Suurimmat huolenaiheemme ovat ihan aiheellisia, mutta trillerin juonenkulun loogisuudessa olisi välillä toivomisen varaa.
Eläkejärjestelmämme on luotu aikana, jona karkeasti ottaen kaksi työssäkäyvää kustansi yhden eläkkeen. Tuo suhde on kohta yksi yhteen.
On siis helppo laskea, että ilman ehkäisyn totaalikieltämistä, yleisen eläkeiän tuntuvaa korottamista tai mittavaa työtätekevien sisäänvirtausta, edessä on joko eläkkeiden puolittaminen tai työtätekevien - ja työtä teettävienkin - verotuksen tiukka kiristäminen.
Mutta kun kuuntelee katujen keskusteluja, tuntuu kuin kauhuelokuvaa katselisi; älä jumankauta lukitse sitä ovea! Murhaaja on jo talossa! Ja kuten tiiviissä dekkarissa, hovimestarin rooli tuntuu aina päällisin puolin vähäiseltä, silti hän esiintyy melkein joka kohtauksessa. Miksi?
Sitten niissä on aina yksi ilmiselvän syylliseltä näyttävä. Hänellä on kaikki epäilyttävät tunnusmerkit, hihasta vilahtava tatuointi, viirut silmät, laahaava puhetyyli ja röyhkeän pitkä tukka. Sen on pakko olla hän!
Katujemme keskusteluiden summana, suurin huolenaihe, ja pääepäilty, on musta muslimihomo joka raahustaa pipo päässä sisätiloissa. Tällainen klooniarmeija sitten ilmeisesti vaanii tuolla rajojemme takana, pienintäkin rakoa, sitä auki unohdettua yläkerran tuuletusikkunaa, josta kansankotiimme livahtaa. Ovi säppiin, verhot alas, lompakko raamatun taakse ja heterovyö kaksinkertaiseen takalukkoon.
Jännitys tiivistyy vasta lopussa, kun kalkkiviivoilla valkenee, että syyllinen on liikkunut talossamme koko ajan. Maannut vierellämme sängyillämme kun nukuimme ja kävellyt vaatteissamme, ollessamme asioilla. Kasvot voi itse asiassa nähdä vilaukseltaan peilistä, lyhyen hetken, kun aamulla nostamme ne vastapestyinä lavuaareista. Mutta monelta se pieni yksityiskohta jää huomaamatta.
Meillä on kallis mutta toimimaton sosiaalijärjestelmä: toisaalta moni yksilö valuu kuin hiekka sen sormien välistä, henkilökohtaiseen pimeyteen joka on niin tumma, etteivät löydä edes eteen ojennettua auttavaa kättä. Ja toisaalta, meillä on joukko joka on oppinut pelaamaan sen mahdollisuuksilla niin taitavasti, ettei työnteko ole enää edes taloudellisesti kannattavaa. Ja siitä joukosta varmasti löytyy muutama pipopäinen musta muslimihomokin mutta lukumäärällisesti musertavan iso osa on syntyperäisiä suomalaisia. Rotuamme, sukuamme ja tuttavaamme. Heitä on vaan niin tuskallista tuomita, että useimmat ohittavat heissä sen piirteen, ja ajattelee heidän hyviä.
Syyllinen on ollut talossamme koko ajan, hän syntyi elinkeinoelämän ja ammattiliittojen aviottomana lapsena. Useamman kostean vuosikymmenen tuloksena, jolloin näillä kahdella oli yhdenillan juttu aina kerran vuodessa: tulopoliittinen ratkaisu. Ilta täynnä ankaraa vonkausta ja pihtaamista, "heruttamista" niinkuin nuorisomme sanoisi.
Syntyi hatara sekasikiö, kummallisine pekkasineen ja epäoikeudenmukaisine pääoman verokikkoineen. Enkä osaa lopullisesti sanoa kuka voitti - tai hävisi - eniten, kansainvälinen kilpailukyky ainakin meni. Kun palkat nosti hintoja mikä nosti palkkoja ja verokiilat päälle.
Hyvinvointiyhteiskuntaa ei voi rakentaa itsekkäin periaattein. Koska se ei ole kaikille kaikessa oikeudenmukainen. Sen tehtävänä on pelastaa heikoimmat, vahvempien kustantamana, vaikeutena taas reiluna ja kannustavana pysyminen. Kirveellä tulee olemaan töitä mutta balsamiakin tarvitaan. Ja keskusteluja asioiden oikeilla nimillä.
Presidentin tehtävänä on olla arvojohtaja, siihen se tänä päivänä kutakuinkin jääkin. Äänestävän tehtävänä taas on kuunnella arvojaan ja omaatuntoaan. Ja siinä on jokaisella samankokoinen viiden miljoonasosan vastuu, kuin on oikeus vaatiakin. Itse aion seistä ylpeänä sen takana, jonka uskon kehittävän mielipideilmastoamme dynaamisempaan suuntaan.
Haluan nimenomaan muutoksen, en vanhojen tuttujen mutta toimimattomien rakenteiden pelon- ja vihansekaista puolustamista. Muutaman toimivan ja hyvän sekä rakkaan huonekalun voin ottaa mukaan. Muutoin olen valmis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti