Täältä pesee

Tyttöporukan jäljiltä ranta on siivottomassa kunnossa. Kaljapulloja, roskaruoan tähteitä ja tupakantumppeja levällään hiekassa. Katson loittonevia selkiä mutten aio huomauttaa, koska sitä he odottavat. Päästäkseen kusipäälle haistattelemaan - kyse ei ole viitsimättömyydestä vaan nautinnosta.

Siivoamme hiljaa heidän jälkensä, lapsilla on vaikea ymmärtää tyttöjen käytöstä ja minun on vaikea sitä selittää. Toivon vain että he muistavat nuorina millaisina itse silloin näkivät kiroilevat, käkättävät ja sylkevät roskaajat.

Ylempänä rannalla on päihtynyt miesporukka joka huvittelee heittelemällä toisiaan päähän tyhjillä kaljatölkeillä. Ääni on kumiseva, molemmat kappaleet taitavat olla yhtä tyhjiä. Ei siinä mitään, hetken hölmöys jopa naurattaa - pudistelen päätäni muistaen omat hölmöilyni. Mutta hetken päästä heidänkin paikkansa on tyhjä, paitsi että jäljet jäivät korjaamatta. Autolla lähtivät, kauhistuneiden silminnäkijöiden seuratessa vierestä. Kuski ajoi vajaassa kolmessa promillessa, uimarantaan polkupyörillä kiiruhtavien lasten keskeltä. Joku oli tuloksetta yrittänyt huomauttaa, jolloin kuski laittoi nilkan suoraksi. Jalkakäytävällä makaa pieni keltainen kumiankka, pikkuista on viety kiireellä.

Edellisenä iltana Laivasillalla nuorukainen löi silmittömästi kaikkia vastaantulijoita, vaikkei kukaan mistään huomauttanutkaan. Ja kaksi päivää myöhemmin kolme ihmistä ammuttiin hampurilaispaikan jonoon Porvoossa. Olin seissyt samassa kohdassa viisi tuntia aiemmin.

Elämme erikoisessa ilmapiirissä. Jossa toiset lapset kasvavat aikusiksi täysin erillään vanhemmistaan, ja aikuisista ylipäänsä. Joskus tuntuu että nämä tikittävät aikapommit vaan kävelevät ympäriinsä ja odottavat että joku huomauttaisi jostain. Ja kun näin tapahtuu, he antavat palaa. Paine on pitkältä ajalta kerättynä ja impulssikontrolli hukassa, alkoholi kanava. Sisällä on ihan normaalia kasvamiseen kuuluvaa tuskaa ja hätää mutta työkalut, käyttöohjeet ja opastus puuttuvat.

Entä miten käsitellä loukkaantuneisuutta ja anteeksiantoa? Haluaisin sanoa ettei ole normaalia saapua työpaikalle pyssyn kanssa ja ampua työtoverinsa, taksitolppa-riitelyä seuraavana päivänä. Tai kuristaa äitinsä hänen sammutettuaan telkkarin kesken formulakisojen. Porvoon riita koski kuulemma auton hevosvoimien lukumäärää ja tupakkaan tulenpyynnön torjumista. Normaalimmaksi se vaan koko ajan käy.

Mitä tavallinen ihminen muuten tekee käsiaseella? Oikeutta on puolusteltu kuin USA:ssa, hokemalla "ihmiset tappavat, eivät aseet". Selvä, langetetaan sitten vastuu mahdollisista veritöistä aseteollisuudelle, tai aseluvan myöntäjälle. Heidän on seulottava kenelle voi myydä ja kenelle ei, tehdäänhän useimmat surmat luvallisilla aseilla. Epäonnistuessaan he joutuisivat maksamaan, yhteisestä rahastosta, korvauksia ja kustannuksia. Ja TV-luvankin saa pitää maksamalla parisataa vuodessa, aselupa on tietääkseni maksuton - miksi? Tarpeettomasti kaapeissa makaavat aseet poistuisivat maksullisuuden myötä kodeista pikaisesti.

Ei näitä tekoja rahalla estetä mutta ehkä ohjatessa maksullisuuden myötä lisääntyneitä resursseja nuorisotyöhön, osa silmittömistä veritöistä voitaisiin ennaltaehkäistä. Jos eivät vanhemmat pysty, yhteiskunnan on tehtävä se itsensä tähden - pelossa ei ole hyvä elää, eikä vihaamalla edetä.

Koskien muita turvallisuusasioita sanotaan aina että jos yksikin henki säästyy, se on sen arvoista. Koskien aseita sanotaan etteivät kaikki teot ole koskaan estettävissä - aika outo argumentti. Paitsi jos se on peräisin aseteollisuudelta.

Kato mun hauista!

Nokian kurssi vajosi alimmilleen 12 vuoteen, nyt spekuloidaan jo sillä tuleeko joku kiinalainen murhaturska ja nielaisee kojun kokonaisena.

