Eino Nitti

Yllättävä flogiston

2012-02-09T22:51:00.000-08:00

Emmehän me pojankoltiaiset ymmärtäneet, vanhassa lahoavassa liiterissä, tekevämme jotain flogistonin tapaista. Flogistonhan oli tiedemiehiä vuosisadan ajan riivannut mystinen eteerinen komponentti, jonka uskottiin saavan aineet palamaan. Eli esimerkiksi puun arveltiin koostuvan luonnollisesti ainakin siitä, mikä jäi jäljelle poltettaessa, eli tuhkasta ja sitten flogistonista, joka aiheutti palamisen ja sen myötä haihtui ilmaan.

Meillä oli vanhassa hillopurkissa viikkorahoillamme apteekista valetarinan avulla hankittua happoa ja metallia. Jännittyneinä seurasimme kaasun muodostumista metallin pinnalle, yhdellä sytkäri valmiina kädessään. No, räjähdyshän siitä seurasi ja parilta kaverilta syöpyi vaatteet pilalle mutta näöt onneksi säilyivät. Tymäkkää tavaraa tuo flogiston! Me tosin tiesimme sen olevan sillä kertaa vetykaasua.

Sensijaan Henry Cavendish ei sitä vielä tiennyt, hänen vuonna 1766 tehdessään saman kokeen. Hän arveli ensimmäisenä maailmassa eristäneensä puhdasta flogistonia. Eikä hän ollut ainoa kokeilija, koko tiedemaailma oli ollut mystisen aineen kimpussa jo vuosisadan. Komponentin olemassaolosta oltiin varmoja, koska aineet kevenivät palaessa, joten eri teorioita paikattiin milloin milläkin metafyysisellä selityksellä, jotta saatiin kaavion lopputulos täsmäämään. Niin että palanut sinkki kutsuttiin filosofiseksi villaksi jne.

Mystinen flogiston paljastui myöhemmin puhtaaksi hapeksi, joka näkymättömänä ilmaan sekoittui, aineen palaessa. Ainetta mitä etsittiin, oli siis koko ajan ollut laboratorio täynnä.

Törmätessäni nyt aikuisena uudestaan aiheeseen, ymmärsin yllättäen sen vaikuttavan ihan kaikkeen. Moni pariskuntahan on joutunut toteamaan ettei sitä flogistonia, sitkeistä yrityksistä huolimatta, koskaan syntynytkään. Ehkä ajateltiin, että kun kaikki ainesosat hankitaan ja sekoitetaan tasaisesti: kymmenen graania välittämistä, leiviskä aineellista, hyppysellinen romantiikkaa ja pauna arkea, niin lopputuloksena on automaattisesti onnellinen perhe ja hyvä avioliitto. Mutta oikeassa kemiassa toiveella ei ole jalansijaa, eivätkä kaikki osaset sekoitu keskenään koskaan.

Kun on kovasti satsannut, ja sekoittanut niin hyvin kuin osaa, saattaa eteen kuitenkin tulla tilanne jossa edessä on tappionsa myöntäminen - tai sen väistäminen. Viimeaikaisia perhetragedioita, jossa yleensä mies surmaa vaimonsa ja lapsensa, sekä sen jälkeen itsensä, on kovin vaikea ymmärtää, mutta kadotettuun toivoon ja häpeälliseen umpikujaan ne tuntuvat liittyvän. Kuolleena ei tarvitse myöntää tai kohdata.

Vaikka ulkopuolisen silmin, umpikujassakin voi aina kääntyä. On tietysti ongelmia mutta useimmiten ihan samanlaisia, kuin minkä kanssa jokainen meistä ajoittain painii: talouden kiikkerä tasapaino, terveyden haavoittuvuus, riippuvuuksien kirjo ja oman riittämättömyyden paikkaus milloin milläkin salvalla, joista kolmas osapuoli huonoin ja viina toiseksi vanhin voitehista. Hetken sovinto, huoleton minuutti ja yhdenkin yön levollinen uni - niistä kai moni päivittäin unelmoi.

Nykyään kun minulta kysytään miten menee, pyydän istumaan ja vastaan kysymällä, haluaako toinen totuuden vai sen version, jonka odottaa saavansa?

Ongelmien hetkellinenkin ventiloiminen voi estää suuremmat räjähdykset - tai luhistumiset. Tyhjiön muodostava kappalehan ei räjähdä, vaan luhistuu itsensä sisään. Kuin television vanhanaikainen kuvaputki johon hirvikiväärin luoti uppoaa. Siihen sekuntiin pysähtyy filmi ja näkymättömän vakuumin valtaa näkymäton ilma. Flogiston. Ja hämmentynyt ulkopuolinen näkee vain kasan sirpaleita. Sekä painolastin mikä ei keventynyt, vaan siirtyi muille.

Joten, kun seuraavan kerran kysyt ystävältäsi kuulumisia, katso myös että sinulla on muutama minuutti aikaa. Katso silmiin ja lue hetken kasvoja, fysiikan lakien vastaisesti tyhjiön voi ehkä nähdä. Tämän kevään kuumimmat lahjaideat mieheltä miehelle ovat ilmaisia ja huone täynnä: hetki aikaa ja flogiston; aikalisä ja hukkuvan happi.

Mustat muslimihomot pipo päässä sisätiloissa

2012-01-26T22:58:00.000-08:00

Suurimmat huolenaiheemme ovat ihan aiheellisia, mutta trillerin juonenkulun loogisuudessa olisi välillä toivomisen varaa.

Eläkejärjestelmämme on luotu aikana, jona karkeasti ottaen kaksi työssäkäyvää kustansi yhden eläkkeen. Tuo suhde on kohta yksi yhteen.

On siis helppo laskea, että ilman ehkäisyn totaalikieltämistä, yleisen eläkeiän tuntuvaa korottamista tai mittavaa työtätekevien sisäänvirtausta, edessä on joko eläkkeiden puolittaminen tai työtätekevien - ja työtä teettävienkin - verotuksen tiukka kiristäminen.

Mutta kun kuuntelee katujen keskusteluja, tuntuu kuin kauhuelokuvaa katselisi; älä jumankauta lukitse sitä ovea! Murhaaja on jo talossa! Ja kuten tiiviissä dekkarissa, hovimestarin rooli tuntuu aina päällisin puolin vähäiseltä, silti hän esiintyy melkein joka kohtauksessa. Miksi?

Sitten niissä on aina yksi ilmiselvän syylliseltä näyttävä. Hänellä on kaikki epäilyttävät tunnusmerkit, hihasta vilahtava tatuointi, viirut silmät, laahaava puhetyyli ja röyhkeän pitkä tukka. Sen on pakko olla hän!

Katujemme keskusteluiden summana, suurin huolenaihe, ja pääepäilty, on musta muslimihomo joka raahustaa pipo päässä sisätiloissa. Tällainen klooniarmeija sitten ilmeisesti vaanii tuolla rajojemme takana, pienintäkin rakoa, sitä auki unohdettua yläkerran tuuletusikkunaa, josta kansankotiimme livahtaa. Ovi säppiin, verhot alas, lompakko raamatun taakse ja heterovyö kaksinkertaiseen takalukkoon.

Jännitys tiivistyy vasta lopussa, kun kalkkiviivoilla valkenee, että syyllinen on liikkunut talossamme koko ajan. Maannut vierellämme sängyillämme kun nukuimme ja kävellyt vaatteissamme, ollessamme asioilla. Kasvot voi itse asiassa nähdä vilaukseltaan peilistä, lyhyen hetken, kun aamulla nostamme ne vastapestyinä lavuaareista. Mutta monelta se pieni yksityiskohta jää huomaamatta.

Meillä on kallis mutta toimimaton sosiaalijärjestelmä: toisaalta moni yksilö valuu kuin hiekka sen sormien välistä, henkilökohtaiseen pimeyteen joka on niin tumma, etteivät löydä edes eteen ojennettua auttavaa kättä. Ja toisaalta, meillä on joukko joka on oppinut pelaamaan sen mahdollisuuksilla niin taitavasti, ettei työnteko ole enää edes taloudellisesti kannattavaa. Ja siitä joukosta varmasti löytyy muutama pipopäinen musta muslimihomokin mutta lukumäärällisesti musertavan iso osa on syntyperäisiä suomalaisia. Rotuamme, sukuamme ja tuttavaamme. Heitä on vaan niin tuskallista tuomita, että useimmat ohittavat heissä sen piirteen, ja ajattelee heidän hyviä.

Syyllinen on ollut talossamme koko ajan, hän syntyi elinkeinoelämän ja ammattiliittojen aviottomana lapsena. Useamman kostean vuosikymmenen tuloksena, jolloin näillä kahdella oli yhdenillan juttu aina kerran vuodessa: tulopoliittinen ratkaisu. Ilta täynnä ankaraa vonkausta ja pihtaamista, "heruttamista" niinkuin nuorisomme sanoisi.

Syntyi hatara sekasikiö, kummallisine pekkasineen ja epäoikeudenmukaisine pääoman verokikkoineen. Enkä osaa lopullisesti sanoa kuka voitti - tai hävisi - eniten, kansainvälinen kilpailukyky ainakin meni. Kun palkat nosti hintoja mikä nosti palkkoja ja verokiilat päälle.

Hyvinvointiyhteiskuntaa ei voi rakentaa itsekkäin periaattein. Koska se ei ole kaikille kaikessa oikeudenmukainen. Sen tehtävänä on pelastaa heikoimmat, vahvempien kustantamana, vaikeutena taas reiluna ja kannustavana pysyminen. Kirveellä tulee olemaan töitä mutta balsamiakin tarvitaan. Ja keskusteluja asioiden oikeilla nimillä.

Presidentin tehtävänä on olla arvojohtaja, siihen se tänä päivänä kutakuinkin jääkin. Äänestävän tehtävänä taas on kuunnella arvojaan ja omaatuntoaan. Ja siinä on jokaisella samankokoinen viiden miljoonasosan vastuu, kuin on oikeus vaatiakin. Itse aion seistä ylpeänä sen takana, jonka uskon kehittävän mielipideilmastoamme dynaamisempaan suuntaan.

Haluan nimenomaan muutoksen, en vanhojen tuttujen mutta toimimattomien rakenteiden pelon- ja vihansekaista puolustamista. Muutaman toimivan ja hyvän sekä rakkaan huonekalun voin ottaa mukaan. Muutoin olen valmis.

Suomibrandya rakentamassa

2012-01-26T22:56:00.000-08:00

Ajattelin, että ymmärtääkseni suomalaisuutta, minun on katseltava Matkaoppaita, Fuengirolaa ja Tuuria. Ei mitään älykköjen itsesensuroituja fiinistelyhaastatteluja, vaan tavallisten suomalaisten elämää.

Fuengirolasta löytyi lähinnä ilmastopakolaisia. Muuten arki oli järjestetty mahdollisimman lähelle kotimaista: lihapullat olivat edelleen lihapullia ja kalja väljää. Ravintolan tv:stä seurattiin kaukopaikallisottelua Jokerit-HIFK, samanlaisin saatekirosanoin kuin Suomessakin. Ja ottelun jälkeen vaihdettiin luontevasti itsaritangoon, karaoken muodossa. Loppuillasta fennospastisuus olikin kuin pelkkä paha muisto seurantalolta vaan, ja vain toinen kenkä jalassa. Ja yksi ukkeli laski baaritiskin vieressä veitikkamaisesti housut polviin, paljastaen Homer-tyyliset valkoiset kalsarinsa - etelän ilmapiiri on niin välitön.

Koska itsenäisyyspäivänä kuuluu jakaa ansaittua kunniaa, nimeän täten Fuengirolan pöhnäiset kikkelivekkulit, maamme todelliseksi brandytyöryhmäksi maailmalla.

Matkaoppaat-ohjelmasta selvisi että votkaturistien aloittama kyykytysperinne maksajan oikeudella on yhä voimissaan ja rivikansalainen lomallaan varsin labiili: luoja varjele jos sataa vettä! Kerran luontoäiti oli yhtenä päivänä ajattelematon ja silloin turistit eivät päästäneet turkkilaista opasta sisätiloihin: nauttikoon sateesta kun kerta on siitä maasta missä sitä tulee!

