissani. Tilani on euforinen.
Jostain on joukkoomme liittynyt paikallinen velikulta joka laulaa ja kaulailee heimoveljeydessä kavereitani. Sitten hänen kätensä etsiytyy kaverini takin alle, povitaskua kohti, jolloin huudan ja liikun häntä kohti. Hän tekee, varkausyrityksen epäonnistuttua, valehyökkäyksen ja esittää jälleen humalaista. Pohdin vaihtoehtoja ja päätään, ehkä viisaasti, antaa tilanteen mennä. Vähän myöhemmin eräs seurueemme naisista häätää, saman väsyneen kaverimme kimpusta, provokatiivisen venäläisnaisen.
Modernissa hotellissamme käyn vielä suihkussa ja kertaan päivän tapahtumia. Tallinna on ristiriitainen, niinkuin minäkin. Sitten kaadun sänkyyn - tiedän palaavani.
torstai 27. marraskuuta 2008
tiistai 11. marraskuuta 2008
Sietäkää verojanne
Ja sietäminenhän on rakastamista. Ymmärrän miksi veroa kannetaan, ja olisin valmis maksamaan muutaman prosentin enemmän jos se menisi niihin kohteisiin mitä pidän tärkeimpinä. Sitä ennen haluaisin kuitenkin minimoida verojen valumista niihin kohteisiin mitä pidän toissijaisina. Priorisoida.
Helsingin kaupunki laittaa haisemaan 700.000 euron edestä Vuosaaren sataman avajaisissa. Tuhlailua se ei kuulemma ole, koska tilaisuuksia on jopa parille päivälle! Minä kun ehdin jo pelkäämään että kaikille olisi luvassa ilmaisia huoria ja viinaa.
Suurin osa rahoista palaa vip-vieraiden juhlissa. Järjestelyistä vastaava Tapahtumantekijät Oy ja Helsingin Satama eivät halua paljastaa ohjelmasta liikaa ”juhlien ainutlaatuisuuden ja yllätyksellisyyden tunnun säilyttämiseksi”. Tosin voi etukäteen kuvitella että osa menee savuna ilmaan, ja koska satamassa ollaan, loput kurkusta alas.
Eikö asiantuntemattoman pukumiehen kuiva ja mitäänsanomaton puhe sekä nauhan leikkaaminen naurettavan isoilla saksilla räntäsateessa olisi riittänyt? Ihmiset olisivat huppu päässä hytisseet betonilaiturilla kymmenisen minuuttia ja lähteneet ilomielin kotiin. Kyse on sentään satamasta, joka on pakosta johonkin väliin tungettava. Nythän käyttäydytään kuin kyseessä olisi pohjoismaiden Disneyland.
Asiaan tietysti kuuluu että samaan aikaan ihmisiä kuolee leikkausjonoissa, kodittomia paleltuu hengiltä ja hoitoa tarvitsevat laitetaan kadulle lääkepurkki ja bussilippu kourassa. Kyynikot väittävät tietysti ettei saman rahan laittaminen näihin kohteisiin olisi poistanut kyseisiä ongelmia. Mitä sitten? Kysehän on kehtaamisesta.
Loviisan Porvoonkatua on viilattu noin vuoden verran, osa reunakivistä laitettiin varmuuden vuoksi pariin kertaan, koska tulivat ensimmäisellä väärälle korkeudelle. Asian pystyi maallikkokin havaitsemaan sadan metrin päästä mutta kun kukaan ei maallikolta kysynyt. Asiasta keskustellessa sain sen kuvan että tekijätkin olivat tietoisia suunnitteluvirheestä, jo kiviä laitettaessa. Koska suurin osa työntekijöistä oli ulkopuolelta palkattua väkeä, tuntipalkalla, asia ei tuntunut heitä suuremmin vaivaavan.
