Suurimmat huolenaiheemme ovat ihan aiheellisia, mutta trillerin juonenkulun loogisuudessa olisi välillä toivomisen varaa.
Eläkejärjestelmämme on luotu aikana, jona karkeasti ottaen kaksi työssäkäyvää kustansi yhden eläkkeen. Tuo suhde on kohta yksi yhteen.
On siis helppo laskea, että ilman ehkäisyn totaalikieltämistä, yleisen eläkeiän tuntuvaa korottamista tai mittavaa työtätekevien sisäänvirtausta, edessä on joko eläkkeiden puolittaminen tai työtätekevien - ja työtä teettävienkin - verotuksen tiukka kiristäminen.
Mutta kun kuuntelee katujen keskusteluja, tuntuu kuin kauhuelokuvaa katselisi; älä jumankauta lukitse sitä ovea! Murhaaja on jo talossa! Ja kuten tiiviissä dekkarissa, hovimestarin rooli tuntuu aina päällisin puolin vähäiseltä, silti hän esiintyy melkein joka kohtauksessa. Miksi?
Sitten niissä on aina yksi ilmiselvän syylliseltä näyttävä. Hänellä on kaikki epäilyttävät tunnusmerkit, hihasta vilahtava tatuointi, viirut silmät, laahaava puhetyyli ja röyhkeän pitkä tukka. Sen on pakko olla hän!
Katujemme keskusteluiden summana, suurin huolenaihe, ja pääepäilty, on musta muslimihomo joka raahustaa pipo päässä sisätiloissa. Tällainen klooniarmeija sitten ilmeisesti vaanii tuolla rajojemme takana, pienintäkin rakoa, sitä auki unohdettua yläkerran tuuletusikkunaa, josta kansankotiimme livahtaa. Ovi säppiin, verhot alas, lompakko raamatun taakse ja heterovyö kaksinkertaiseen takalukkoon.
Jännitys tiivistyy vasta lopussa, kun kalkkiviivoilla valkenee, että syyllinen on liikkunut talossamme koko ajan. Maannut vierellämme sängyillämme kun nukuimme ja kävellyt vaatteissamme, ollessamme asioilla. Kasvot voi itse asiassa nähdä vilaukseltaan peilistä, lyhyen hetken, kun aamulla nostamme ne vastapestyinä lavuaareista. Mutta monelta se pieni yksityiskohta jää huomaamatta.
Meillä on kallis mutta toimimaton sosiaalijärjestelmä: toisaalta moni yksilö valuu kuin hiekka sen sormien välistä, henkilökohtaiseen pimeyteen joka on niin tumma, etteivät löydä edes eteen ojennettua auttavaa kättä. Ja toisaalta, meillä on joukko joka on oppinut pelaamaan sen mahdollisuuksilla niin taitavasti, ettei työnteko ole enää edes taloudellisesti kannattavaa. Ja siitä joukosta varmasti löytyy muutama pipopäinen musta muslimihomokin mutta lukumäärällisesti musertavan iso osa on syntyperäisiä suomalaisia. Rotuamme, sukuamme ja tuttavaamme. Heitä on vaan niin tuskallista tuomita, että useimmat ohittavat heissä sen piirteen, ja ajattelee heidän hyviä.
Syyllinen on ollut talossamme koko ajan, hän syntyi elinkeinoelämän ja ammattiliittojen aviottomana lapsena. Useamman kostean vuosikymmenen tuloksena, jolloin näillä kahdella oli yhdenillan juttu aina kerran vuodessa: tulopoliittinen ratkaisu. Ilta täynnä ankaraa vonkausta ja pihtaamista, "heruttamista" niinkuin nuorisomme sanoisi.
Syntyi hatara sekasikiö, kummallisine pekkasineen ja epäoikeudenmukaisine pääoman verokikkoineen. Enkä osaa lopullisesti sanoa kuka voitti - tai hävisi - eniten, kansainvälinen kilpailukyky ainakin meni. Kun palkat nosti hintoja mikä nosti palkkoja ja verokiilat päälle.
Hyvinvointiyhteiskuntaa ei voi rakentaa itsekkäin periaattein. Koska se ei ole kaikille kaikessa oikeudenmukainen. Sen tehtävänä on pelastaa heikoimmat, vahvempien kustantamana, vaikeutena taas reiluna ja kannustavana pysyminen. Kirveellä tulee olemaan töitä mutta balsamiakin tarvitaan. Ja keskusteluja asioiden oikeilla nimillä.
Presidentin tehtävänä on olla arvojohtaja, siihen se tänä päivänä kutakuinkin jääkin. Äänestävän tehtävänä taas on kuunnella arvojaan ja omaatuntoaan. Ja siinä on jokaisella samankokoinen viiden miljoonasosan vastuu, kuin on oikeus vaatiakin. Itse aion seistä ylpeänä sen takana, jonka uskon kehittävän mielipideilmastoamme dynaamisempaan suuntaan.
Haluan nimenomaan muutoksen, en vanhojen tuttujen mutta toimimattomien rakenteiden pelon- ja vihansekaista puolustamista. Muutaman toimivan ja hyvän sekä rakkaan huonekalun voin ottaa mukaan. Muutoin olen valmis.
torstai 26. tammikuuta 2012
Suomibrandya rakentamassa
Ajattelin, että ymmärtääkseni suomalaisuutta, minun on katseltava Matkaoppaita, Fuengirolaa ja Tuuria. Ei mitään älykköjen itsesensuroituja fiinistelyhaastatteluja, vaan tavallisten suomalaisten elämää.
Fuengirolasta löytyi lähinnä ilmastopakolaisia. Muuten arki oli järjestetty mahdollisimman lähelle kotimaista: lihapullat olivat edelleen lihapullia ja kalja väljää. Ravintolan tv:stä seurattiin kaukopaikallisottelua Jokerit-HIFK, samanlaisin saatekirosanoin kuin Suomessakin. Ja ottelun jälkeen vaihdettiin luontevasti itsaritangoon, karaoken muodossa. Loppuillasta fennospastisuus olikin kuin pelkkä paha muisto seurantalolta vaan, ja vain toinen kenkä jalassa. Ja yksi ukkeli laski baaritiskin vieressä veitikkamaisesti housut polviin, paljastaen Homer-tyyliset valkoiset kalsarinsa - etelän ilmapiiri on niin välitön.
Koska itsenäisyyspäivänä kuuluu jakaa ansaittua kunniaa, nimeän täten Fuengirolan pöhnäiset kikkelivekkulit, maamme todelliseksi brandytyöryhmäksi maailmalla.
Matkaoppaat-ohjelmasta selvisi että votkaturistien aloittama kyykytysperinne maksajan oikeudella on yhä voimissaan ja rivikansalainen lomallaan varsin labiili: luoja varjele jos sataa vettä! Kerran luontoäiti oli yhtenä päivänä ajattelematon ja silloin turistit eivät päästäneet turkkilaista opasta sisätiloihin: nauttikoon sateesta kun kerta on siitä maasta missä sitä tulee!
Missä muualla voi hankkia nahkatakin ja humalan samanaikaisesti? Pitkäaikaisen suomialtistuksen johdosta, monissa Alanyan kaupoissa on nykyään kaljatarjoilu: emäntä sovittelee epärealistisen pieniä kokoja ja isäntä tuoppia suulle. Nimenomaan yliampuvat nahkavaatteet ja raskaat kultakäädyt näyttävät olevan kovassa huudossa. Ja onhan siinä aika räväkkä kontrasti: liidunvalkoisesta tulipunaiseksi palanut suomipohkeen nahka - johon on tatuoitu delfiinin kuva, eikä minkään ahvenen - ja mustat lehmänkuorihousut, sekä kaulaan kahlekuninkaan välineet, mutta kultaisena. Aika kitsch!
Ja Tuurissa käheät muijat raakkuivat puutarhatuoleistaan nasevuuksiaan, asuntovaunujensa ohikulkijoille. Eläköön Suomi-klassikko: kossu, puolukkamehu ja riemukas iva! Ja klassismi jatkuu Tuurin kyläkaupan julkisivuissa: on vaneripilaria ja spraymaalattua venetsialaista kultasomistusta.
