"Pedagogiikka on tärkein."

Otsikko hyppää silmilleni naapurikaupungin lehdestä. Kolme pienempää koulua on lakkautusuhan alla. Kaupungin säästötavoitteet ovat kovat - lama lama lama - ei voi mitään. Rahat ei riitä. Mutta ei se mitään, ne kouluthan ovat vain rakennuksia, pedagogiikka on tärkein. Itse asiassahan tässä ajatellaan lasten parasta!

Pedagogiikalla tarkoitetaan tässä yhteydessä varmaan opetuksen tasoa. Tarkka pedagogiikan määritelmä on kuitenkin oppi kasvatuksesta. Ehkä päättäjien pitäisi tutustua myös didaktiikkaan, oppiin opetuksesta.

Ei ole yhdentekevää millaisessa ympäristössä opetetaan. Tai millaisia opettajat ovat ihmisinä, miten koulukaverit käyttäytyvät. Liian monta lasta yhtä opettajaa kohden on kaikille osapuolille huono yhdistelmä. Nurkkaan ajettu opettaja on se opettaja joka työkalujen loppuessa ottaa käyttöönsä vaihtoehtoiset keinot. Nopein tapa saada ongelmallinen lapsi ruotuun liian isossa luokassa on nöyryyttäminen luokan edessä. Pedagogiikkaa sekin, olkoonkin huonoa.

Harva aikuinen pärjää neljänkymmenen teinin kanssa - hyvä jos pärjäävät yhtä vastaan. Ja toisia opettajia kunnioitetaan heti ensimmäisestä päivästä enemmän kuin toisia. Ihminen joko on auktoriteetti tai ei, ja teinilauma vaistoaa asian yleensä vartissa. Alakynteen joutunut opettaja ei kauaa jaksa, tunnen itsekin opettajan koulutuksen saaneita jotka hyppäsivät palavasta laivasta. Enkä moiti.

Ennen pärjättiin lyömisellä. Vanhempi sukupolvi kuvittelee usein että kyseisen pedagogiikan palauttaminen kouluun ratkaisisi kaikki ongelmat. Samalla logiikalla voisimme myös palauttaa aikuisten ojentamiseen pyövelin viran, sakkojen ja vankiloiden sijasta. Olisi kevyempi byrokratia, ja pienemmät kustannukset. Rattijuoppoudesta seuraisi korvien irtileikkaaminen, väkisinmakaamisesta raajojen amputointi. Ylinopeudesta puristettaisiin pajapihdeillä, heti siinä pientareella. Tulisi halvemmaksi.

En hyväksy lapsilleni huonolaatuista pedagogiikkaa, tarkoittaen sillä myös oppimisympäristöä. En hyväksy sitä että luokkakoko kasvaa niin suureksi ettei tilassa voi oppia - pedagogiikkahan siinä just kärsii. Vihaan sitä että opettajat ovat yksin ja vailla työkaluja, ja että heidän on pakko vaan jaksaa. Tiettyjen opettajien itkettäminen oli meidänkin luokan lempiharrastuksia, syövän takia tukkansa menettänyt ope oli laumallemme pelkkä suupala. Meitä oli luokassa neljäkymmentä lasta. Kymmenen vuotta myöhemmin kymmenen prosenttia luokasta oli kuollut - tapaturmiin, itsemurhiin tai murhiin.

Siihen aikaan oli tavallista kohdistaa ahdistuneisuus ja syyllisyys itseensä - rankaista paskaa joka sitä ansaitsi. Järkyttäviä tunteita, ja hallitsematon purkaus usein sen mukainen. Mutta tänä päivänä yhä useampi kohdistaa rankaisemisen itsestään ulospäin. Rankaistaan sitä - omasta mielestään - pahan olon aiheuttanutta ympäristöä. Jokaisen koulussa tapahtuneen massamurhan jälkeen, joukko asiantuntijoita, vanhempia ja henkilökuntaa, kokoontuu miettimään miten koulujen ilmapiiriä voitaisiin parantaa. Spekuloidaan, arvioidaan ja suunnitellaan. Kaikki ovat samaa mieltä, ryhmäkokoja on pienennettävä. Jotta jokaisen lapsen erityispiirteet ja tarpeet voidaan ottaa huomioon. Ettei kukaan jää yksin niiden välillä järkyttävien tunteidensa kanssa. Miksei tv:ssä silloin näy päättäjiä, kertomassa ettei ilmapiirin parantaminen käy päinsä? Koska rahat eivät riitä, vaikka siirryttiinkin puolalaisiin perunoihin. Missä on silloin se kunnallinen juustohöyläri, inttämässä että opetuksen taso on kuitenkin tärkein, ei oppimisympäristö.

Ollaanpa edes rehellisiä - hyvää pedagogiikka - pedagogiikka ei ole tärkein. Tärkein on tuottaa lastemme koulutus mahdollisimman halvalla, syöttää heille mahdollisimman halpaa kouluruokaa, piiloutua hankintalain taakse ja kuorruttaa koko sonta kuntakohtaisella laatusuunnitelmalla. Joka ei koskaan toteudu.