Kaupungin leveintä katua, jolla ei minun muistini mukaan ole sattunut yhtään mainittavaa kolaria tai yliajoa, kavennetaan nyt kadun ja pihan äpäräksi. Rekat tekevät paniikkijarrutuksia, vasta vauhtitöyssyjen jälkeen, koska eivät havainneet niitä. Lasti on säpäleinä ja akselit poikki. On shikaania ja kanttaria, varikko löytyy Euromasterilta. Ensimmäiset kolarit nähtäneen ensi talvena, toivon että kuolonuhreilta vältytään.
Aloitteen kadun muuttamiseksi teki tietääkseni eräs kadun varrella asunut mies. Hän oli ilmeisesti huomannut, vasta talon ostettuaan, että pihasta on liki mahdoton ajaa ulos kadulle ilman että joku tulee nyppylän takaa ja jyrää. Koska talon edustalta puuttui jalkakäytävä kokonaan ja siinä vaiheessa kun autosta näki sivuille, nokka oli jo ajotiellä. Nyt siinä on jalkakäytävä ja 300.000 euron edestä muitakin muutoksia, parannuksiksi niitä on kai viisainta kutsua. Asiaan tietysti kuuluu että kyseinen mies on jo muuttanut etelään. Ah, the maledizione! Rigoletto huutaa ennen kuin esiriippu laskee. Lepääkö Porvoonkadun yllä kirous?
Katuhan hoiti aikoinaan koko Loviisan läpi soljuvan liikenteen. Ennen ohitusteitä. Sitten pilattiin koko Chiewitzin symmetrisen, kirkon ympärille rakennetun kaupungin ajatuksen. Neljään ilmansuuntaan levittyvine puistoineen ja suihkulähteineen, jonka keskellä jalokivi. Korunkauniin kaavan päälle päätettiin kasata suunnaton hiekkavalli. Loviisan kaunis, juuri remontoitu, rautatieasema purettiin ja liikenne Porvoonkadulta suunnattiin melkein kirkon ovesta sisään. Televisioonhan sillä päästiin. Tiestä joka näyttäisi vievän kirkon läpi ja ydinvoimalasta Loviisa tunnetaan. Vaihtoehtona olisi voinut olla Suomen kaunein kaupungin keskusta. Rigoletossa kosto kääntyi häntä itseään vastaan, jolloin hän päästi kuuluisan huudahduksensa. Synkkinä hetkinä olen miettinyt hiekkavallin poistamista ja hiekan viemistä päätöksen tehneen valtuuston jälkipolvien puutarhoihin. Viidenteen polveen.
Sitten rauhoitun ja havahdun ajatukseen että raiskaus tehtiin verovaroilla, seikka joka tekee meistä kaikista osasyyllisiä. Niin olemme myös hetkenä jolloin raketit kohoavat Vuosaaren ylle. Juhlia ja ilotulitusta! Kuten mainio keisari Frans Joosef II huusi Lurensin Amadeus-näytelmässä koko viime kesän.
Helsingin kaupunki laittaa haisemaan 700.000 euron edestä Vuosaaren sataman avajaisissa. Tuhlailua se ei kuulemma ole, koska tilaisuuksia on jopa parille päivälle! Minä kun ehdin jo pelkäämään että kaikille olisi luvassa ilmaisia huoria ja viinaa.
Suurin osa rahoista palaa vip-vieraiden juhlissa. Järjestelyistä vastaava Tapahtumantekijät Oy ja Helsingin Satama eivät halua paljastaa ohjelmasta liikaa ”juhlien ainutlaatuisuuden ja yllätyksellisyyden tunnun säilyttämiseksi”. Tosin voi etukäteen kuvitella että osa menee savuna ilmaan, ja koska satamassa ollaan, loput kurkusta alas.
Eikö asiantuntemattoman pukumiehen kuiva ja mitäänsanomaton puhe sekä nauhan leikkaaminen naurettavan isoilla saksilla räntäsateessa olisi riittänyt? Ihmiset olisivat huppu päässä hytisseet betonilaiturilla kymmenisen minuuttia ja lähteneet ilomielin kotiin. Kyse on sentään satamasta, joka on pakosta johonkin väliin tungettava. Nythän käyttäydytään kuin kyseessä olisi pohjoismaiden Disneyland.
Asiaan tietysti kuuluu että samaan aikaan ihmisiä kuolee leikkausjonoissa, kodittomia paleltuu hengiltä ja hoitoa tarvitsevat laitetaan kadulle lääkepurkki ja bussilippu kourassa. Kyynikot väittävät tietysti ettei saman rahan laittaminen näihin kohteisiin olisi poistanut kyseisiä ongelmia. Mitä sitten? Kysehän on kehtaamisesta.
Loviisan Porvoonkatua on viilattu noin vuoden verran, osa reunakivistä laitettiin varmuuden vuoksi pariin kertaan, koska tulivat ensimmäisellä väärälle korkeudelle. Asian pystyi maallikkokin havaitsemaan sadan metrin päästä mutta kun kukaan ei maallikolta kysynyt. Asiasta keskustellessa sain sen kuvan että tekijätkin olivat tietoisia suunnitteluvirheestä, jo kiviä laitettaessa. Koska suurin osa työntekijöistä oli ulkopuolelta palkattua väkeä, tuntipalkalla, asia ei tuntunut heitä suuremmin vaivaavan.
Kaupungin leveintä katua, jolla ei minun muistini mukaan ole sattunut yhtään mainittavaa kolaria tai yliajoa, kavennetaan nyt kadun ja pihan äpäräksi. Rekat tekevät paniikkijarrutuksia, vasta vauhtitöyssyjen jälkeen, koska eivät havainneet niitä. Lasti on säpäleinä ja akselit poikki. On shikaania ja kanttaria, varikko löytyy Euromasterilta. Ensimmäiset kolarit nähtäneen ensi talvena, toivon että kuolonuhreilta vältytään.
Aloitteen kadun muuttamiseksi teki tietääkseni eräs kadun varrella asunut mies. Hän oli ilmeisesti huomannut, vasta talon ostettuaan, että pihasta on liki mahdoton ajaa ulos kadulle ilman että joku tulee nyppylän takaa ja jyrää. Koska talon edustalta puuttui jalkakäytävä kokonaan ja siinä vaiheessa kun autosta näki sivuille, nokka oli jo ajotiellä. Nyt siinä on jalkakäytävä ja 300.000 euron edestä muitakin muutoksia, parannuksiksi niitä on kai viisainta kutsua. Asiaan tietysti kuuluu että kyseinen mies on jo muuttanut etelään. Ah, the maledizione! Rigoletto huutaa ennen kuin esiriippu laskee. Lepääkö Porvoonkadun yllä kirous?
Katuhan hoiti aikoinaan koko Loviisan läpi soljuvan liikenteen. Ennen ohitusteitä. Sitten pilattiin koko Chiewitzin symmetrisen, kirkon ympärille rakennetun kaupungin ajatuksen. Neljään ilmansuuntaan levittyvine puistoineen ja suihkulähteineen, jonka keskellä jalokivi. Korunkauniin kaavan päälle päätettiin kasata suunnaton hiekkavalli. Loviisan kaunis, juuri remontoitu, rautatieasema purettiin ja liikenne Porvoonkadulta suunnattiin melkein kirkon ovesta sisään. Televisioonhan sillä päästiin. Tiestä joka näyttäisi vievän kirkon läpi ja ydinvoimalasta Loviisa tunnetaan. Vaihtoehtona olisi voinut olla Suomen kaunein kaupungin keskusta. Rigoletossa kosto kääntyi häntä itseään vastaan, jolloin hän päästi kuuluisan huudahduksensa. Synkkinä hetkinä olen miettinyt hiekkavallin poistamista ja hiekan viemistä päätöksen tehneen valtuuston jälkipolvien puutarhoihin. Viidenteen polveen.
