Koska moralisointi se vasta kalkkismaista onkin, tyydyn tarkkailemaan. Olen diskossa, jossa lasten keski-ikä liikkuu jossain 10-vuoden tienoilla. Ja hämmentäähän se, kun arviolta yhdeksänvuotias tyttö vääntää kehoaan viekoittelevan r&b:n tahdissa ja hieroo antaumuksella niitä kohtia, joihin rinnat sitten aikanaan kasvavat.
Sitten alkaa soimaan Petri Nygårdin hitti ja puolitoistametrisiä ryntää riemusta kiljuen joka ovesta. Alkaa raikuva yhteislaulu: "JALLUU KOSSUU JA KALJAA HÖLKYNKÖLKYN! ME NOSTETAAN MALJAA! SELVÄSTI HYVÄ PÄIVÄ! HYVÄ PÄIVÄ! SIIS HYVÄSTI SELVÄ PÄIVÄ!". Ihan niinkuin heille lätkän MM-juhlissa opetimme.
Irralliset palaset asettuvat kohdalleen kun näen lehdestä Mr Lotharin ja Petri Nygårdin yhteiskuvan. Mr Lothar, eli Anssi Viskari, on niittänyt mainetta matalan budjetin aikuisviihteellä. Elokuvat kuvataan ilmeisesti hänen omalla hirsimökillään, jonka puitteet ovat nuhjuiset ja tytöt useimmiten taviksia, kaukana glamourista, heiluvista hiuslisäkkeistä ja hyvästä valaistuksesta. On vaan masku-sänky, taustalla karu pyöröhirsinen seinä ja touhun tallentamiseen harrastelijakamera.
Taannoisessa televisiodokumentissa haastateltiin tyttöä, joka luuli tulleensa Facebookin ilmoituksen kautta alusvaatekuvauksiin, muttei sitten enää siellä maaseudun pornomökillä kehdannut ruveta peruuttelemaan, joten joutui kontilleen muiden viereen, vaikka ääni vähän värisikin ja paidanhelmaa tuli nyplättyä hermostuneenoloisesti. Ja mahtavan amis-haareminsa kunkkuna hääri tietenkin mäntyharjulainen Anssi.
Petri Nygård taas juoksi kesäkiertueensa lavalle valtavan ilmatäytteisen vaginan läpi - näin sen Ajankohtaisessa kakkosen Kesärengissä - johon karvoitus oli piirretty leveällä mustalla tussilla. Haastattelussa hän sanoi ihailevansa niitä, jotka todella uskaltavat, ja ettei hän ole koskaan yrittänytkään olla mikään roolimalli. Ihmetyttää vaan, ettei Nygård suostu yhteenkään haastatteluun ilman tummia lasejaan. No ei se mitään, eihän Sleepy Sleeperskään uskaltanut aikoinaan tehdä itsestään pellejä omalla naamallaan. Vasta tullessaan Leningrad Cowboys-vaiheeseen, voidaan puhua performanssia tukevasta esiintymispukeutumisesta.
Mr Lotharin studio näyttää olevan uudenlainen julkkis-tehdas: mylly josta punkeaa eteemme uusia naamoja paheksuttavine skandaaleineen, hetkeksi julkisuuteen, työhypnoosissa ja lamaannuttavan velkataakan alla eteenpäin raahautuvan harmaan ihmismössön töllisteltäväksi. Tursuavine jenkkakahvoineen, tavistisseineen ja vinoine hampaineen, kuka tahansa voi olla tähti, kunhan asennetta riittää. Ajatus tuntuu jonkinlaiselta pornomaailman Sarasvuo-sovellukselta, asianmukaisten sidonnaisaromien kera.
Muttei moralisoida, rankkojahan ajateltiin aikoinaan punk-liikkeestäkin. Olisi vaan kiva tietää mitä tästä murrosvaiheesta jalostuu? Punk-liikkeestähän poiki monia positiivisia asioita, ympäristöajatteluun ja rauhanliikkeisiin.