Kuinka tässä näin kävi? Nokia oli suomalaisen innovatiivisuuden lippulaiva, olimme maailman teknisin kansa. Kerrankin lyötiin Ruotsi, kansa seurasi Nokian ja Ericssonin kvartaalilukemia kuin pitkää nyrkkeilyottelua. Ericsson otti kerta toisensa jälkeen lukua, Nokia tanssi kehässä kuin perhonen ja pisti lailla ampiaisen.

Ensimmäistä mobiilipuheluani yritin soittaa Ericssonin puhelimesta, kolmisen päivää, sitten vaihdoin Nokiaan. Käyttöjärjestelmä - jos neljää yksiväristä tekstivalikkoa kolmella vaihtoehdolla voi sellaiseksi kutsua - tuntui heti omalta. Kesäisin uimarannalla ei tullut mieleenkään työntää kännyä shortsin etutaskuun, sillä joko tasku olisi revennyt tai mustamaija korjannut talteen. Sen verran pullea se oli.

Ostin siihen vyöklipsin joka oli aikalailla samankokoinen kuin nykyinen puhelimeni. Nokialaisia minulla tuli ja meni, mallit kehittyivät ja pienenivät. Banaanimalli liukukuorella jäi minulta väliin. Siinä mallissahan kuului kapulan soidessa vetää antenni ylös hampailla, Miami Vice tyyliin. Se oli haluttu malli.

Kun simpukkamallit tulivat mietin että sehän voisi olla kätsä taskupuhelin. Nokialla ei vaan ollut tarjota. Mutta koska nokialaisen käyttöjärjestelmä oli niin tuttu, päätin pysyä merkissä. Joten tyydyin liuku-näppäimistölliseen, olihan sekin lyhyempi kuin vanha puhelimeni. Muttei ohuempi, mikä oli siihen aikaan halutuinta.

Sen kamera oli kohtalainen, opin ettei tarvitse aina kantaa erillistä kameraa mukanaan. Mutta hämäräkuvausominaisuudet olivat surkeat. Ja valikko-ajattelu, jossa kuuden valikon alla on kuusi uutta, ja niiden alla kuusi uutta, alkoi tuntua vaivalloiselta käyttää. Ajattelin että kosketusnäytöllinen jossa kosketetaan pelkkiä symbooleja voisi olla lennokas käyttää. Nokialla ei vaan ollut tarjota.

Löysin kilpailijalta puhelimen jossa oli kaikki toivomani ominaisuudet. Parempi kamera, juohevampi käyttöjärjestelmä, ohuempi kuori ja kosketusnäyttö. Mikään ei puhunut enää nokialaisen puolesta - ei kotimaisuusastekaan - tv:stä olin nähnyt kuinka kiinalaisia laturinvalmistajia kohdeltiin kuin vankileirillä. Seuraavan kvartaalin aikana osake sukelsi jälleen, markkinaosuus oli tippunut. Ymmärsin että olin käyttäytynyt samanaikaisesti monen muun kuluttajan tavoin. En ollut jaksanut enää odottaa.

Nokia ei ollut enää vähään aikaan ollut innovatiivinen. Se ei osannut lukea mitä markkinoilla seuraavaksi halutaan, tyytyi vain kopioimaan ominaisuudet millä muut menestyivät edellisellä kvartaalilla. Tuloksena oli ihan okei puhelimia - soittaahan pystyy kahdella vessapaperirullallakin joiden välinen tiukka karhunlanka värisyttää voipaperia - mutta ei ne mitenkään haluttavia olleet. Edes toimiessaan.

Ympärilläni näkyi että Nokia oli edelleen vahvoilla liikemies-segmentissä, miehillä jotka pukeutuvat beige-housuihin jonka nahkavyössä känny makaa nahkaisessa kotelossa vaaka-asennossa. Aika tylsästi.

Etlan tutkimuspäällikkö Jyrki Ali-Yrkkö sanoo nyt että Nokia sopisi parhaiten Microsoftin kännykkädivisioonaksi. Näin varmasti on, se on yhä suurin ja sillä on eniten alansa patentteja. Kuten Microsoft, se on kuin jäähtynyt tulivuori josta muinoin pulppusi kuumia ideoita. Nyt se tyytyy yksinkertaisesti olemaan suurin kukkula. Ja kun Nokiaa kritisoidaan näköalattomuudesta se vastaa uhmakkaasti että muskeleita riittää, kassavarat ovat muhkeat ja verkosto laajin.

Olkoot, muttei se saa minua heidän puhelimia haluamaan, kehitys menee jossain muualla. Sitäpaitsi, tukevasti paikallaan nököttävää ja muskeleitaan itsevarmasti pullistelevaa dinosaurusta on nopeasti muuttuvassa ilmastossa kiusallista katsoa.