Sitten rauhoitun ja havahdun ajatukseen että raiskaus tehtiin verovaroilla, seikka joka tekee meistä kaikista osasyyllisiä. Niin olemme myös hetkenä jolloin raketit kohoavat Vuosaaren ylle. Juhlia ja ilotulitusta! Kuten mainio keisari Frans Joosef II huusi Lurensin Amadeus-näytelmässä koko viime kesän.
torstai 6. marraskuuta 2008
Ulkoinen olemus
Nyt kun pahin vaaliaallokko on tyyntynyt ajattelin heltyä antamaan liki pohjattomasta osaamisarkustani hiukan ilmaista imagoneuvontaa, oikealle ja vasemmalle. Mielestäni jonkun aikaa on jo ollut aistittavissa uusia tuulia poliittisella kentällä. Heidän, jotka uskovat pärjäävänsä sata vuotta vanhalla tematiikalla, on aika poistua areenalta. Myös ulkoisella olemuksella näyttäisi olevan entistä tärkeämpi rooli, ihan tutkimuksienkin mukaan. Seuraavissa vaaleissa rannalle jääminen saattaa olla kiinni vaikka väärästä farkkujen vyötärökorkeudesta. En minä pidä sitä välttämättä viisaana mutta älkää nyt sanansaattajaa ampuko.
Aloitetaan yleistäminen vihreistä, jotka ovat kipeimmin stailauksen tarpeessa: poppanat kuuluvat mattoon, eivät selkään ja juuttisäkit kuuluvat perunakellariin eivätkä jalkaan. Tukan pesemättä jättäminen on suurempi ympäristörikos kuin sen peseminen. Voin toki perustella näkemykseni - ennen kivityksen aloittamista. Tämän päivän, ja ennenkaikkea huomisen, vihreä keskivertoäänestäjä on keskituloinen normaalia elämää viettävä suomalainen. Hän ei hyväksy toisen omaisuuden polttamista vihreän vallankumouksen nimissä, eikä hän ole valmis kahliutumaan ydinjätejunan pyörään. Mutta hän on valmis yrittämään elämään ekologisemmin, mieluiten muiden joukossa. Joten älkää hyvät vihreät yrittäkö olla niin marginaalisia, jolloin valtavirran on helpompi hyväksyä teidät. Ja samaistua teihin. Kun vaalivoiton jälkeen katson lehdestä neukkutakkista Osmo Soininvaaraa lihaisa peukku pystyssä, niin joudun myöntämään että vielä en kykene. Ideologian allekirjoitan muttei sen edellyttämää nuhjuhabitusta. Siksi pysyttelen kaappivihreänä.
Otetaan sitten vaikka punaiset. Jutta Urpilainen on ottanut tyylikseen hottismummon, tarkoituksenaan ilmeisesti korostaa varteenotettavuuttaan. Suusta pursuavaa unelmahattaraa täytyy vielä hioa. Jos nyt käytetään Idols-termejä niin Jutta, "mun täytyy sanoa että ihan hyvin sä kyllä vedät - mä diggasin sun soundista - mutta sussa on se vika että sä esität demaria esittämässä demaria, yritä siis antaa enemmän itestäsi". SDP:läisyys ei saisi edellyttää niin haudanvakavaa jurpoilua. Uskottavilla miehillä saa olla muutakin päällään kuin pieneksi jäänyt pikkutakki ja vatsan kokoon nähden liian lyhyt verenpunainen solmio. Demareiden on ihan OK tunnustaa että tykkää kauniista esineistä, niin me muutkin teemme. Jos SDP:läinen omistaa Vuittonin väskyn, sen käyttäminen on jopa suotavaa, se inhimillistää. Demareidenkin ulkonäöstä pystyy päättelemään että harva on nähnyt nälkää, sen takia on naurettavaa esittää työnantajia ahmivina riistäjinä. Sen leiman ansaitsee koko yhteiskunta. Kokeilkaa siis ensi vaaleissa vaihteeksi kollektiivista syyllistämistä.