Missä muualla voi hankkia nahkatakin ja humalan samanaikaisesti? Pitkäaikaisen suomialtistuksen johdosta, monissa Alanyan kaupoissa on nykyään kaljatarjoilu: emäntä sovittelee epärealistisen pieniä kokoja ja isäntä tuoppia suulle. Nimenomaan yliampuvat nahkavaatteet ja raskaat kultakäädyt näyttävät olevan kovassa huudossa. Ja onhan siinä aika räväkkä kontrasti: liidunvalkoisesta tulipunaiseksi palanut suomipohkeen nahka - johon on tatuoitu delfiinin kuva, eikä minkään ahvenen - ja mustat lehmänkuorihousut, sekä kaulaan kahlekuninkaan välineet, mutta kultaisena. Aika kitsch!

Ja Tuurissa käheät muijat raakkuivat puutarhatuoleistaan nasevuuksiaan, asuntovaunujensa ohikulkijoille. Eläköön Suomi-klassikko: kossu, puolukkamehu ja riemukas iva! Ja klassismi jatkuu Tuurin kyläkaupan julkisivuissa: on vaneripilaria ja spraymaalattua venetsialaista kultasomistusta.

Parkkipaikalle leiriydytään ilmeisesti viikoiksi, samanhenkisten seurasta nauttimaan. Helsinkiläiset miehet näyttävät mallia, pukeutumalla pelkkiin alasuojiin ja oluthuntuun. Ja toisessa ruudussa puetaan kontillaan joulukuusta heinäkuussa. Välillä Vesa Keskinenkin pärähtää kuvaan, jalkaterät sisäänpäin ja ääni mystisesti moduloituna, kuin joulupukin vaiettu veli havaijipaidassaan: syö suoraan kaupan hyllystä ja ruiskuttelee hikisenä jotain sytytysnestettä kainaloon. Mieleni kuva on kuin Salvador Dalin taulun tökerö väärennös: palavan kirahvin mittasuhteet ovat ihan vinksallaan mutta määritelmä pysyy: maskuliininen kosminen apokalyptinen ilmestys.

Etelä-Pohjanmaan keidas vetää väkeä kuin raato kärpäsiä. Ja miksei tekisi, kukapa ei haluaisi metrin mittaisen Rapala-uistimen tai kiinalaisen lehtipuhaltimen viidelläkympillä, vaikka puhallusteho ei missään nimessä ole suhteessa desibelitasoon? Tai älyhalpoja taulutelkkareita isukille illaksi asuntovaunuun, kolmen ohjelman samanaikaiseen katsomiseen. Ja mamille nahkakorsetin, jotta pääsee tyttären kanssa illalla Töysään, testaamaan vetovoimaansa kylän äijäbaariin, jossa vähemmän todellakin on enemmän ja huorahtava uusi musta - ol' tenho seireenillä taattu, Keijo vain polvistaan vetelä.

Aikalaisdokumentteja ei pidä väheksyä, kuten loistavilla kaitafilmifestivaaleilla saimme kokea. Kuvittelen mielessäni näiden sarjojen näyttämisen 50 vuoden kuluttua, hämmentyneelle yleisölle, seuraavin saatesanoin: Kuten näemme, 10-luvulla Bachuksen palvonta oli voimissaan, näillä härmäläis-gomorralaisilla esi-isillämme. Ja erot sukupolvien välillä olivat lähes hävinneet. Äidit ja tyttäret käyttivät samoja vaatteita ja isät sammuivat aikuisten poikiensa viereen pelipaidat päällä mutta alavartalot paljaina, näystä piittaamattomien aikalaistensa astuessa heidän yli, tarjoushuumainen katse tiukasti kiinnittyneenä kauppaan, joka nousi kuin valtava kovalevypyramidi karusta metsiköstä.

Voi vain kuvitella miltä nuo ohjelmat näyttävät ulkomaalaisen tai ei-aikalaisen silmin, joille aikaan sidotut itseironiset sisäpiiriläiset alasävyt, tai kuvakohteen tarkoituksellinen valikoiminen, eivät välity ensinnäkään. Heillehän kerrottu aukeaa kuin ne mykkäfilmit meille, historiallisena totuutena josta suuren osan joutuu itse kuvittelemaan. Auta armias jos heidän mielikuvituksensa ei ole aivan ilmiömäinen tai hyväntahtoinen.

Työelämä asiamiestilassa

2011-11-03T02:15:00.000-07:00

Kuusikymmenluvulla tehty Milgramin tottelevaisuuskoe on sosiaalipsykologian puhutuimpia testejä. Siinä mitattiin osallistujien taipumusta totella auktoriteettiasemassa olevan henkilön käskyjä, silloinkin kun ne ovat oman omantunnon vastaisia. Kyseinen koe toistettiin taannoin Ranskassa.

Ranskassa koehenkilöt luulivat osallistuvansa tv:n visailuohjelmaan. He pelasivat näkymättömissä olevan kanssapelaajan kanssa muistipeliä, jossa joutuivat antamaan hänelle vääristä vastauksista sähköshokkeja. He eivät tienneet että kanssapelaaja oli näyttelijä, jolle sähköä ei oikeasti edes välitetty. Pelin edetessä sähköiskut voimistuivat, kanssapelaajan lopulta anoessa armoa ja pelin keskeyttämistä. Koehenkilön huolestuneena kysyessä visailun johtajalta, josko pitäisi jo lopettaa, tämä käski olemaan välittämättä huudoista, pelin oli jatkuttava. Kuvitellun jännitteen noustua yli 400 voltin, ei kuulunut enää edes huutoja.

Kokeeseen osallistuneista, tyrmäävät 81% suoritti sen loppuun asti. Rinnakkaiskokeessa, missä auktoriteettia ei ollut läsnä, vaan koehenkilöt päättivät pelin kulusta vailla painostusta, 75% lopetti sen kesken, kanssapelaajan huutaessa.

Loppuun asti menneet kertoivat kokeen jälkeen jatkaneensa shokkien antamisen, koska luottivat auktoriteetin kykyyn arvioida tilanteen vaarallisuus paremmin kuin he itse. Osa kertoi myös, etteivät he halunneet tuottaa auktoriteetille - ja yleisölle - pettymyksen. Omantuntonsa vaientamiseksi, osa alkoi jopa puhua vastapelaajan anelujen päälle, peräti kiihdyttäen sähköiskujen tahtia loppua kohden; ilmeisesti saadakseen epämiellyttävän tehtävän alta pois mahdollisimman nopeasti.

Koe on aina koe, mutta miten voi välttyä vetämästä yhtäläisyyksiä esimerkiksi vanhustenhoitoomme? Meillä on armeijallinen hoitajia, jotka käskystä laittavat seniorin nukkumaan lääkkeiden avulla kello puoli seitsemältä illalla. Ja kuten valtakunnallisista lehdistä olemme lukeneet ja lukuisista ajankohtaisohjelmista nähneet, osa hoitajista joutuu - resurssipulasta johtuen - säästämään jopa vaipoissa ja niiden vaihtoväleistä. Kuvaavaa on, että monelle vanhukselle ulkoilmasta on tullut se asia, jonka he haluaisivat vielä kerran kokea. Monikohan hoitaja on sujut sellaisten olosuhteiden kanssa?

Oletan heidän sopeutuvan, koska sitä edellytetään heiltä, eivätkä he jaksa, halua tai uskalla asettua poikkiteloin. Ehkä he myös luottavat esimiehensä kykyyn, arvioida määräämänsä hoidon inhimillisen tason, paremmin kuin mitä heidän omat silmänsä ja sydämensä kertovat? Sellainen saattaa hyvinkin vaatia puhumista vanhan anelujen päälle ja tahdin kiihdyttämistä loppua kohden, jottei ole aikaa pysähtyä pohtimaan perusarvojaan.

Tällaista tilaa kutsutaan asiamiestilaksi. Se on tila, jossa ihminen toimittaa toisen käskyjä, ulkoistaen toiminnasta omat tunteensa ja vastuunsa. Ja heidän, jotka eivät siihen mainituissa olosuhteissa vanhustenhuollossa pysty, on parempi irtisanoa itsensä, tai sairastuvat ennenpitkää itse.

Tiedetään myös, että taipuvaisuus tunnekylmyyteen on yleisempää, mitä ylemmäs työelämän hierarkiassa mennään. Tämä tosiasia yhdistettynä siihen, ettei johdon tarvitse itse suorittaa ihmisarvoa alentavaa hoitoa, vaan voivat ulkoistaa omat päätöksensä tehokkuuslaskelmien taakse, on mahdollisimman huono ja epäreilu tilanne. Vääristyneen yhtälön kruunaa se, että käsitteenä tehostaminen kuuluu yhteen tuottavuuden kanssa. Ja yhteiskunnan omilleen antama hoito ei voi koskaan olla tuottava - korkeintaan vahinkoja minimoiva. Useimmille meistä asia on itsestäänselvä.

Yhteistä kokeessa sähköä loppuun asti antaneilla oli se, että he kokivat olleensa yksin auktoriteettia vastaan, jolloin tukahduttivat omat tunteensa, eivätkä nousseet vastarintaan. Kokeen jälkeen monia hävetti, mikä sinänsä oli turhaa, sillä tottelemaan auktoriteettejahan meidät kasvatetaan.

Dilemmasta on kyllä yksi ulospääsy: Meidän kaikkien sitä mieltä olevien, kannattaa aina kun mahdollista, sanoa se ääneen: Hyväksymme ihmisarvoisen vanhustenhoidon kustannukset. Sillä toteama tuhoaa suurimman osan tehostamistaulukkojen ja kakkugrafiikoiden säästöperusteista. Ja taho, joka sanomisestamme huolimatta, toistuvasti toimii syvimpien arvojemme vastaisesta, ei voi kauan pysyä auktoriteettinamme.

Lisäksi lausuma on solidaarisuuden osoitus suorittavalle portaalle, jonka ei pitäisi joutua tuntemaan olevansa yksin, siltä oman arvomaailman, koulutuksen ja kutsumuksen kieltävän johtonsa kanssa. Yleisölläkin on vastuunsa.

Porno-Idols

2011-10-20T22:56:00.000-07:00

Koska moralisointi se vasta kalkkismaista onkin, tyydyn tarkkailemaan. Olen diskossa, jossa lasten keski-ikä liikkuu jossain 10-vuoden tienoilla. Ja hämmentäähän se, kun arviolta yhdeksänvuotias tyttö vääntää kehoaan viekoittelevan r&b:n tahdissa ja hieroo antaumuksella niitä kohtia, joihin rinnat sitten aikanaan kasvavat.

Sitten alkaa soimaan Petri Nygårdin hitti ja puolitoistametrisiä ryntää riemusta kiljuen joka ovesta. Alkaa raikuva yhteislaulu: "JALLUU KOSSUU JA KALJAA HÖLKYNKÖLKYN! ME NOSTETAAN MALJAA! SELVÄSTI HYVÄ PÄIVÄ! HYVÄ PÄIVÄ! SIIS HYVÄSTI SELVÄ PÄIVÄ!". Ihan niinkuin heille lätkän MM-juhlissa opetimme.

Irralliset palaset asettuvat kohdalleen kun näen lehdestä Mr Lotharin ja Petri Nygårdin yhteiskuvan. Mr Lothar, eli Anssi Viskari, on niittänyt mainetta matalan budjetin aikuisviihteellä. Elokuvat kuvataan ilmeisesti hänen omalla hirsimökillään, jonka puitteet ovat nuhjuiset ja tytöt useimmiten taviksia, kaukana glamourista, heiluvista hiuslisäkkeistä ja hyvästä valaistuksesta. On vaan masku-sänky, taustalla karu pyöröhirsinen seinä ja touhun tallentamiseen harrastelijakamera.

Taannoisessa televisiodokumentissa haastateltiin tyttöä, joka luuli tulleensa Facebookin ilmoituksen kautta alusvaatekuvauksiin, muttei sitten enää siellä maaseudun pornomökillä kehdannut ruveta peruuttelemaan, joten joutui kontilleen muiden viereen, vaikka ääni vähän värisikin ja paidanhelmaa tuli nyplättyä hermostuneenoloisesti. Ja mahtavan amis-haareminsa kunkkuna hääri tietenkin mäntyharjulainen Anssi.