Viime vaaleissa moni nuoruuspössyttelijä tuli muodikkaasti kannabiskomerostaan, koska aika oli sille kypsä. Joten ehkä seuraavissa vaaleissa erottautuminen hankitaan avomielisillä kertomuksilla kolmikannasta joka oli jotain aivan muuta kuin poliittinen, ja meidän kaikkien kollektiivisen moraalikehyksen saanti muuttuukin oraaliseksi tarjonnaksi... Naurakaa vaan, tiettyjä piirteitä tästä oli jo viime vaaleissa, joissa Piraattipuolueen Panu Horsmalahti ehdotti, että ilmaiset prostituoidut tulisi olla joka miehen perusoikeus.
Joten - ehkei kyse olekaan totaalisen hukassa olevasta sukupolvesta ja heidän lapsistaan. Ehkä tuloksena onkin, ettei itsensä myymistä tarvitse enää hävetä. Seuraa totaalinen vapaus kaikista leimoista; yksilön lopullinen murtautuminen yhteisön kahleista ja sisimpänsä ahtaista käsityksistä.
Ei, kyllä kyse taitaa olla vaan muutaman sedän, rakennetun julkisuuskuvansa takaa harrastamasta, hiukan eksyksissä olevien, ja nettiin ikuisiksi ajoiksi sellaisiksi jäävien, taloudellisesta eksploitaatiosta.
Ja yksi menestynyt halpispornokuva kertoo enemmän kuin tuhat sivistyssanaa: ei sivistys hirveän kovassa huudossa ole, mutta pelimiesasema on, sekä kuinka rupuinen julkisuus tahansa.
Ei sitäkään tarvitse moralisoida mutta pahoitella kai saa?
torstai 20. lokakuuta 2011
tiistai 11. lokakuuta 2011
Valkoisen valaan saalistus
Katselen Suomen Kuvalehden 4-sivuista kuvareportaasia, otsikolla Autio atomikaupunki. Artikkelin maalaama skenaario on synkkä: ”Loviisa on monien pettymysten kaupunki. Se on kokenut niitä enemmän kuin olisi kohtuullista - viimeinen oli nahkapäätös ydinvoimakysymyksessä. Loviisa halusi kerran pysyä idyllisenä pikkukaupunkina. Nyt se saattaa pysyäkin - idyllisenä ja nälkäisenä, vaikkei enää haluaisikaan.”
Kuvitus on karu. On puolikierroksilla käyvää satamaa ja Ungernin autiota linnaketta, jonka kuvan tekstissä kysytään dramaattisesti: ”onko Loviisan tulevaisuus raunioina?”.
Tekstissä puhutaan kaupungin tyhjään kassaan nähden kalliista hankkeista, kuten viemäriprojektista ja Lahteen vievän rautatien liikennemääristä ja välttämättömistä parannustöistä. Vastapainona mietitään Loviisan vaihtoehtoja, negatiivisen ydinvoimapäätöksen jälkeen. Esille nousee luontevasti mm. turismi, johon kaupungin kassanhoitaja toteaa, että ”turismi on hoidettu vähän huonosti. Matkailijan on kovin helppo ajaa ohitse”. Myös kaupungin vaikeaa kesämökkitonttitilannetta kommentoidaan.
Loviisan työttömyyslukuja pidetään pelottavina ja sitten kerrataan alueelta lopettaneet tai poislähteneet suuremmat työllistäjät. Synkältä vaikuttaa. Elinkeinoelämän edustaja laittaakin toivonsa kokonaan, yhä mahdollisen uuden ydinvoimalan varaan. Minkään muun suuremman tehtaan tuloon paikkakunnalle hän ei usko, eikä usko kaupunginsihteerikään.
Aloitussivua peittää liki kokosivuinen kuva tyhjästä torista. Torin alakulmassa on muutama auto pysäköitynä, taustalla postin julkisivua remontoidaan ja vastapäisen pankin kulmassa seisoo yksi ihminen, jäätelökioskin edustalla ei yhtään. Olisiko normaali sunnuntai-iltapäivä Loviisassa vuonna 1968?