Entäs smurffit? No toivoa on... selkeästi parhaiten pukeutuva porukka. Etikettiä ja smalltalkia on useimmiten harjoiteltu. Vaarana on snobileima, jonka partaalla viimeisen päälle tyylikäs ja monikielinen Alexander Stubb taiteilee. Pälvikaljulla ja hikisellä Keijolla keskisuomesta, jonka karvaisia niskapoimuja ja niiden alapuolella sijaitsevaa takapuolta on liki mahdotonta erottaa toisistaan, voi olla vaikeuksia kannattaa "metroseveriä". Rajansa itsetunnon venymiselläkin. Voin lohduttaa Keijoja sillä että Stubbin ulkokuori on pitkän jalostuksen ja harjoittelun tulosta, kyseessä on nimenomaan mielikuva. Tosin samaan pyrkiminen on ihan sallittua mutta silloin täytyy teidän nurkilla sietää aikamoista homottelua. Entäs tinttimäinen Jyrki Katainen? Ei edelleenkään vakuuta, ei edes itkiessään. Liian smurffimainen.
Keskarit taas ovat aika hyvin päässeet eroon navettavaatteistaan. Ongelmana on se että heidän strategiansa on aikoinaan rakennettu juuri navetan ympärille, ja maajussien vähentyessä ideologia on tyhjän päällä. Aika ajanut ohi, omatkin muuttaneet kaupunkiin ja ainoat jotka jäävät pahemmin 2000-luvun urbaanijalkoihin ovat demarit.
RKP-kampaus, mallia Thors, on kieltämättä klassikko mutta kiellettäneen paloturvallisuuden nimissä lähivuosina. Tummansininen purhjehdustakki luumunkokoisilla kultanapeilla, kahdessa rivissä, sopisi paremmin blingiksi mustalle gangsta-räppärille. Vähän samaa vikaa kuin vihreissä, tutusta nutusta on vaikea luopua.
Persutko ovat uuden aikakautemme keulakuva? Saattaa hyvin olla, Soinin lupsakka persoona puree erittäin hyvin väliinputoaja-sukupolveen. Heihin jotka tottuivat edellisen laman jäljiltä parantamaan maailmaa parvekkeella laittomasti röökillä ja loskaiseen horisonttiin tuijottaen. Oma draivi ei sitten riittänyt nousemaan muun Suomen mukana ja suurimmaksi saavutukseksi jäi leijonavaakuna-tatuoinnin kaulaan hakkaaminen - patriootteja kun ovat. Ymmärtääkseni puolueen mainonnan siwamaisuus uppoaa myös hyvin vanhempaan sukupolveen, joka etsii kuumeisesti syitä maailman tämänpäiväiseen tilaan muualta kuin omasta toiminnastaan. Heei! Nyt kekkasin, syytetään nuorisoa nehän eivät olleet silloin edes elossa, joten väite on liki mahdoton todistaa vääräksi...
eino-nitti.blogspot.com
Aloitetaan yleistäminen vihreistä, jotka ovat kipeimmin stailauksen tarpeessa: poppanat kuuluvat mattoon, eivät selkään ja juuttisäkit kuuluvat perunakellariin eivätkä jalkaan. Tukan pesemättä jättäminen on suurempi ympäristörikos kuin sen peseminen. Voin toki perustella näkemykseni - ennen kivityksen aloittamista. Tämän päivän, ja ennenkaikkea huomisen, vihreä keskivertoäänestäjä on keskituloinen normaalia elämää viettävä suomalainen. Hän ei hyväksy toisen omaisuuden polttamista vihreän vallankumouksen nimissä, eikä hän ole valmis kahliutumaan ydinjätejunan pyörään. Mutta hän on valmis yrittämään elämään ekologisemmin, mieluiten muiden joukossa. Joten älkää hyvät vihreät yrittäkö olla niin marginaalisia, jolloin valtavirran on helpompi hyväksyä teidät. Ja samaistua teihin. Kun vaalivoiton jälkeen katson lehdestä neukkutakkista Osmo Soininvaaraa lihaisa peukku pystyssä, niin joudun myöntämään että vielä en kykene. Ideologian allekirjoitan muttei sen edellyttämää nuhjuhabitusta. Siksi pysyttelen kaappivihreänä.