Oudot linnut

Oudot linnut saapuvat aina ensimmäisinä. Alkukeväällä, aikana jolloin ei vielä kannattaisi tulla. Ja hulluhan sen kahlaajankin täytyy olla, joka syksyllä jäätyy jaloistaan kiinni järveen. Kummallinen on se kaveri joka hytisee bongaritornissa.

On marraskuinen aamu, vuosituhannen vaihteessa. Valkolaiset ajavat Haravankylän kautta kaupunkiin, sankka usva peittää mätänevän pellon. Samaa reittiä ovat ihmiset ajaneet töihin vuosikymmeniä, ilman mainittavia häiriötekijöitä, mitä nyt joskus merivesi tulvii pelloille. Aamukahvi maistuu vielä suussa, kohta leima lyö korttiin reiän - nää normaalit aamurutiinit. Mutta sitten kuin tyhjästä, usvan keskeltä, suurelle kuuraiselle kivelle kiipeää paljasjalkainen puolialaston mieshenkilö. Ja kiinnittää selkäänsä kolmemetriset puiset siivet..., autoissa päät kääntyvät niin että kiropraktikko hieroo käsiään. Mitä helv...! Kuka toi on? Miksi? Mikälie vinksahtanut outolintu – lääkitys pielessä.

Näin kuvan myöhemmin lehdestä, asetelma oli yllättävä. Mutta kuva oli kieltämättä kaunis, ja ote tilanteesta oli vahva. Olihan kaveri ammattitaitoinen taiteilija joka valokuvasi töissään itseään eri tilanteissa.

Itse tapahtuma ei yllättänyt, olinhan työni kautta saanut jo muutaman vuoden ajan huomata että aika suuri osa uusista loviisalaista olivat aktiivisia taiteiden parissa. Tai toimivat ainakin luovissa ammateissa, osa kotoaan etätyötä tehden. Joukossa oli normimassasta poikkeavia, selvästi kulmikkaita persoonia. Huomasin myös että he aika nopeasti saavuttuaan verkostoituivat – osa ehkä pariutuikin? - paikallisten outojen lintujen kanssa. Niiden kylähullujen.

Muutamia vuosia myöhemmin syntyi WWP. Wanhassa Wara Parempi iski loviisalaisiin kuin salama kirkkaalta taivaalta. Yhtäkkiä kaduillamme vaelsi tuhansia vieraita ihmisiä. Kaikki olivat ymmällään - mistä näitä Penttejä oikein tulee?

Pentit saapuivat housut sahanpuruille tuoksuen, toistenkin vinteille kapuamaan. Vaihtamaan tietoja ja kokemuksia samanhenkisten kanssa - läpimädän puutalon kunnostaminen kun voi vaatia, kunnollisen lääkityksen lisäksi, aimo annoksen vertaistukeakin. Samalla hetkellä loviisalaiset heräsivät siihen että niitä Penttejä oli tainnut kaikessa hiljaisuudessa muuttaa jo vuosikausia kaupunkiimme. Kunnostamaan romahtamaisillaan olevia satavuotiaita talovanhuksia. Joiden korjaaminen tuli paljon kalliimmaksi kuin uusien rakentaminen – ei ymmärrä. Ja kertaalleen umpeenkasvaneista puutarhoista kuului jälleen rapina ja rapsutus. Siellä ne naiset puskissa kykkivät, puutarhalapiot käsissään – milloin ne sinne tuli?

Aina on Loviisassa puhuttu idyllistämme, mutta turhan kauan sana tarkoitti pysähtyneisyyttä. Nyt olemme matkalla elävään idylliin, yksinkertaisesti koska joukko ihmisiä ottivat ja toteuttivat meidän nurkilla oman pienen unelmansa. Vaikkei siinä järkeä tuntunut olevankaan - unelmien toteuttamisessa harvoin on.

Jokainen halukas pystyi viime viikonloppuna näkemään missä Loviisan voimavara piilee – asuinympäristössämme. Kolmensadan vuoden historian rakentaminen kestää nimittäin kolmesataa vuotta. Ja uusi ei koskaan korvaa vanhaa, se on erilainen.

Laskiko kukaan muuten wwp-päivinä niiden kaikkien nuorten naisten pyöreitä vatsoja? Pesäpuuta siinä haettiin, haudonta oli selvästi jo meneillään. Miljöömme puhuttelee juuri tätä kohderyhmää, joka miettii missä heidän lapsensa tulevat kasvamaan, mitä he tulevat syömään ja millaiseksi heidän arvomaailmansa tulee muodostumaan. Kutsun heitä valveutuneiksi, termi joka saa pysähtyneistön polttamaan hihansa joka kerta.

Mikäli Loviisasta ei pesäpaikkaa heille löydy, niin Loviisan kaltaisesta paikasta se tulee löytymään. Outojen lintujen jälkeen saapuvat nimittäin normaalit - kaikki kunnia pioneereille.