Parkkipaikalle leiriydytään ilmeisesti viikoiksi, samanhenkisten seurasta nauttimaan. Helsinkiläiset miehet näyttävät mallia, pukeutumalla pelkkiin alasuojiin ja oluthuntuun. Ja toisessa ruudussa puetaan kontillaan joulukuusta heinäkuussa. Välillä Vesa Keskinenkin pärähtää kuvaan, jalkaterät sisäänpäin ja ääni mystisesti moduloituna, kuin joulupukin vaiettu veli havaijipaidassaan: syö suoraan kaupan hyllystä ja ruiskuttelee hikisenä jotain sytytysnestettä kainaloon. Mieleni kuva on kuin Salvador Dalin taulun tökerö väärennös: palavan kirahvin mittasuhteet ovat ihan vinksallaan mutta määritelmä pysyy: maskuliininen kosminen apokalyptinen ilmestys.
Etelä-Pohjanmaan keidas vetää väkeä kuin raato kärpäsiä. Ja miksei tekisi, kukapa ei haluaisi metrin mittaisen Rapala-uistimen tai kiinalaisen lehtipuhaltimen viidelläkympillä, vaikka puhallusteho ei missään nimessä ole suhteessa desibelitasoon? Tai älyhalpoja taulutelkkareita isukille illaksi asuntovaunuun, kolmen ohjelman samanaikaiseen katsomiseen. Ja mamille nahkakorsetin, jotta pääsee tyttären kanssa illalla Töysään, testaamaan vetovoimaansa kylän äijäbaariin, jossa vähemmän todellakin on enemmän ja huorahtava uusi musta - ol' tenho seireenillä taattu, Keijo vain polvistaan vetelä.
Aikalaisdokumentteja ei pidä väheksyä, kuten loistavilla kaitafilmifestivaaleilla saimme kokea. Kuvittelen mielessäni näiden sarjojen näyttämisen 50 vuoden kuluttua, hämmentyneelle yleisölle, seuraavin saatesanoin: Kuten näemme, 10-luvulla Bachuksen palvonta oli voimissaan, näillä härmäläis-gomorralaisilla esi-isillämme. Ja erot sukupolvien välillä olivat lähes hävinneet. Äidit ja tyttäret käyttivät samoja vaatteita ja isät sammuivat aikuisten poikiensa viereen pelipaidat päällä mutta alavartalot paljaina, näystä piittaamattomien aikalaistensa astuessa heidän yli, tarjoushuumainen katse tiukasti kiinnittyneenä kauppaan, joka nousi kuin valtava kovalevypyramidi karusta metsiköstä.
Voi vain kuvitella miltä nuo ohjelmat näyttävät ulkomaalaisen tai ei-aikalaisen silmin, joille aikaan sidotut itseironiset sisäpiiriläiset alasävyt, tai kuvakohteen tarkoituksellinen valikoiminen, eivät välity ensinnäkään. Heillehän kerrottu aukeaa kuin ne mykkäfilmit meille, historiallisena totuutena josta suuren osan joutuu itse kuvittelemaan. Auta armias jos heidän mielikuvituksensa ei ole aivan ilmiömäinen tai hyväntahtoinen.
Fuengirolasta löytyi lähinnä ilmastopakolaisia. Muuten arki oli järjestetty mahdollisimman lähelle kotimaista: lihapullat olivat edelleen lihapullia ja kalja väljää. Ravintolan tv:stä seurattiin kaukopaikallisottelua Jokerit-HIFK, samanlaisin saatekirosanoin kuin Suomessakin. Ja ottelun jälkeen vaihdettiin luontevasti itsaritangoon, karaoken muodossa. Loppuillasta fennospastisuus olikin kuin pelkkä paha muisto seurantalolta vaan, ja vain toinen kenkä jalassa. Ja yksi ukkeli laski baaritiskin vieressä veitikkamaisesti housut polviin, paljastaen Homer-tyyliset valkoiset kalsarinsa - etelän ilmapiiri on niin välitön.
Koska itsenäisyyspäivänä kuuluu jakaa ansaittua kunniaa, nimeän täten Fuengirolan pöhnäiset kikkelivekkulit, maamme todelliseksi brandytyöryhmäksi maailmalla.
Matkaoppaat-ohjelmasta selvisi että votkaturistien aloittama kyykytysperinne maksajan oikeudella on yhä voimissaan ja rivikansalainen lomallaan varsin labiili: luoja varjele jos sataa vettä! Kerran luontoäiti oli yhtenä päivänä ajattelematon ja silloin turistit eivät päästäneet turkkilaista opasta sisätiloihin: nauttikoon sateesta kun kerta on siitä maasta missä sitä tulee!