Petri Nygård taas juoksi kesäkiertueensa lavalle valtavan ilmatäytteisen vaginan läpi - näin sen Ajankohtaisessa kakkosen Kesärengissä - johon karvoitus oli piirretty leveällä mustalla tussilla. Haastattelussa hän sanoi ihailevansa niitä, jotka todella uskaltavat, ja ettei hän ole koskaan yrittänytkään olla mikään roolimalli. Ihmetyttää vaan, ettei Nygård suostu yhteenkään haastatteluun ilman tummia lasejaan. No ei se mitään, eihän Sleepy Sleeperskään uskaltanut aikoinaan tehdä itsestään pellejä omalla naamallaan. Vasta tullessaan Leningrad Cowboys-vaiheeseen, voidaan puhua performanssia tukevasta esiintymispukeutumisesta.

Mr Lotharin studio näyttää olevan uudenlainen julkkis-tehdas: mylly josta punkeaa eteemme uusia naamoja paheksuttavine skandaaleineen, hetkeksi julkisuuteen, työhypnoosissa ja lamaannuttavan velkataakan alla eteenpäin raahautuvan harmaan ihmismössön töllisteltäväksi. Tursuavine jenkkakahvoineen, tavistisseineen ja vinoine hampaineen, kuka tahansa voi olla tähti, kunhan asennetta riittää. Ajatus tuntuu jonkinlaiselta pornomaailman Sarasvuo-sovellukselta, asianmukaisten sidonnaisaromien kera.

Muttei moralisoida, rankkojahan ajateltiin aikoinaan punk-liikkeestäkin. Olisi vaan kiva tietää mitä tästä murrosvaiheesta jalostuu? Punk-liikkeestähän poiki monia positiivisia asioita, ympäristöajatteluun ja rauhanliikkeisiin.

Viime vaaleissa moni nuoruuspössyttelijä tuli muodikkaasti kannabiskomerostaan, koska aika oli sille kypsä. Joten ehkä seuraavissa vaaleissa erottautuminen hankitaan avomielisillä kertomuksilla kolmikannasta joka oli jotain aivan muuta kuin poliittinen, ja meidän kaikkien kollektiivisen moraalikehyksen saanti muuttuukin oraaliseksi tarjonnaksi... Naurakaa vaan, tiettyjä piirteitä tästä oli jo viime vaaleissa, joissa Piraattipuolueen Panu Horsmalahti ehdotti, että ilmaiset prostituoidut tulisi olla joka miehen perusoikeus.

Joten - ehkei kyse olekaan totaalisen hukassa olevasta sukupolvesta ja heidän lapsistaan. Ehkä tuloksena onkin, ettei itsensä myymistä tarvitse enää hävetä. Seuraa totaalinen vapaus kaikista leimoista; yksilön lopullinen murtautuminen yhteisön kahleista ja sisimpänsä ahtaista käsityksistä.

Ei, kyllä kyse taitaa olla vaan muutaman sedän, rakennetun julkisuuskuvansa takaa harrastamasta, hiukan eksyksissä olevien, ja nettiin ikuisiksi ajoiksi sellaisiksi jäävien, taloudellisesta eksploitaatiosta.

Ja yksi menestynyt halpispornokuva kertoo enemmän kuin tuhat sivistyssanaa: ei sivistys hirveän kovassa huudossa ole, mutta pelimiesasema on, sekä kuinka rupuinen julkisuus tahansa.

Ei sitäkään tarvitse moralisoida mutta pahoitella kai saa?

Valkoisen valaan saalistus

2011-10-11T00:39:00.000-07:00

Katselen Suomen Kuvalehden 4-sivuista kuvareportaasia, otsikolla Autio atomikaupunki. Artikkelin maalaama skenaario on synkkä: ”Loviisa on monien pettymysten kaupunki. Se on kokenut niitä enemmän kuin olisi kohtuullista - viimeinen oli nahkapäätös ydinvoimakysymyksessä. Loviisa halusi kerran pysyä idyllisenä pikkukaupunkina. Nyt se saattaa pysyäkin - idyllisenä ja nälkäisenä, vaikkei enää haluaisikaan.”

Kuvitus on karu. On puolikierroksilla käyvää satamaa ja Ungernin autiota linnaketta, jonka kuvan tekstissä kysytään dramaattisesti: ”onko Loviisan tulevaisuus raunioina?”.

Tekstissä puhutaan kaupungin tyhjään kassaan nähden kalliista hankkeista, kuten viemäriprojektista ja Lahteen vievän rautatien liikennemääristä ja välttämättömistä parannustöistä. Vastapainona mietitään Loviisan vaihtoehtoja, negatiivisen ydinvoimapäätöksen jälkeen. Esille nousee luontevasti mm. turismi, johon kaupungin kassanhoitaja toteaa, että ”turismi on hoidettu vähän huonosti. Matkailijan on kovin helppo ajaa ohitse”. Myös kaupungin vaikeaa kesämökkitonttitilannetta kommentoidaan.

Loviisan työttömyyslukuja pidetään pelottavina ja sitten kerrataan alueelta lopettaneet tai poislähteneet suuremmat työllistäjät. Synkältä vaikuttaa. Elinkeinoelämän edustaja laittaakin toivonsa kokonaan, yhä mahdollisen uuden ydinvoimalan varaan. Minkään muun suuremman tehtaan tuloon paikkakunnalle hän ei usko, eikä usko kaupunginsihteerikään.

Aloitussivua peittää liki kokosivuinen kuva tyhjästä torista. Torin alakulmassa on muutama auto pysäköitynä, taustalla postin julkisivua remontoidaan ja vastapäisen pankin kulmassa seisoo yksi ihminen, jäätelökioskin edustalla ei yhtään. Olisiko normaali sunnuntai-iltapäivä Loviisassa vuonna 1968?

Kyllä vain, artikkeli on yli 40 vuotta vanha, mutta jama on yhä sama. Lukukokemus onkin hämmentävän tragikoominen - emme ole edenneet mihinkään! Ongelmat, toimintaympäristö ja pelot, odotukset sekä haaveet ovat edelleen identtiset. Tai no, tori on saanut kiveyksen mutta postia ei kohta enää ole. Talousalueemme on liian pieni ja kuihtunut.

Nyt tiedämme, että artikkelin kaikki uhkakuvat toteutuivat. Siis siitäkin huolimatta, että sittemmin saimme ydinvoimalaa kaksin kerroin. Sitä, ettei niistä saatavia tuloja pystytty missään vaiheessa jalostamaan kaupunkilaisia näkyvästi hyödyttävään vaurauteen, on käsittämätöntä. Ja yhtäkkisten tulojen jäljettömiin kadottaminen, kaupungin kiinteisiin kuluihin niin tasaisesti, ettei mikään sektori puhjennut rahasta, on sellainen Houdinin kadottamistemppu, että tuskin vertaista löytyy. Verotuloista per asukas voimme edelleenkin nähdä kansallista kärkikaartia olevan verovirran olemassaolon, mutta kun kurkistaa puiseen kirstuun... simsalabim! se on tyhjä.

Näkyvää on sen sijaan homeiset koulumme ja reikäiset katumme. Uupuvan hyvinvoinnin symboliksi nousi, meillekin ”lähivuosina” kohoava uimahalli. Mutta siitäkin tuli sateenkaaren päässä sijaitseva kultatynnyri, jota olemme tukkaamme repien jahdanneet neljäkymmentä vuotta. Turhaan - Porlammikin hakkasi meidät - 30 vuotta sitten.

Laajaa konsensusta Loviisa 3:lle olisi ehkä ollut helpompi saada, mikäli emme olisi nähneet kahden aikaisemman laitoksen tulojen katoavan kuin tuhka tuuleen. Nyt luottamuspyyntö tuntuu lähinnä narkkaripojan - ties monennelta - pyynnöltä vanhemmilleen, saman lupauksen kera, että hän tällä kertaa käyttää luottamuksemme vastuullisesti.

Ja johdollemme, tulevista voimalaitoksista tuli meidän Moby Dickimme, kaiken yliajava fiksaatio suurriistasta jota saalistamme - tai kuolemme yrittäessämme. Kirjan lopussahan pyyntiveneen miehistö soutaa kapteeninsa tahdittamana raivokkaasti ja saavuttaa vihdoin kauan himoitsemansa valkoisen valaan, mutta valas murskaa veneen. Ja kapteeni Ahabin ymmärrettyä kohtalonsa, hän huutaa raivoissaan valaalle, jahtaavansa tätä viimeiseen henkäykseensä asti. Tämän jälkeen hän heittää harppuunansa valaaseen mutta takertuu siinä samalla itse harppuunan köyteen, seuraten lopulta valaan mukana syvyyksiin. Pakkomielteensä vankeina, hänen perässään uppoaa myös Pequod-laiva miehistöineen, synnyttäen valtavan tumman pyörteen. Sitten meri tyyntyy ja pintaan pulpahtaa tyhjä puinen kirstu, jonka avulla kirjan päähenkilö Ismael ainoana pelastuu.

Haussa askeesi

2011-09-30T00:26:00.000-07:00

- Kyllä tämä kirkkaasti lyö askeesin harjoittamisen! sanoo 12-vuotias poikani.
Itse en sano mitään, vaan sulattelen rauhassa yllättävää lausetta. Enkä oikein jaksakaan, toinen puoli kasvoistani roikkuu kuin halvaantuneella. Istumme kuplivassa kattilassa ja tuijotan kattopaneleita kohti nousuvaa höyryä, aivoissa pelkkää sitä suhinaa, mitä tv:stä tulee lähetyksen puuttuessa.

Kattilaksi kutsumme Porvoon uimahallin pyöreää, korotettua poreallasta. Tällä kertaa meitä istuu siinä kuusi ihmistä. Hiukan naurattaa, kuvittelen muutaman alkuasukkaan, luut nenässä, kippaamassa altaaseen vielä kottikärryllisen porkkanoita, lanttua ja purjoa. Ja siinä me länsimaiset istumme raukeasti hymyillen, lämpimän veden hiljaa kypsentäessä staattisesta rasituksesta - eli itse asiassa monipuolisen fyysisen työn vähyydestä - väsyneitä kehojamme.

Edellisenä iltana askartelin kotitekoisen kipukoukun, kolmen euron vesivaneripalasta, päätetyöskentelyn aiheuttamiin niska- ja hartiavaivoihin ja aiheutin sillä sitten itselleni johdonmukaisesti kipua. Naamalihat roikkuen ja tuskansekaista ihanuutta ähisten. Taisin innostua vähän liikaakin, koska seuraavana päivänä hartioiden väli ei meinannut kestää paidankaan kosketusta. Mutta poreet tekivät nannaa.

Käsivarret jättimäisen kasarin reunalla, katselemme ulos maisemaikkunoista puistomaiselle piha-alueelle.

- Askeesia harjoitetaan useassa uskonnossa. Se on sitä, että kieltää itseltään nautinnot ja toiset jopa aiheuttavat itselleen kärsimystä, poika jatkaa valistamista kysymättäni.

Olen hitaalla, hänen ensimmäisen lauseensa alkaa vasta olla aivoissani märehdittynä: ajatella, että elämme täällä niin yltäkylläisesti että askeesiakin joutuu erikseen harjoittamaan. Muuallahan askeesi ei välttämättä ole valittu vaihtoehto. Monelle vaatimattomissa oloissa elävälle, lämmitetty vesikin olisi yltäkylläisyyttä. Uimahallissa sitä on miljoonia litroja.

Meillä arjen ja järjen jättiläisillä on tapana jatkuvasti haaveilla jostain muusta kuin mitä meillä jo on. Muistan miehen, joka Loviisassa yritti myydä porhoille elämysmatkailua: yöpyminen pelkän kuusenoksan alla maksoi viisisataa markkaa. Ja jostain luin, että tavallisin asiakas punaisten lyhtyjen taakse, alistaviin leikkeihin, ruoskan ruuaksi ja liekaan kuonokopan kera, on johtavassa asemassa oleva mies. Kaupungissa asuva kaipaa luonnon helmaan ja mikroaaltouunin vakikäyttäjä kiskoo vaikeasyttyistä grilliään pihalle jo vappuna. Vaikka kaupunki on täynnä virikkeitä ja mikro helppo.