Otetaan sitten vaikka punaiset. Jutta Urpilainen on ottanut tyylikseen hottismummon, tarkoituksenaan ilmeisesti korostaa varteenotettavuuttaan. Suusta pursuavaa unelmahattaraa täytyy vielä hioa. Jos nyt käytetään Idols-termejä niin Jutta, "mun täytyy sanoa että ihan hyvin sä kyllä vedät - mä diggasin sun soundista - mutta sussa on se vika että sä esität demaria esittämässä demaria, yritä siis antaa enemmän itestäsi". SDP:läisyys ei saisi edellyttää niin haudanvakavaa jurpoilua. Uskottavilla miehillä saa olla muutakin päällään kuin pieneksi jäänyt pikkutakki ja vatsan kokoon nähden liian lyhyt verenpunainen solmio. Demareiden on ihan OK tunnustaa että tykkää kauniista esineistä, niin me muutkin teemme. Jos SDP:läinen omistaa Vuittonin väskyn, sen käyttäminen on jopa suotavaa, se inhimillistää. Demareidenkin ulkonäöstä pystyy päättelemään että harva on nähnyt nälkää, sen takia on naurettavaa esittää työnantajia ahmivina riistäjinä. Sen leiman ansaitsee koko yhteiskunta. Kokeilkaa siis ensi vaaleissa vaihteeksi kollektiivista syyllistämistä.
Entäs smurffit? No toivoa on... selkeästi parhaiten pukeutuva porukka. Etikettiä ja smalltalkia on useimmiten harjoiteltu. Vaarana on snobileima, jonka partaalla viimeisen päälle tyylikäs ja monikielinen Alexander Stubb taiteilee. Pälvikaljulla ja hikisellä Keijolla keskisuomesta, jonka karvaisia niskapoimuja ja niiden alapuolella sijaitsevaa takapuolta on liki mahdotonta erottaa toisistaan, voi olla vaikeuksia kannattaa "metroseveriä". Rajansa itsetunnon venymiselläkin. Voin lohduttaa Keijoja sillä että Stubbin ulkokuori on pitkän jalostuksen ja harjoittelun tulosta, kyseessä on nimenomaan mielikuva. Tosin samaan pyrkiminen on ihan sallittua mutta silloin täytyy teidän nurkilla sietää aikamoista homottelua. Entäs tinttimäinen Jyrki Katainen? Ei edelleenkään vakuuta, ei edes itkiessään. Liian smurffimainen.
Keskarit taas ovat aika hyvin päässeet eroon navettavaatteistaan. Ongelmana on se että heidän strategiansa on aikoinaan rakennettu juuri navetan ympärille, ja maajussien vähentyessä ideologia on tyhjän päällä. Aika ajanut ohi, omatkin muuttaneet kaupunkiin ja ainoat jotka jäävät pahemmin 2000-luvun urbaanijalkoihin ovat demarit.
RKP-kampaus, mallia Thors, on kieltämättä klassikko mutta kiellettäneen paloturvallisuuden nimissä lähivuosina. Tummansininen purhjehdustakki luumunkokoisilla kultanapeilla, kahdessa rivissä, sopisi paremmin blingiksi mustalle gangsta-räppärille. Vähän samaa vikaa kuin vihreissä, tutusta nutusta on vaikea luopua.
Persutko ovat uuden aikakautemme keulakuva? Saattaa hyvin olla, Soinin lupsakka persoona puree erittäin hyvin väliinputoaja-sukupolveen. Heihin jotka tottuivat edellisen laman jäljiltä parantamaan maailmaa parvekkeella laittomasti röökillä ja loskaiseen horisonttiin tuijottaen. Oma draivi ei sitten riittänyt nousemaan muun Suomen mukana ja suurimmaksi saavutukseksi jäi leijonavaakuna-tatuoinnin kaulaan hakkaaminen - patriootteja kun ovat. Ymmärtääkseni puolueen mainonnan siwamaisuus uppoaa myös hyvin vanhempaan sukupolveen, joka etsii kuumeisesti syitä maailman tämänpäiväiseen tilaan muualta kuin omasta toiminnastaan. Heei! Nyt kekkasin, syytetään nuorisoa nehän eivät olleet silloin edes elossa, joten väite on liki mahdoton todistaa vääräksi...
eino-nitti.blogspot.com
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)