Missä muualla voi hankkia nahkatakin ja humalan samanaikaisesti? Pitkäaikaisen suomialtistuksen johdosta, monissa Alanyan kaupoissa on nykyään kaljatarjoilu: emäntä sovittelee epärealistisen pieniä kokoja ja isäntä tuoppia suulle. Nimenomaan yliampuvat nahkavaatteet ja raskaat kultakäädyt näyttävät olevan kovassa huudossa. Ja onhan siinä aika räväkkä kontrasti: liidunvalkoisesta tulipunaiseksi palanut suomipohkeen nahka - johon on tatuoitu delfiinin kuva, eikä minkään ahvenen - ja mustat lehmänkuorihousut, sekä kaulaan kahlekuninkaan välineet, mutta kultaisena. Aika kitsch!
Ja Tuurissa käheät muijat raakkuivat puutarhatuoleistaan nasevuuksiaan, asuntovaunujensa ohikulkijoille. Eläköön Suomi-klassikko: kossu, puolukkamehu ja riemukas iva! Ja klassismi jatkuu Tuurin kyläkaupan julkisivuissa: on vaneripilaria ja spraymaalattua venetsialaista kultasomistusta.
Parkkipaikalle leiriydytään ilmeisesti viikoiksi, samanhenkisten seurasta nauttimaan. Helsinkiläiset miehet näyttävät mallia, pukeutumalla pelkkiin alasuojiin ja oluthuntuun. Ja toisessa ruudussa puetaan kontillaan joulukuusta heinäkuussa. Välillä Vesa Keskinenkin pärähtää kuvaan, jalkaterät sisäänpäin ja ääni mystisesti moduloituna, kuin joulupukin vaiettu veli havaijipaidassaan: syö suoraan kaupan hyllystä ja ruiskuttelee hikisenä jotain sytytysnestettä kainaloon. Mieleni kuva on kuin Salvador Dalin taulun tökerö väärennös: palavan kirahvin mittasuhteet ovat ihan vinksallaan mutta määritelmä pysyy: maskuliininen kosminen apokalyptinen ilmestys.
Etelä-Pohjanmaan keidas vetää väkeä kuin raato kärpäsiä. Ja miksei tekisi, kukapa ei haluaisi metrin mittaisen Rapala-uistimen tai kiinalaisen lehtipuhaltimen viidelläkympillä, vaikka puhallusteho ei missään nimessä ole suhteessa desibelitasoon? Tai älyhalpoja taulutelkkareita isukille illaksi asuntovaunuun, kolmen ohjelman samanaikaiseen katsomiseen. Ja mamille nahkakorsetin, jotta pääsee tyttären kanssa illalla Töysään, testaamaan vetovoimaansa kylän äijäbaariin, jossa vähemmän todellakin on enemmän ja huorahtava uusi musta - ol' tenho seireenillä taattu, Keijo vain polvistaan vetelä.
Aikalaisdokumentteja ei pidä väheksyä, kuten loistavilla kaitafilmifestivaaleilla saimme kokea. Kuvittelen mielessäni näiden sarjojen näyttämisen 50 vuoden kuluttua, hämmentyneelle yleisölle, seuraavin saatesanoin: Kuten näemme, 10-luvulla Bachuksen palvonta oli voimissaan, näillä härmäläis-gomorralaisilla esi-isillämme. Ja erot sukupolvien välillä olivat lähes hävinneet. Äidit ja tyttäret käyttivät samoja vaatteita ja isät sammuivat aikuisten poikiensa viereen pelipaidat päällä mutta alavartalot paljaina, näystä piittaamattomien aikalaistensa astuessa heidän yli, tarjoushuumainen katse tiukasti kiinnittyneenä kauppaan, joka nousi kuin valtava kovalevypyramidi karusta metsiköstä.
Voi vain kuvitella miltä nuo ohjelmat näyttävät ulkomaalaisen tai ei-aikalaisen silmin, joille aikaan sidotut itseironiset sisäpiiriläiset alasävyt, tai kuvakohteen tarkoituksellinen valikoiminen, eivät välity ensinnäkään. Heillehän kerrottu aukeaa kuin ne mykkäfilmit meille, historiallisena totuutena josta suuren osan joutuu itse kuvittelemaan. Auta armias jos heidän mielikuvituksensa ei ole aivan ilmiömäinen tai hyväntahtoinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)