Mutta mitä sitten tapahtuu kun ihminen tuo luonnon lähelleen? Siitä ei suinkaan tule piha luonnontilassa, puolimetrisellä heinikolla, vaan dynaamiseksi mietitty mutta alistettu kokonaisuus. Puistotkin on tehty niin, että puut ovat linjassa, eikä ärsyttävästi sikinsokin. Ja voikukkia hävitetään vaikka yksitellen poimien, siihen erikseen patentoidulla työkalulla, vaikka sitä kauniina vaalittaisiin kuin orkideaa - jos se olisi harvinainen.

Kukaan ei kai halua sitä mitä on eniten. Yksinkertaisiin linjoihin ja läpi asunnon jouhevasti virtaavaan energiaan perustuva hyvä fengshui, irtoaa aika väkinäisesti savimajassa - tai sitten se menee vaan arvostamatta ohi. Ei asketismi varmaan niin kovassa huudossa ole Malawissa, karppaus inuiittien keskuudessa tai kärsimys Bangladeshissa. Vai jaksaako kehitysmaan asukas todella olla kiitollinen siitä, että jatkuva aliravitsemus, kylmyys ja kipu vie häntä lähemmäs Jumalaa? Niinkuin radikaalimmat länsimaiset askeesin harjoittajat ajattelevat.

Voisin kuvitella että niissä oloissa, usko on aika kouristuksenomaisesti ankkuroitu toivoon paremmasta elintasosta - tai edes elämästä. Ja vuosien vieriessä, minkään muuttumatta, syntyy varmasti kysymys: Miksi näin on? Ja vastauksen: globaalin oikeudenmukaisuuden tahallinen manipulointi oman voiton maksimoiseksi, uskoisi murskaavan synnynnäisasketistin viimeisenkin elinvoiman. Siksi onkin kai parempi ettei hän tiedä.

Harhaileva mieleni laskeutuu katon rajasta kattilaan, puolikypsään ruumiseeni. On vissiin kylmäaltaan aika.

Bonus-synergiana subjektiivisemotionaalisuutta?

2011-09-30T00:21:00.000-07:00

Linkolalaisen ajattelutavan mukaan, maapallo voisi paljon paremmin mikäli tappaisimme suurimman osan sen väestöstä. Vaikea sitä on kiistää.

Monikulttuurisuusdiskurssin paradigmoihin, suomalaiseen erilliskehitykseen ja virheelliseen toiseuteen sekä sisäiseen inkoherenttiutuuteen törmää Jussi Halla-ahon Scripta-blogissa.

Sosiaalidarwinismilla taas tarkoitetaan tilaa, jossa ihmisyhteisö nähdään taistelukenttänä olemassaolosta: vahvempi yksilö voi alistaa heikomman, luonnon lakien mukaisesti - tämä ajatusmallihan ajoi Pekka-Eric Auvisen tappamaan yhdeksän ihmistä Jokelan koulukeskuksessa.

Ääriajatusten järkeistämisessä törmää mitä kummallisempaan terminologiaan. Erillään järkeenkäypien sanojen monisyisellä yhdistämisellä haetaan ilmeisesti rationaalisuuden tuntua asioihin, joiden emotionaalinen yksinkertaistus kauhistuttaisi useimmat - kuten että se on julmaa.

Keskenään epäparien termien naittaminen, tuntuu vähän samalta kuin yrittäisi selittää esimerkiksi rakastumista geometrisin termein: kun näin sinut ensi kerran tunsin itseni hypotenuusaksi, pidempi ei voi enää kolmion sivu olla. Tai yrittäisi tyydyttää huutavaa nälkäänsä muropaketin kyljen visuaalisuudella: silmiensä kautta saa sisäänsä 57g hiilihydraatteja joista 11g sokeria, muttei saa kuitenkaan. Jokin klikkaa pahasti.

Yritämme nykyään jatkuvasti järkeistää asioita, joiden kirkkaan selvä vastaus piilee aivan toisella tasolla. Vai oliko orjuuden lakkauttamisessa muka mitään järkeä? Eiköhän aikalaisten sisin vaan sanonut, että se oli ainoa oikea teko, vaikka kaikki tuloslaskelmat osoittivat että kyseessä oli halvin saavutettavissa oleva työvoima.

Mutta mitä aikalaisten sisimmälle tapahtui Natsi-Saksassa? Tappamisen koneisto oli tarkasti loppuun asti yhteispalavereissa mietitty, kaasukammioiden logistiikka-ajattelua myöten: ei saanut jokin ruumiskasa jäädä nurkkiin pykimään tai tehokkuus laski ja joku sai potkut. Ajatus ihmisten tehokkaasta ja pragmaattisesta hävittämistavasta on täsmällinen ja sen kulku looginen - ja ilmaisena synergiana, maapallon ekologiahan siinä taas osavoitti?

Yhdistäessä vaikka liike-elämän, mekaniikan ja antropologian termejä, sosiaalisiin struktuureihin, pystyy luomaan hyvinkin rationaalista ajattelua, itseäkin yllättävällä hyötynäkökulmalla. Eli ei varmaan pitäisi.

Järki- ja tunneperäisyys ovat kuin öljy ja vesi: voimakkaasti ravistamalla, ne kyllä sekoittuvat mutta kun liike lakkaa, palaavat pikkuhiljaa omiksi kerroksikseen: järki päälle ja tunne pohjalle. Ääriajattelussa termien, tunteiden ja järjen pyörre ei siis saa lakata tai ympäröivä yhteisö voittaa helposti yksilön puolelleen. Ja yhteisömme on kaikesta huolimatta pohjimmiltaan empaattinen.

Youtubella omaa ateistikanavaa pyörittävä Terroja Kincaid nokitteli ennen koulusurmaa netissä Pekka-Eric Auvisen kanssa. Kincaidin mukaan netti on vaarallinen, koska siellä jokainen voi saada ääriajatuksilleen sen verran tukea, että pystyy luomaan sen kuvan, että jokin yhteisö on puolellaan. Uskon Auvisen ja Breivikinkin ajatelleen näin.

Synnyttääkö eristäytyminen sitten ääriajatukset vai valitseeko ääriajattelija eristyneisyyden, koska pystyy siinä häiriöttä rakentamaan tunteellisesti vääristynyttä mutta kylmänrationaalista maailmankuvansa; tavallaan kontrolloimaan todellisuutta. Minä veikkaan jälkimmäistä.

Ilmeisesti minun kuuluukin yhä useammin vaan kysyä, mikä on oikein ja mikä väärin, järkevyyden ja toimivuuden sijasta. Sillä eiköhän siitä tietoisuus, ole kuitenkin se, mikä erottaa minut muista eläimistä tai tietoa prosessoivista koneista?

Nähdessämme hukkuvan, hyppäämme jäiseen ja vuolaaseen jokeen, heikommallakin uimataidolla, vetämään tätä rantaan. Polvet tutisevat vasta jälkeenpäin, kun mietimme ottamaamme riskiä. Lisäksi sinne menivät kännykkä, lompakko ja rannekello. Vaistomainen tunne murtautui siis järjen läpi pintaan, halusta auttaa ja ehkä myös koska puhtaasta hyötynäkökulmasta toimiminen olisi ajanut omatuntomme vuosikymmeniksi syyllisyyden tilaan. Loppujen lopuksi pelastimme siis myös itsemme itseltämme. Aika järkevää.

Ihan sama -lama

2011-09-01T23:57:00.000-07:00

Kimmo Sasin puhuessa eduskunnassa, eurooppalaisen talouskriisin riskeistä, mikäli kriisimaita päästetään vapaaseen pudotukseen, Timo Soini huuteli huolettomana taustalla: "lamoja tulee ja lamoja menee".

Viime viikolla Soini taas kysyi blogissaan (Ploki), monenako päivänä ihmisiltä jäi Lehman Brothersin laukaiseman finanssikriisin vuoksi syömättä?

En usko että Soinilta yhtenäkään, sen verran hyvin istuu puku vieläkin. Ja omaltakin kohdaltani voin vastata samoin, mutta yhdeltä kollegalta niiden päivien lounaat jäivät viimeisiksi. Hän hirtti itsensä autotalliin, heti finanssikriisin ensipäivinä.

Takanaan hänellä oli muutama konkurssi ennestään, neljättä hän ei ilmeisesti enää jaksanut läpikäydä. Kierre ja velan pyörre oli alkanut 90-luvun lamasta, josta hän ei enää päässyt sinnikkäistä pyristelyistään huolimatta, koskaan enää kunnolla jaloilleen. Tai edes taloonsa, jossa nykyään asuu joku muu.

Siksi Soinin korskeat ja ylimieliset olankohauttelut kuulostavat niin kylmiltä, todellisuudesta vieraantuneilta ja välinpitämättömiltä. On tietysti totta, että suhdannevaihtelut ovat normaaleja ja lamatkin väistämättömiä mutta niiden sykli on tihentynyt ja piikkien ääripäät ovat terävämpiä. Enää ei ehdi pinnalle vetämään henkeä pohjien välillä. Eikä kuule niinkään markkinasta joka hiljaa hiipui pois, vaan yrityksestä joka yksinkertaisesti ajoi seinään. Varaudu siihen sitten, kun työllistämisohjelman juhlapuheissa vuorostaan ylistetään kasvuhakuisia yrityksiä ja korostetaan että yrittämiseen liittyy luontevana osana riski, muutenhan ei edes luokitella yritykseksi.

Todellisuudessa monen yrittäjän kohdalla, suurin kannustin liittyy tekemisen mielekkyyteen ja tietysti toivoon itsensä elättämisestä. Ja toivon ollessa suuri, ihminen kestää raskaankin taakan. Mikäli yksikään instanssi valvoisi yrittäjien tekemiä työaikoja, ylityökorvauksia tai työoloja, lausunnot olisivatkin hurjat: aikoja ei edes kirjata eikä niistä saa korotettua palkkaa - hyvä jos ollenkaan - ja olot taas voivat olla niin epäinhimilliset että työläistä ei niihin saisi edes laittaa. Mutta laillisesti yrittäjä kohteleekin huonosti vain itseään.

Voitaisiin tietysti ajatella mallia jossa yrittäjää sakotetaan, mikäli hän rikkoo omaltakin kohdaltaan oman alansa työehtosopimuksia mutta mitä sakko auttaisi, tilanteessa jossa ihminen yrittää venyä taloudellisen ahdinkonsa vuoksi?

Koska kyllä yrittäjällekin kelpaisi ylityökorvaus ja lakisääteinen loma, siinä missä muillekin. Työnarkomaaneja on toki, sekä työntekijöissä että itsensä työllistävissä, mutta useimmiten rooli ei ole rakastettu vaan olosuhteiden sanelema. Joten myöskin syyttely omasta tyhmyydestä on aika hedelmätöntä ja ennenkaikkea julmaa.

Harva meistä ymmärtää maailmantalouden mekanismeja, välillä tuntuu ettei kukaan. Siksi suojautuminen onkin niin vaikeaa: täytyisi ottaa riski mutta olla varovainen, pitäisi satsata mutta säästää pahan päivän varalle.

Yksi asia on kuitenkin varma: lama sataa jälleen Soinin laariin. Hallitus ryvettyy ja valtiovarainministeri Urpilainen istuu lamaantuneena Kreikka-nurkassaan, johon itsensä huolella ja hymyillen maalasi. Pääministeri Katainen taas näyttää marionetilta, jonka oma ja puolueen tahto jäi sekavissa hallitusneuvotteluissa toisten puolueiden taskuihin.

Hallitusneuvottelut olivatkin skitsofreniset: toisaalta yritettiin neutraloida jytkyä, synnyttämällä hallituksen jossa ei-persulainen linja yhä toimii ja toisaalta hallituksen, jossa persujen täytyisi astua jonkinasteiseen hallitusvastuuseen - vaikka erivapauksien kera. Ei kelvannut perussuomalaiselle puolueelle.

No, ehkä kohta kuitenkin nähdään kuinka tuo toimii? Ja jos tuntuu ikävältä periä maan, jonka velkojen sekä lakisääteisten velvoitteiden hoitaminen, ilman reipasta talouskasvua lienee mahdotonta, voidaan kai todeta että lamoja nyt tulee ja lamoja menee. Ja eikun onnenpotku persuksiin.

Ei, vaan minä olen uhri!