Kyllä vain, artikkeli on yli 40 vuotta vanha, mutta jama on yhä sama. Lukukokemus onkin hämmentävän tragikoominen - emme ole edenneet mihinkään! Ongelmat, toimintaympäristö ja pelot, odotukset sekä haaveet ovat edelleen identtiset. Tai no, tori on saanut kiveyksen mutta postia ei kohta enää ole. Talousalueemme on liian pieni ja kuihtunut.
Nyt tiedämme, että artikkelin kaikki uhkakuvat toteutuivat. Siis siitäkin huolimatta, että sittemmin saimme ydinvoimalaa kaksin kerroin. Sitä, ettei niistä saatavia tuloja pystytty missään vaiheessa jalostamaan kaupunkilaisia näkyvästi hyödyttävään vaurauteen, on käsittämätöntä. Ja yhtäkkisten tulojen jäljettömiin kadottaminen, kaupungin kiinteisiin kuluihin niin tasaisesti, ettei mikään sektori puhjennut rahasta, on sellainen Houdinin kadottamistemppu, että tuskin vertaista löytyy. Verotuloista per asukas voimme edelleenkin nähdä kansallista kärkikaartia olevan verovirran olemassaolon, mutta kun kurkistaa puiseen kirstuun... simsalabim! se on tyhjä.
Näkyvää on sen sijaan homeiset koulumme ja reikäiset katumme. Uupuvan hyvinvoinnin symboliksi nousi, meillekin ”lähivuosina” kohoava uimahalli. Mutta siitäkin tuli sateenkaaren päässä sijaitseva kultatynnyri, jota olemme tukkaamme repien jahdanneet neljäkymmentä vuotta. Turhaan - Porlammikin hakkasi meidät - 30 vuotta sitten.
Laajaa konsensusta Loviisa 3:lle olisi ehkä ollut helpompi saada, mikäli emme olisi nähneet kahden aikaisemman laitoksen tulojen katoavan kuin tuhka tuuleen. Nyt luottamuspyyntö tuntuu lähinnä narkkaripojan - ties monennelta - pyynnöltä vanhemmilleen, saman lupauksen kera, että hän tällä kertaa käyttää luottamuksemme vastuullisesti.
Ja johdollemme, tulevista voimalaitoksista tuli meidän Moby Dickimme, kaiken yliajava fiksaatio suurriistasta jota saalistamme - tai kuolemme yrittäessämme. Kirjan lopussahan pyyntiveneen miehistö soutaa kapteeninsa tahdittamana raivokkaasti ja saavuttaa vihdoin kauan himoitsemansa valkoisen valaan, mutta valas murskaa veneen. Ja kapteeni Ahabin ymmärrettyä kohtalonsa, hän huutaa raivoissaan valaalle, jahtaavansa tätä viimeiseen henkäykseensä asti. Tämän jälkeen hän heittää harppuunansa valaaseen mutta takertuu siinä samalla itse harppuunan köyteen, seuraten lopulta valaan mukana syvyyksiin. Pakkomielteensä vankeina, hänen perässään uppoaa myös Pequod-laiva miehistöineen, synnyttäen valtavan tumman pyörteen. Sitten meri tyyntyy ja pintaan pulpahtaa tyhjä puinen kirstu, jonka avulla kirjan päähenkilö Ismael ainoana pelastuu.
Kuvitus on karu. On puolikierroksilla käyvää satamaa ja Ungernin autiota linnaketta, jonka kuvan tekstissä kysytään dramaattisesti: ”onko Loviisan tulevaisuus raunioina?”.
Tekstissä puhutaan kaupungin tyhjään kassaan nähden kalliista hankkeista, kuten viemäriprojektista ja Lahteen vievän rautatien liikennemääristä ja välttämättömistä parannustöistä. Vastapainona mietitään Loviisan vaihtoehtoja, negatiivisen ydinvoimapäätöksen jälkeen. Esille nousee luontevasti mm. turismi, johon kaupungin kassanhoitaja toteaa, että ”turismi on hoidettu vähän huonosti. Matkailijan on kovin helppo ajaa ohitse”. Myös kaupungin vaikeaa kesämökkitonttitilannetta kommentoidaan.