2011-08-23T05:42:00.000-07:00

Mielenkiinnolla olen seurannut monikulttuurikriitikoiden strategioita. Yksi yleisimmistä tuntuu olevan änkeminen uhriksi uhrin alle, vastakkaisen suvaitsevaisuusvaatimuksen kera: jos minun täytyy suvaita erilaisuutta, muiden täytyy myöskin suvaita minun suvaitsemattomuutta tai minuakin loukataan. Logiikka, argumentointi ja toiminta on kuin teinillä, pseudopaikkansapitävän ovelana, kaiken energian imevä.

Ja mikäli käänteis-suvaitsevuuden kohteita, omien vaatimustensa vaihtokauppatavaraksi, ei ihan lähiympäristöstä löydy, ollaan valmiita näkemään aika lailla vaivaakin, jotta oma mieli loukattuna niiden alle jotenkin osuisi. Varsinkin islam tuntuu pelottavan, loukkaavan ja ärsyttävän, pyytämättä ja väkisin, vaikka radikaalina Pakistanista kotisohvillemme asti.

Finnish Defence League -ryhmän vetoomus Facebookissa on länsimaisten vapaiden ja hyvin toimeentulevien, köyhän ja sorretun kolmannen maailman alle uhriksi heittäytymisen ja tekopyhyyden malliesimerkki. Siinä todetaan mm. että, "FDL tunnustaa myös sen, että muslimit ovat itse jatkuvasti pääuhreina joidenkin islamin traditioiden ja perinteiden harjoittamisessa. Hallituksen pitäisi taata muslimi-yhteisöjen jäsenten yksilölliset ihmisoikeudet niin, että he voisivat avoimesti kritisoida islamin oikeaoppisuutta, uskaltaa vastustaa islamilaisen yhteisön johtajia ilman rangaistuksen pelkoa, saavuttaa täysi tasa-arvo lain edessä (musliminaisten ihmisoikeudet mukaan lukien)".

Hyvältähän tuo näyttää, mutta suomalaisen osaston koostumuksesta ei löydy mitään tietoja (miksi salainen?). Löytyy ainoastaan säie Homma-forumilla sellaisen mahdollisesta perustamisesta. Sensijaan Englannin pääjärjestöä näyttäisi vetävän joukko jalkapallohuligaaneja. Muttei sieltäkään löydy mitään tietoa siitä, mitä konkreettisesti tehdään, esimerkiksi mainitsemiensa islamilaisten naisten aseman parantamiseksi. Siis muuta kuin että järjestetään väkivaltaisiksi yltyviä marsseja. Natsitervehdyksineen isänmaallisesti Englannissa.

Ensivaikutelmaltaan jalo pyrkimys, istuu irvokkaasti yhteen huliganismin kanssa, jossa lyödään toisiaan päähän rautaputkilla tai potkitaan joukkotappelussa hengiltä, teräskärkisin maihinnousukengin. Ryhmän motto kuuluu: "WE STAND TOGETHER, WE FIGHT TOGETHER, WE WILL WIN OVER ISLAM TOGETHER . ANGELS FOR LIFE . NO SURRENDER". Julistus on kuin suoraan futisjoukkueen fanikatsomon vihasiiveltä, kommandopipoilla peitetyiltä päiltä, palavat hätäsoihdut käsissä. Liikkeen symbolina on Pyhän Yrjön risti. Se sama kuin Breivikillä oli uskonsoturimaisissa valokuvissaan - tiiviit yhteydet liigalaisiin tiedetäänkin.

Ristiretkien ilmapiiri on siis jälleen täällä. Tällä kertaa feisbuukkailevien ja kultaisin panssariketjuin sekä kiiltävin pelipaidoin sonnustautuneiden pubi-marttyyrien masinoimana.

Koska vetoomuksessa todetaan lisäksi, että FDL "puolustaa peräänantamattomasti kaikkien ihmisten oikeutta protestoida ei-muslimien elämään tunkeutuvaa radikaalia islamia vastaan", voidaan kai todeta, että samanaikainen taistelu islamia vastaan ulkoapäin, sen humaani kehittäminen sisältäpäin sekä oma kärsimys pelkästä olemassaolosta ja silti uhrautuminen siinä elävien puolesta, on temppu joka saisi moniottelija Elmonkin polvet lyömään kunnioituksesta setsuuria.

Ehkä lievää vainoharhaisuuttani, näen itse valkoisen lampaan takapuolessa ilmiselvän suden hännän ja kainalossa ketun. Mutta mitä vielä, Facebook-vetoomuksesta on tykätty netissä yli 1300 kertaa, paria paikallispoliitikkoamme myöten. Koska yhteyttä harjoitettuun paikallispolitiikkaan ei kuitenkaan ole, jätän puolueen mainitsematta.

Väistämättä tulee mieleen, että jos itä-afrikkalaiset merirosvot järjestäisivät rantajuhlat, tungos olisi taattu, kunhan kutsu olisi kohteliaasti muotoiltu. Tai sitten, joko piilotettu agenda yksinkertaisesti sopii tykkääjillekin mainiosti tai he eivät ymmärrä mistä tykkäävät. Yhtä masentavia vaihtoehtoja kaikki.

Ylipitkän vetoomuksen olisi voinut kirjoittaa paljon lyhyemminkin: "Haluan esittää islamin mahdollisimman huonossa valossa, enkä halua sitä eteeni, ennenkuin se on oman kulttuurini kopio". Ja muilta sitten kokosimona yläpeukkua.

Se ei olisi ollut niin epärehellistä, tekopyhää ja röyhkeää.

Paluu vettä ja leipää -linjalle

2011-08-08T23:50:00.000-07:00

Viimeisenä kesäloman iltana paluu arkeen ahdistaa jo. Tiedän kyllä miten asiat menevät, työhuoneen ilma on seissyttä ja kaikki tavarat makaavat samoilla sijoilla kuin ne jätinkin - on vaikea sanoa, onko kulunut kolme viikkoa vai kolme vuotta.

Aamulla en löydä edes housujani, enkä sukkiani ja kauluspaita menee nurinpäin (minkä sitten huomaan kello kahden maissa). Lomavaatetukseksi kun riitti pääasiassa shortsit ja sandaalit. Perusteellisten pukeutumisvaikeuksien vuoksi saavun työpaikalle valmiiksi myöhässä ja puolessa tunnissa kaikki muuttuu jälleen infernoksi. Ihmisten padottu tarve purkautuu aina ensimmäisellä mahdollisella hetkellä. Onhan se kiva että on kaivattu.

Ennestään tiedän, että pari päivää menee ennenkuin saa meille suomalaisille ominaisen höngän jälleen päälle - ähinäisen staccaton. Sitä ennen kaikki on hakemista: tavaroita vääristä kaapeista ja salasanoja muistista turhaan. Tekisi mieli vaan luovuttaa ja ryömiä takaisin riippumattoon sikiöasentoon.

Mutta rehellisyyden nimessä on sanottava, että normaali ruoka maistuu jo ensimmäisenä päivänä. Lomalla tuli aamiaiseksi syötyä ravunpyrstöjä tuoreen tillin kera, vaalean patongin päällä ja majoneesin alla. Nyt maistuu jälleen paahdettu ruisleipä ja juusto sekä tee. Ja ruoan kanssa vesi. Lomallahan janoon tulee helposti juotua kaikkea muuta kuin vettä: olutta, siideriä ja grillipihvin kanssa punaviiniä - ja vähän väliä muutenkin. Nyt on jälleen kolmasosa lautasesta vihannesten peitossa ja lasissa vanhinta voitehista.

Hyvä lautanen on jaettu sektoreihin, päivä osioihin ja viikko ruutuihin. Näin ne pysyvät oikeissa mittasuhteissaan. Viidessä ruudussa vietetään päivät töissä ja kahdessa ollaan kuin ellun kanat. Varsinkin meille miehille on terveellistä tehdä viikkorytmillä samoja asioita samoihin aikoihin: aamutoimet, päivän lehti, lounas ja sitten taas ruoka töiden jälkeen, uutiset, iltatoimet ja sitten aina saman mamman kanssa saman vällyn alle.

Ei ole sattuma, että armeija näyttää miltä näyttää. Ei ruutukuvio miestä haittaa kuin periaatteesta, hän sopeutuu yleensä viikko-ohjelmaan vinkumatta ja käyttäytyy siinä ennakoidusti. Siirtyminen ohjelmaan, jonka sivut ovat blancot on nimittäin tappanut yhden sun toisen meistä. Toisilta työelämän loppuminen tarkoitti ajan mittaan viikkostruktuurin totaalista häviämistä. Tilalle tuli liian paljon tyhjää olemista ja yksi nopeimmista mutta pitkäkestoisimmista tavoista torjua pitkästyneisyyttä on juoda. Lomani aikanakin yhden tuttavani elimistö tuli tiensä päähän, toimettomana ja runneltuna, metronomi lakkasi lopulta itsestään tikittämästä.

Uskon, että tyhjillään ollessa, eri stimulanteista haetaan helposti etupäässä vakituista rytmiä päivään: aamutupakka, aamupäiväsumppi, päiväkalja, ruokarööki kahvin kanssa, päivällisnapsu ja iltakalja iltakessun ja yömyssyn kera. Lopulta se on sekä kehys että sen sisältö.

Yksikin kiva harrastus voi pelastaa ennenaikaiselta kuolemalta. Jos taas elämme työn vuoksi teemme virheen mutta niin teemme myös, mikäli elämme työttä. Silti syyllistäminen - muiden ja itsen - tuntuu kohtuuttomalta, asia kun ei aina ole itsemme päätettävissä. Ja jos on, yksinkertaista se ei ainakaan ole. Oman arvon määräytyminen, euforinen kunnianhimo, halu, velat ja vastuut. Noillahan me pallottelemme. Ja viidellä pallolla jongleeraminen on huomattavasti helpompaa, mikäli kaikki pallot ovat samanpainoiset.

Kuulin miehestä joka soitti radion luonto-ohjelmaan, ihmetellen verkkopythoninsa leikkisää tapaa kiemurrella hänen vierellään sohvassa, pään kohdalta jalkopäähän ja takaisin, lukemattomia kertoja, aina miehen katsoessa televisiota. Luonto-ohjelman vetäjä selvitti kurkkuaan ja totesi ettei kyse suinkaan ole leikistä, vaan siitä, että käärme mittailee häntä.

Fiksu käärme. On hyvä ottaa nieltäväkseen vain sellaisia suupaloja mitkä varmasti menevät alas. Niin työorganisaatiossa, pankin lainatiskillä kuin tyttöystävien lukumäärässäkin.

Taipuu muttei katkea

2011-08-08T23:46:00.000-07:00

Punk on sitä, että rääväsuuna potkii ilmaa ja folk sitä, että sinua potkitaan kuin ilmaa, muttet vaikene millään. Protestilauluissa on usein hermoja raastavaa toistoa ja loputonta narinaa. Folk on kuin partainen, puun varjopuolellakin kasvava jäkälä.

Vielä muutama vuosi sitten minua nauratti erään musiikkikriitikon tokaisu, että on ihan sama mitä kuuntelit aikaisemmin, tai mitä kuuntelet nyt, kaikki me päädymme lopulta Bob Dylaniin. Nyt olen - ainakin hetkellisesti - siinä pisteessä.

Iris Dement kirjoitti George W Bushin kyseenalaisen vaalivoiton "kunniaksi" kappaleensa Wasteland of the Free. Nettiin ladatun kännykkäkameran videokuva on tärisevä ja heikkolaatuinen. Keskellä folk-festivaalin lavaa seisoo pieni punatukkainen nainen, isolta näyttävän akustisen kitaransa kanssa. Suusta tulee tekstiä joka ei enää kirosanoja kaipaa. Ravistavaa julistusta USA:n hallinnon mädännäisyydestä ja sitä hiljaa hyväksyvästä flegmaattisesta ihmismassasta. Vapaiden kaatopaikasta, jossa vapautta ei edes viitsitä hyödyntää.

Parhaimmillaan folkmuusikko onkin hermoja raastavana hyttysenä, joka pitää yö toisensa jälkeen koko Valkoisen talon hereillä. DDT:tä ja Agent Orangea voi kylvää lentokoneesta hanat kaakossa, mutta seuraavan sateen jälkeen, jonkin syrjäisen kylän kolmijalkaisen piskin takkuisesta turkista löytyy edelleen munia. Joista vähän ajan kuluttua kuoriutuu uusia tuholaisia, todellisuutta puleeraavan valtakoneiston jatkuvaksi päänvaivaksi.

Ja taas leviää riesa musiikin kautta, siemeneksi johonkin uuteen hylkiöön, jolle raha ei merkitse juuri mitään. Joka antaa piutpaut säätiöiden kunniajäsenyyksille, herrakerhojen arvovaltaiselle hierarkialle ja illallisille, joissa voi valokuvata itsensä ihkaelävän astronautin kanssa. Heti hienovaraisen vaaliavustuksen maksettuaan.

Miten siis vaientaa tällaista epätoivottua julistusta levittävää yksilöä, jolle kullatut rintaprenikat ja hyvän toveruuden kunniakirjat ovat yhtä tyhjän kanssa? Otetaan kitara pois? Uskokaa minua, se kovertaa uuden koivun pahkasta ja venyttää kielet vaikka jalkansa jänteistä.

Keskiluokan halpavarusteleminen sellaisilla välttämättömyyksillä, kuten sähköisellä sitruspusertimella ja usb-väyläisellä leivänpaahtimella (kertoo paikallisen sään, polttamalla esim. auringon kuvan leipään) sekä lupauksilla taivaspaikan VIP-lipusta, takasi George W. Bushille vaalivoiton. Sokeripöpperöisiltä amerikkalaisilta meni lopulta aika protestitta ohi, että Al Gorea äänesti useampi amerikkalainen kuin Bushia. Valitsijamiehiin perustuva vaalijärjestelmä antaa aina vähän säätövaraa. Niin se antoi Suomessakin, eikä siitäkään oikein toivottu puhuttavan.

Suomikin pyrkii vakaasti kohti amerikkalaista unelmaa. Jossa "kuka tahansa voi saavuttaa mitä tahansa". Vaikka kyseessä on pelkkä pärjääjien rakentama, paksusti elävä emävale. Mahdottomista lähtökohdista vääjäämättä epäonnistuneille puuttuu yksinkertaisesti väylä, mitä kautta saada äänensä kuuleviin korviin - ei sen puoleen, ei ole kyllä hirveästi kiinnostuneita korviakaan. Karpokin on lopettanut.

Viimeiseksi vaihtoehdoksi jää, oman ja kaltaistensa tarinan kertominen loputtomiin. Vaikka ilman mikkiä mutisten ja haljenneella kitaralla rämpyttäen, valtaapitävien väkinäisten suosionosoitusten ja haukotusten saattelemana. Erittäin folk.

Einon iloisemmat urbaanit folkvihjeet:
Po' Girl "Follow Your Bliss" (2010), kuin peltinen purkki hedelmäcocktailia, jossa tujaus absinttia. Soittimina: pesusoikio-basso, haitari, klarinetti, banjo, dobro, matkaksylofoni, piano, huuliharppu ja polkupyörän kello. Nam!
Brett Dennen "So Much More" (2006), ehkä maailman paras tuntematon singer-songwriter.

Molempia suositellaan kesän valoisiin iltoihin terassilla, hyvässä seurassa. Syksyllä puidaan sitten taas nyrkkiä.

Heikinkylä-Pyhtää-Afganistan akselilla

2011-08-08T23:39:00.000-07:00

Isa Stenbergin kirjoittamassa näytelmässä, elämästä Heikinkylässä 50-luvulla, haaveiltiin siitä että kun meillä on täällä nyt jo oma meijeri, pankki, posti ja lääkäri, niin mitäköhän kaikkea meillä onkaan 60 vuoden kuluttua! Vuonna 2011.

On kuin ajaisi aavekaupungin läpi. Meijeri ja muutkin rakennukset ovat yhä pystyssä mutta lastauslaiturit tyhjät, eikä seiniin pultatuissa posliinieristeissä roiku enää virtalankoja. Hype ja progressio ovat selvästi siirtyneet muualle.

Loviisan pohjoisista kylistä keräännyttiin 400 vuotta sitten joka sunnuntai, erään männyn juurelle, josta sitten yhdessä jatkettiin matkaa jalan, pitkospuita pitkin soiden halki Pyhtään kirkolle. Senaikaiseen pitäjän keskukseen.

Nyt ajan sinne autolla valtatietä 7:ää pitkin, samoilla linjoilla kuin historiallinen Kuninkaantie kulki. Ja vain kilometri valtaväylältä, Heikinkylä-syndrooma toistuu jälleen. Vanhoja kyläkauppoja asunnoiksi muutettuina ja mainoskylteistä irti rullaantuneita teippikirjaimia, umpeen kasvaneilla pientareilla. Rauhallisesti vaeltavia ihmisiä, hiljaa virtaavaan Kymijoen vierellä. Ja sen varrella, Stockforsin vanha puuhiertämö jonka isot ruosteiset hammasrattaat ovat kuin art deco-kruunut kauniiden käsinlyötyjen tiilien päällä. Tunnelma on erittäin Twin Peaks, karvat nousevat pystyyn. Kiviseinät ja hapettuneet I-palkit hohkaavat epätodellista steampunkia; kehykset ovat autenttista 1900-luvun alkua mutta aika on meidän.

Stockforsin vanhan tehtaan tiloissa on Virpi Ekmanin ja Marko Laukkasen yhteisnäyttely Afganistan. Parempia kehyksiä näille maalauksille ja valokuville ei kertakaikkiaan voi löytää. Afganistankin on kaunis mutta se ei ole hieno. Virpin maalaukset ovat voimakkaita, eivätkä ne juuri pyytele anteeksi rouheuttaan ja paljasjalkaisuuttaan. Ne ovat selvästi sujut itsensä kanssa - jos et tykkää voit katsoa muualle. Ote on varma, tekniikka hallussa ja uskallus vahva. Vaikuttavin lupaus minkä olen pitkään aikaan seudultamme bongannut.

Ajaessani takaisin mietin, että valtaväylämme ovat kuin kehomme verisuonet, autot niissä tungeksivat punasolut. Jossain on sykkivä sydän ja sitten kierrämme systeemissä kehää, niin kauan kuin elämää on - kuolevien tilalle syntyy aina uusia. Mutta ääreisverenkiertomme, eli maaseutu, rupeaa olemaan huonossa hapessa. Osa on jo kuoliossa.

Kafkamaisuuden huippu onkin nykypäivän tilanne, jossa kaikkensa menettäneet kylät joutuvat taistelemaan, säilyttääkseen edes nimensä kartalla ja kylän statuksen. Siis kylän statuksen!

Maakuntakaavan mukaan kylä on kaksi kilometriä säteeltään oleva ympyrä jonka sisällä asuu 300 ihmistä. Tyhmiään pokkana esitteleville kaavoitusplantuille pitäisi olla nykyistä paljon hankalampi ja röyhkeämpi. Kuin oman torpan portailla kännipäissään istuva äijä, kalliiden kiiltävien lentokuvien myyjälle: "Jos löysit tänne, löydät varmaan takaisinkin. Mikäli haluan nähdä taloni ylhäältä päin, pystyn kiipeämään katollekin".

Kylästä vähänkään ymmärtävä tietää, että kylä on maantieteellisen käytännöllisyyden evoluoima tilaryhmä ja sen elämä asukkaidensa aktiivisuuden summa. Tiet kulkevat edelleen siitä, mistä lehmien oli muinoin helpointa kulkea ja vesi siitä, mihin on itse reittinsä kovertanut - minkään instanssin lupaa kysymättä. Talot ympäröivät pihapiirin ja puuceet ovat päärakennuksesta sopivan matkan päässä, renkiaitalle päin. Maakuntakaavan kylämääritelmälle olisi kyllä pragmaattisempaakin lisäarvoa, jos se olisi painettu matalle ja imukykyisemmälle paperille...

Miten se liittyy Afganistaniin? No se taas on jäänyt sivuun maailman valtatieltä, ja ilman luonnonvaroja sitä varmaan pidettäisiin G20-piireissä niin merkityksettömänä paikkana ettei olisi hirveästi väliä vaikkei löytyisi kartaltakaan.

Mutta mitattaessa elinvoimaisuutta, matematiikka ja geometria ovat ala-arvoisia mittareita, toisissa on sitä yksinkertaisesti enemmän kuin toisisssa. Menkää vaikka katsomaan.

Sauna, kauha ja Jussi

2011-05-26T23:51:00.000-07:00

Mielikuva suomalaisesta miehestä joka ei puhu eikä pukahda, on vääristynyt. Ei tarvitse mennä kuin kesällä torille tai talvella kauppakeskuksen kahvilaan, niin siellä ne kahvimukien äärellä toisiaan tuntikaupalla terapioivat.

Miesten vuoro -dokkarissa näemme saman: aika herkkää, kenties hiukan kömpelöäkin mutta aitoa huolenpitoa vaikealla hetkellä. Yksi mies kertoi lauteilla lapsensa kuolemasta, kyyneleet ja hikipisarat sekoittuen noroiksi poskipäitä pitkin, valuen rintakarvojen välistä reisien yli, viimein syvälle haapaiseen lautaan imeytyen. Mikään muu on tuskin enemmän kyyneleitä Suomessa vastaanottanut kuin saunan lauteet hämärässä illassa. Saunakaveri reagoi toisen avautumiseen laittamalla kostean kätensä toisen alastomalle olkapäälle - se on aika paljon se. Tuo teko onkin se uupuva sana.

Yhteistä noille tapahtumille on, ettei naisia ole silloin paikalla. Siksi nainen kai ajatteleekin ettei mies koskaan avaudu. Mutta onko mies ehkä yksinkertaisesti itse valinnut vaikenemisen kokkareilla ja makkareissa, koska kokee ettei hän osaa ilmaista itseään "oikein"?

Uskallan väittää, ettei Suomessa ole miestä jonka kaveripiirissä ei olisi lentänyt sellaisia lauseita kuin mitä Teuvo Hakkarainen (PerSu) letkauttaa, neekeriukoista ja tuplahomoista. Eikä montaa miestä, joka ei olisi elämänsä aikana itse syyllistynyt samansuuntaiseen, naurunremakka palkintonaan.

Olemmehan kuullet näitä reteitä lohkaisuja jo isiltämme, niinä hetkinä jolloin miehen malli muodostui mieliimme: yhdessä ongella, kokispullon (neekerihieksi kutsuttiin silloin) äärellä puutalkoissa tai tuon ensimmäisen vaikeaselkoisen sukupuolivalistuksen aikaan.

Hakkarainen jäi ilmiselvästi sinne sahalle. Ja ties vaikka itsekin jonain päivänä siirrän perittyä viisauttani hätäpäissäni eteenpäin lapsilleni. Suomi-miehellä on tapana vitsailla vaikeista asioista, vetää oikein kunnolla yli, ja toisella on samantaajuinen suodatin koodin tulkkaamiseksi jälleen ihmisarvoiseksi. Itsekin tiedän hyvin, isäni absurdiskryptisen sukupuolivalistuksen tarkoittaneen, että minun olisi hyvä pitää vielä jonkin aikaa housut jalassa, joten pidin.

Ongelma tulee siinä, että maailma on viime vuosikymmeninä muuttunut paljon nopeammin kuin miehen malli. Johan sen kertoo konservatismin suosion nousukin, tuo miehinen hätähuuto nostalgiakaivon pohjalta. Sieltä se kumpuaa kuin suomifilmi-sikermä, niistä mieltä lämmittävistä muistikuvista joissa esimerkiksi jaettiin voileipä saunan jälkeen ja isä kertoi tyhmän vitsin. Täytyisi vaan ymmärtää että tuon yhden filmiruudun hienous rakentui ennenkaikkea siitä harvinaisesta ajasta jonka saimme yhdessä viettää; kiukaan sihistessä, auringon laskiessa ja leivästä jonka jaoimme. Se vitsi oli vain isän tapa häivyttää oma epävarmuus herkästä hetkestä, jossa hän ei oikein tiennyt miten pitäisi olla. Oltiinhan vasta luomassa sellaista perintöä josta hän itse jäi vielä kokonaan paitsi. Tärkeintä onkin että hän tunsi tarpeen sen luoda.