Loviisan työttömyyslukuja pidetään pelottavina ja sitten kerrataan alueelta lopettaneet tai poislähteneet suuremmat työllistäjät. Synkältä vaikuttaa. Elinkeinoelämän edustaja laittaakin toivonsa kokonaan, yhä mahdollisen uuden ydinvoimalan varaan. Minkään muun suuremman tehtaan tuloon paikkakunnalle hän ei usko, eikä usko kaupunginsihteerikään.
Aloitussivua peittää liki kokosivuinen kuva tyhjästä torista. Torin alakulmassa on muutama auto pysäköitynä, taustalla postin julkisivua remontoidaan ja vastapäisen pankin kulmassa seisoo yksi ihminen, jäätelökioskin edustalla ei yhtään. Olisiko normaali sunnuntai-iltapäivä Loviisassa vuonna 1968?
Kyllä vain, artikkeli on yli 40 vuotta vanha, mutta jama on yhä sama. Lukukokemus onkin hämmentävän tragikoominen - emme ole edenneet mihinkään! Ongelmat, toimintaympäristö ja pelot, odotukset sekä haaveet ovat edelleen identtiset. Tai no, tori on saanut kiveyksen mutta postia ei kohta enää ole. Talousalueemme on liian pieni ja kuihtunut.
Nyt tiedämme, että artikkelin kaikki uhkakuvat toteutuivat. Siis siitäkin huolimatta, että sittemmin saimme ydinvoimalaa kaksin kerroin. Sitä, ettei niistä saatavia tuloja pystytty missään vaiheessa jalostamaan kaupunkilaisia näkyvästi hyödyttävään vaurauteen, on käsittämätöntä. Ja yhtäkkisten tulojen jäljettömiin kadottaminen, kaupungin kiinteisiin kuluihin niin tasaisesti, ettei mikään sektori puhjennut rahasta, on sellainen Houdinin kadottamistemppu, että tuskin vertaista löytyy. Verotuloista per asukas voimme edelleenkin nähdä kansallista kärkikaartia olevan verovirran olemassaolon, mutta kun kurkistaa puiseen kirstuun... simsalabim! se on tyhjä.
Näkyvää on sen sijaan homeiset koulumme ja reikäiset katumme. Uupuvan hyvinvoinnin symboliksi nousi, meillekin ”lähivuosina” kohoava uimahalli. Mutta siitäkin tuli sateenkaaren päässä sijaitseva kultatynnyri, jota olemme tukkaamme repien jahdanneet neljäkymmentä vuotta. Turhaan - Porlammikin hakkasi meidät - 30 vuotta sitten.
Laajaa konsensusta Loviisa 3:lle olisi ehkä ollut helpompi saada, mikäli emme olisi nähneet kahden aikaisemman laitoksen tulojen katoavan kuin tuhka tuuleen. Nyt luottamuspyyntö tuntuu lähinnä narkkaripojan - ties monennelta - pyynnöltä vanhemmilleen, saman lupauksen kera, että hän tällä kertaa käyttää luottamuksemme vastuullisesti.
Ja johdollemme, tulevista voimalaitoksista tuli meidän Moby Dickimme, kaiken yliajava fiksaatio suurriistasta jota saalistamme - tai kuolemme yrittäessämme. Kirjan lopussahan pyyntiveneen miehistö soutaa kapteeninsa tahdittamana raivokkaasti ja saavuttaa vihdoin kauan himoitsemansa valkoisen valaan, mutta valas murskaa veneen. Ja kapteeni Ahabin ymmärrettyä kohtalonsa, hän huutaa raivoissaan valaalle, jahtaavansa tätä viimeiseen henkäykseensä asti. Tämän jälkeen hän heittää harppuunansa valaaseen mutta takertuu siinä samalla itse harppuunan köyteen, seuraten lopulta valaan mukana syvyyksiin. Pakkomielteensä vankeina, hänen perässään uppoaa myös Pequod-laiva miehistöineen, synnyttäen valtavan tumman pyörteen. Sitten meri tyyntyy ja pintaan pulpahtaa tyhjä puinen kirstu, jonka avulla kirjan päähenkilö Ismael ainoana pelastuu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)