Liki ainoa tapa vaikuttaa mihinkään on oman esimerkin kautta. Muilta ei voi vaatia sitä mihin ei itsekään pysty. Mutta itsellä on avain siihen menneisyyden palloon mitä jalassaan raahaa ja itselleen voi antaa sellaisia lahjoja mitä pohjimmiltaan toivoo. Voi lahjoittaa uusia kokemuksia, tuttavuuksia ja näköaloja; tummaihoisia on vaikea lähtökohtaisesti vihata jos pelaa viikottain kössiä sellaisen kanssa, naisia systemaattisesti alentaa jos edes yhtä rakastaa tai Hakkaraisen tapauksessa, helsinginherroja halveksia mikäli itse ryhtyy yhdeksi.

Todelliset rasistit ja sovinistit ovat sellaisia, jotka kaikkien kokemusten ja tietojen jälkeenkin edelleen alentavat ja vihaavat. Me muut nyt puhumme epävarmuuttamme ja tietämättömyyttämme aivan liian helposti paskaa. Nopeasti muuttuneessa maailmassa voikin jo hyvin olla, että yhden aikuisen sahurin kasvattamiseksi tarvitaan kylällinen lapsia.

Kaljatölkkejä ilmansaasteeksi asti

2011-05-26T23:48:00.000-07:00

Hallitustunnustelut jatkuvat - meillä kotona siis. Katson aamu-uutisia ja luen lehteä samanaikaisesti. Lapset syövät aamupalaa.

- Joko on pääministeri valittu, huutaa 11-vuotias keittiöstä.
- Ei vielä, Portugalin tukipaketista kiistelevät edelleen.
- Tuleekohan Soinista pääministeri?
- Tuskin, pääministeri valitaan yleensä eniten ääniä saaneesta puolueesta. Se on tällä kertaa Kokoomus.

Poika on pitänyt Soinia - selväpuheisuutensa ansiosta - parhaana ehdokkaana, siitä asti kun yhdessä katseltiin sitä yhtä pääministeritenttiä. Lukijoilleni on tuskin mikään salaisuus etten erityisemmin perusta heidän poliittisesta agendastaan mutta kotona minulla on muutakin tekemistä kuin demonisoida, indoktrinoida lapsiani tai vaalihäviöstä katkeroituneena, väsätä kellarissa putkipommeja. Mutta kysyttäessä toki vastaan.

- Mitä mieltä sinä olet Portugalin tukipaketista, poika kysyy.

Riisun lukulasit ja laitan telkkarin kiinni, on arvokeskustelun aika. Tukipaketista tykkään kuin hammaslääkäristä mutta sen toteuttamatta jättämistä pelkään kuin juurihoitoa. Totuus on, että tämä mätä olisi pitänyt hoitaa ennaltaehkäisevästi, Kreikka ja Portugali eivät kertoneet tavoistaan totuutta. Karkkia oli syöty enemmän kuin lekurille kerrottiin, lekuri uskoi eikä kurkistanut suuhun. Nyt ovat molemmat hampaattomia ja naapurit lainaavat rahat ensiapuun. Vihaksi pistää meitä jokaista.
Mitä perussuomalaisten politiikkaan tulee, muotoilen lauseeni pojille huolella: He ajattelevat asian ymmärtääkseni niin, ettei tulisi auttaa muita ennenkuin kaikki oman maan asiat ovat kunnossa. Sitä kahdeksanvuotias pitää itsekkäänä. Lehdestä luemme yhdessä, että Pirkko Ruohonen-Lernerin mielestä Kreikka ja Portugali pitäisi kylmästi potkia ulos EU:sta. Mikä vuorostaan on suorassa ristiriidassa sen kanssa mitä koulussa opetetaan kavereiden kohtelemisesta.

Kerron että perussuomalaisen mielestä Suomen pitäisi myös irtaantua EU:sta ja pakollinen kouluruotsi lopettaa, euro vaihtaa markkaan jne. Pojat ovat selvästi muutoksia vastaan. Ei heille markka merkitse mitään ja muutenkin asioiden olisi hyvä olla niinkuin ne ovat aina olleet - heille. Se on yleinen mekanismi, samaltahan monesta tuntui euroon siirryttäessä.

Jatkan että persut haluaisivat myös irtaantua ilmastosopimuksista, oman teollisuutemme kilpailukyvyn parantamiseksi suhteessa niihin jotka rajoituksiin sitoutuvat. Pojat katsovat minua kuin hullua ja huomaan jopa häpeäväni edellistä lausettani. Kouluissahan on nykään omat ympäristöohjelmat: säästetään, kierrätetään ja lajitellaan. He pitävät sellaista itsestäänselvänä ja siitä laistamista... niin, jälleen kerran röyhkeän itsekkäänä.
- Soini varmaan itse heittelee tyhjiä kaljatölkkejä auton ikkunasta, sanoo 8-vuotias tuohtuneena.
Mielikuva kampanjapäällikkö Matti Putkosesta, Soinin vaalikiertueen juoppokuskina kieltämättä hymyilyttää mutta sanon että tuskinpa sentään ja että päästösopimus on aika paljon laajempi asia.

Matkalla töihin käyn mielessäni vielä asiat päässäni läpi - tuntuupa hyvältä - saan tuollaisesta keskustelusta paljon enemmän irti kuin seuraamalla viikkokaupalla jatkuvaa poliittista kabinettipeliä, josta ei ota pirukaan selvää mitä kunkin puolueen lopullinen ideologia on. Kaikki ajattelevat vaan kannatustaan ja sen mukaan määräytyvää puoluetukeaan - idealismi on kuollut. Lapselle on helpompaa, raha ei merkitse vielä niin paljon.

Sumeaa Äitienpäivää!

2011-05-06T01:04:00.000-07:00

Ihmetyttää. Gustav Hägglundin henkilökohtainen kauneuskäsitys päätyi viikoksi etusivuille. Vaikka ongelman todellinen ulottuvuus on kenen tahansa ahteria paljon laajempi: tyttöjen ja naisten saavutusten vähättely/sivuuttaminen liki täydellisessä yhteiskuntakonsensuksessa.

Suomen naiset voittivat kenraalin pyllypuheiden aikaan pronssia MM-jääkiekossa. Teksti-tv:ssä tapahtumaa ei selostettu rivin rivillä, pelkällä tuloksella. Nyt kun miehet pelaavat jääkiekkoa, lähetys alkaa vähintään puoli tuntia ennen ottelua. Paikalle on lennätetty kokonainen kisa-studio ja otteluiden sekä pelaajien pienimpiäkin ominaisuuksia märehditään tuntikaupalla, neljänkin miehen voimin. Miksi tällainen epäsuhta?

Voidaan tietysti ajatella, että koska miehet pelaavat "paremmin" ja voittaisivat naiset helposti. Että ihmiset haluavat nähdä lajikohtaisesti taitavinta urheilua. Mutta miesten voitto nyt johtuisi vaan siitä, että miehet ovat luoneet lajit omia vahvuuksiaan hyödyntävästi - niinkuin työelämän organisaatiotkin. Miesten joukkueurheilu kun on liki poikkeuksetta sellaista, että ollaan kahdessa ryhmässä ja peliväline on tarkoitus toimittaa vaikka väkisin vastustajien puolustamaan maaliin. Pari tuntia tönitään ja ähkitään, kaikki saman juipulan kimpussa.

Mutta mitä jos sukupuolet pelaisivat vastakkain mitä tahansa, naisten ominaisuuksia hyödyntävillä säännöillä? Esimerkiksi niin, että pelataan 10 minuutin jaksoissa joiden välillä kone muuttaa sattumanvaraisesti sääntöjä. Ja uudet täytyy sisäistää kuulemalta, kahdessa minuutissa, jonka jälkeen ottelu jatkuu, virheestä pihalle -periaatteella.

Tai niin, että joukolle ihmisiä annetaan esimerkiksi kylmäkalle. Sääntöjä, tai pelin muotoakaan ei selitetä. Kahden tunnin päästä useimmat ovatkin ymmyrkäisinä lähteneet. Sitten kolmen vuoden kuluttua, tuomari soittaakin yllättäen ovikelloa ja kysyy: Missä se kylmäkalle on?!

Kamppailu-urheilussa ei saisi koskettaa toista lainkaan, kaikki muu olisi sallittua. Osa otteluista käytäisiin ehkä pelkästään tuijottamalla mutta pääosa varmasti verbaalisesti. Niin tai näin, tuomareita ei edes tarvittaisi, mattopaini on sitten taas miesten heiniä.

Moniottelu olisi nimensä mukainen mutta kaikki lajit oteltaisiin samanaikaisesti: sudoku, lukeminen ja hulavanteen pyörittäminen. Yksi hämmästyttävimpiä naisten bravuureja on juuri "multi-tasking", eli mielen moniajo. Mutta koska urheilulajit ovat miesten keksimiä, niissä ei sellaista edes esiinny vaan toiminta on rajoittavan suoraviivaista. Pelikenttä on aina neliskulmainen ja vain yksi ihminen voi pitää pelivälinettä kerrallaan, jota sitäkin on aina vain yksi kappale. Hurjimmillaan miesten luovuus on tainnut olla shakkia (päihtyneenä?) keksiessä. Laudalla on ihmisiä, rakennuksen irrallinen osa sekä hevonen joka liikkuu aina kaksi askelta yhteen suuntan ja yhden sivulle. Täysin epäuskottava etenemistapa sanon minä, jalathan siinä sotkeentuisivat.

Naiset tuunaisivat ehkä kuitenkin lautaa vielä vaikkapa yhdellä aasilla, joka liikkuisi totaalisen mielivaltaisesti, tai sitten ei lainkaan. Tai tarhakiusatulla pythonilla, joka voisi mennä muiden nappuloiden välistä ja kuristaa hengiltä kolme vastustajan nappulaa kerralla, mutta vain kerran per peli, sitten täytyy sulatella. Psykiatri olisi pehmeä nappula joka selittäisi muille nappuloille miksi toinen nappula teki kuten teki. Ja haiseva trubaduuri, ihan jostain muusta puusta veistetty renttupala, joka selviäisi kerta toisensa jälkeen valehtelemalla suloisesti. Paitsi jos vastapuolen kuningattaren kanssa ruutua jakaessaan, sattuu kuningas tulemaan viereiseen ruutuun... Monisäikeistä draamaa!

Mies istuukin aina samassa paikassa, koska siinä oli turvallista eilenkin. Ennen säästyi karhun raatelulta, nykyään auringon paistamiselta silmään kello 20.50 Urheiluruudun aikaan. Tuttu on hyvä. Jos vuoden kuluttua nojatuoli siirretään, mies pyllähtää lattialle, jonka jälkeen etsii raivoissan turhaan, edelleen samassa huoneessa olevaa tuoliaan.

Varsinkin äideillä on ihmeellinen kyky muuntautua ja toimia kaukaa viisaasti, jo siinä vaiheessa kun päämäärä on vielä täysin sumea. Miehen - joka ei näe motivoivaa palkintoa - on sitä todella vaikea ymmärtää mutta aivan pakko ihailla. Aplodien paikka.

This one´s for you, Vesa

2011-05-06T01:01:00.000-07:00

Vappuaatto 2011, takana pari lasillista skumppaa, huomenna on työläisten juhla. Ystäväni Vesa esittää helpon mutta vaikean kysymyksen: mitkä ovat oikeastaan vihreiden pyrkimykset? Miten kaikki telluslaiset voisivat millään saavuttaa yhtä hyvän elintason kuin meidän, aiheuttamatta Äiti Maalle burnoutin?

Vaikka minulta puuttuu sekä mandaatti että syvä tietämys, ryhdyin kuitenkin aprikoimaan. Hmm... harva meistä on oikeasti idealisti. Tyly tosiasia on, että valtaosa äänestää lompakollaan. Eli eri puolueiden kannatus perustuu siihen, kuinka monen ihmisen elintasoon kyseisen puolueen linja lupaa kohennusta.

Vihreiden kannatus ei siis tule nousemaan merkittävästi, ennekuin vihreys tarkoittaa useammalle ihmiselle parempaa toimeentuloa. Niinkuin ei Köyhien puolue voi nousta valtapuolueeksi, ennenkuin valtaosa on köyhiä. Eikä luonnonsuojelusta voi tulla merkittävin globaali teema, ennenkuin tämä tulee rahallisesti kannattavammaksi kuin sen sivuuttaminen; ihosyöpä, hirmumyrskyt tai puhtaan veden puute kääntävät vaakakupin.

Raha on paperilappu johon on painettu sen arvo, suhteessa asuntoon, kulkuvälineeseen, ruokaan, juomaan tai lääkkeisiin. Mutta kaikki me sisimmissämme tiedämme, että paperilapun todellinen arvo on liki nolla, niinkuin timantinkin, jos ei kukaan sitä halua. Uskon että tällaiset tavaroiden vaihtovälineet on alunperin keksinyt ihminen jolla oli eniten ja halusi vaihtaa omaisuuttaan toisenlaiseen, mahdollisimman hyvällä vaihtosuhteella. Varattoman itse valmistamalle rahalle olisi naurettu.

Yleistä hyvinvointia luodaan rahalla. Ilman sitä, meillä olisi pelkkiä luonnonvaroja/-antimia, ei aids-lääkkeitä tai vanhainhoitoa; ihmisiä kuolisi massoittain sairauksiin, keskimäärin 35-vuotiaina. Juuri niinkuin kehitysmaissa tapahtuu.

Ei ole kuitenkaan vaikea ennustaa, että kun luonnonvarat/-antimet käyvät todella vähiin, rahan arvo muuttuu ja varallisuus lasketaan jälleen käyttötavaran mukaan; kottikärryt muuttuvat arvokkaammiksi kuin niihin mahtuva rahamäärä. Punavihreille ilkutaan usein, haluavatko ne muka takaisin omavarais- ja vaihtotalouteen? Vaikka juuri äärimmilleen viety kapitalismi ajaa siihen.

Syy sotiin ei löydy uskonnoista, uskonto on vain köyhän ja nälkäisen kanava, epäoikeudenmukaisuuden tunteen kanavoimiseen heihin joilla on enemmän. Nyrkki pystyssä huudetaan fariseusta, jiddahia ja kultaista vasikkaa. Ja yksilötasolla kolmekymmentä hopearahaa on monelle itseinhoinen vertauskuva siitä, mitä voi joutua elämässään valitsemaan; tarina kolmannesta lapsesta jolle ei riittänyt ruokaa, koska osa viljeltävästä maasta oli pakko myydä jotta kaksi muuta selviäisivät hengissä, monikansallisen pörssiyhtiön patentoiman sikahintaisen lääkkeen avulla. Katsoessaan sillä rahalla kasvatettavaa länsimaista hyvinvointia, mielessä käy varmaan monenlaista - ensimmäisenä tuskin kuitenkaan, että ilman sitä, lääkettä ei olisi ollutkaan.

Vailla katkeruutta, fatalistinen maailmankuva maistuukin vain terveelle ja kylläiselle. Siksi globaalin elintasoepäsuhdan ylläpito eduksemme, tulee tulevaisuudessa vaatimaan runsaasti rautaa rajalle ja mikäli ihmismassat lähtevät liikkeelle, tavallisille perheenisillekin kyvyn laittaa pihamaalla kuulan kalloon sille, joka yrittää tasata puntit. Koska olemme tappamisessakin uusavuttomia, ehdotankin pikaisesti kansalaisopistoihin Strömsö-henkisiä kursseja asiassa: "Kuinka tapat talossa ja puutarhassa, minimaalisin remontein - ruumiiden kierrättäminen on kasvimaalle fosfori-ekoteko".

On aika olennaista esittää itselleen kysymys, mihin kaikkeen on valmis, säilyttääkseen paremman asemansa. Ihminen joka ei halua pilata itseltään pieniä ylellisyyksiä - kuten huoleton lasillinen skumppaa - jättää kokonaan kysymättä.

Valvottavimmat kysymykset ovatkin juuri ne, joihin tietää jo vastauksen mutta haluaisi löytää toisenlaisen - tiedän Vesa tunteen. Vastaus kysymykseesi on: Missä ei ole tahtoa, ei ole tietä ainakaan.

Iso nytky

2011-04-18T23:47:00.000-07:00

Tapahtuipa eteisessämme kuusi vuotta sitten: Silloin viisivuotias poikani ravaa edestakaisin huoneeseensa etsien tarpeellisia tavaroita. Lattialle on levitettynä neliskulmainen liina josta on tarkoitus sitoa nyytti kepin päähän. Hän on muuttamassa kotoa.

Mukaan tarttuu pari pehmoeläintä, t-paita, muutama keksi ja taskulamppu. Sitten nyytti kasaan ja kepin nokkaan... hetkinen, hän keskeyttää pakkaamisen.
-Yksi asia unohtui.
Tomerin askelin ja silmäkulmat kurtussa hän suuntaa keittiötä kohti. Minä seuraan uteliaana perässä. Keittiön laatikosta lähtee näköjään mukaan vielä voiveitsikin.
- Mitähän sinä tuolla meinaat tehdä?
- No, jos metsässä tulee vaikka karhu vastaan!
- Niin meinaat sitten tappaa sen voiveitsellä?
- Aivan oikein!

Hetken päästä istumme alas ja kerron että ikävä kyllä, karhu taitaisi syödä pojan aamupalaksi ja kaivella sen jälkeen voiveitsellä hampaitaan. Sanon etten haluaisi hänen ihan vielä muuttavan kotoa, mutta etten kai voi hänen lähtöä estääkään. Sitten kysyn onko hän nyt lähdöstään ihan varma, ulkona on aika kylmäkin ja tunnin päästä pimeä? Pikkuhiljaa pojan kiukku laantuu ja tunnin kuluttua rakennamme taas legoilla. Hän on saanut protestinsa ja minä olen hiukan myöntynyt.

Ymmärrän kyllä eduskuntavaalien tuloksen. Olen itsekin puhunut protestin puolesta ja ilmassa leijuneen ylimääräisen jännitteen aiheuttama salama nyt valitsi tällä kertaa tiekseen Timo Soinin suave-kukkulat, kulkien rippipuvun prässivekkien kautta, lopulta paksuista kumipohjallisista kengistäkin läpi, syvälle suomalaiseen mustaan multaan. Irvistys oli sen mukainen.

Osasyy löytyy varmasti siitä, ettei ketään koskaan asetettu edes moraaliseen vastuuseen vaalirahoitus-skandaalissa. Vanhanen erosi "vapaaehtoisesti" jalkapipin vuoksi ja Kaikkonenkin valittiin uudestaan. Eikä vyyhdillä tai maan tavalla sitäpaitsi voi olla yhdet kasvot, joten kai vaalien lopputulos oikeudenmukainen sitten olikin? Koko vanha valta on turpa veressä.

Itse olisin silti toivonut, että muutoksella olisi ollut toisenlaiset kasvot, jolloin olisimme voineet siirtyä sulavasti kähminnän jälkeiseen aikaan. Eikä nytkyen takaisin aikaan mikä sitä edelsi ja pohjusti; Suomen poliitikoiden ja liikemiesten sisäsiittoiseen talousmarkkinaan: devalvaatiomarkka-aikaan.

Aikaan jolloin kosketuspinta eri kulttuureihin oli lähinnä kirjaston ja keihäsmatkojen varassa. Neekerikrääsää (made in Hong Kong) tuotiin kyllä matkalaukuissa mutta oudot heimorituaalit saivat mieluusti jäädä Mambolaan. Sillä Suomessa taide ja esineet ovat puhtaita ja kirkkaita kuin Iittalan lasi. Ainoat hyväksyttävät nokinaamat näillä main olivatkin Pertti ja Ritva, pienessä noloutta lieventävässä tuiskeessa lapinkasteella. Ja fennoramadan on edelleenkin kovin tuliliemipainotteinen.

Entä uusi laatu? Soinin jälkeen on pitkä rivi pisteitä. Sitten tulee Kike Elomaa (n. 13.000 ääntä), entinen bodari ja vuonna 2003 silloisen aviomiehensä kanssa ns. Elomaa- talousrikosjutussa tuomittu. Eivätkös ääniharavat yleensä ole enemmän tai vähemmän oikeutettuja ministerinsalkkuun? Miten olisi siis Kikelle valtiovarainministerin salkku? Sillä hallitukseen persujen on mentävä ja ministerit on laadusta riippumatta löydyttävä.

Uskon että moni persuja äänestänyt haluaa edelleen elää monikulttuurisessa ja - kielisessä maassa sekä eurooppalaisessa yhteisössä. Mutta antoivat neljäksi vuodeksi mandaatin vähän muullekin - sellaista sattuu, kiukuspäissään nyyttiä pakatessa.

Vihreiden Soini, se pätevältä vaikuttava kaveri

2011-04-15T01:05:00.000-07:00

Katselemme poikieni kanssa vaalitenttiä, johon on kutsuttu neljän suurimman puolueen mahdolliset pääministeriehdokkat. 8-vuotias ilmoittaa ettei tykkää kun tuomareille huudetaan ("Saanko minä puhua loppuun?!") ja haluaisi mieluummin kuulla iltasadun - enkä moiti. Ja kuinka ollakaan, meillä on yksi Grimmin satu kesken, joten siihen siirtyminen Suomen sosiaalipolitiikasta käy saumattomasti...

Koska 11-vuotias on selvästi kiinnostunut aikuisten ärtyneenpuoleisesta egokinaamisesta, annan katsoa. Myöhemmin kun palaan iltasadun parista, kysyn tunnelmia.
- No, kuka on pärjännyt parhaiten?
- Se vihreiden edustaja, poika vastaa.
- Vihreät eivät ole tässä mukana, tarkoitatko Kataista?
- Ei Katainen, vaan se toinen mies. Se iso. Se vaikuttaa pätevältä
- Ai Soini?
- Joo, just se Soini. Se puhuu kuin mufa. Että tämä tämä ja tämä ei toimi ja sitten se kertoo mitä pitää tehdä. Että jos ei järkipuhe auta niin järki on taottava.
Poika lyö sanojensa painoksi vielä nyrkillä kämmeneen.

- Jaa, mutta entä Portugali, pitäisikö heille nyt lainata rahaa? Vai antaa vaan mennä konkurssiin?
- Kyllä heitä varmaan pitää auttaa, poika aprikoi huolella. Vaikka ovatkin itse hoitaneet talouttaan huonosti. Silti pitää auttaa ainakin alkuun. Niinkuin opetellaan ajamaan pyörällä. Kun otetaan apupyörät pois, siinä on joku toinen tukemassa vähän matkaa. Kunnes oppii pysymään pystyssä itse.
- Niin, niin se taitaa kuule vähän olla.

Sitten alkaa Soini taas puhua ja pojan puhe keskeytyy. Silmät fokusoituvat ruutuun ja välillä hän jopa nyökkää, Soinin itsevarma ja yksinkertaistava tapa esittää asioita näyttää herättävän pojassa turvallisuuden tuntua. Hän saa vaikeatkin asiat näyttämään helpoilta.

- No, mutta kuka on ollut huonoin?
- Tuo vaalea nainen... Urpiainen.
- Kuinka niin?
- No kun se alkaa aina lörpöttelemään ja paasaamaan niin että muut joutuvat keskeyttämään. Sillä ikään kuin hirttää kaasu kiinni. Urpiaisella taitaa olla puheripuli.
- Entä Kiviniemi?
- Kyllä sekin ihan hyvin puhuu. Muttei niin selvästi kuin Soini.
- No mitäs tykkäät Kataisen violetista solmiosta?
- Se on kyllä hyvä. Yleensä niillä on vaan joku tummansininen. Tuo erottuu, se on aika rohkea.
- Entä mitä Portugalin kannattaisi nyt tehdä itse?
- Palkkoja täytyisi alentaa ja veroja nostaa.
Poika pitää kämmeniä vaakasuorassa edessään ja laskee vasenta kämmentään samalla nostaen oikeaa, kunnes ovat samassa tasossa. Ele on yksinkertainen ja tehokas, miljardit ja näiden kerrannaisvaikutukset vaan sekoittavat ihmisen.
- Menot ja tulot pitäisi saada balanssiin, hän jatkaa

Siihen on helppo yhtyä, vaikka koko aihe on laajuudessan ja moniulotteisuudessaan oikeasti uuvuttava. Poikakin haukottelee ja järkevänä toteaa, että täytyisi varmaan mennä nukkumaan, jotta jaksaa huomenna kouluun. Toivottelenkin hyvää yötä ja esitän vielä viimeisen kysymyksen.
- Kukas noista olisi nyt sitten sopivin Suomen pääministeriksi? Kuka pärjäsi parhaiten?
- Njaa... kyllä se on se iso. Se pätevältä vaikuttava kaveri.
Iso kosketusnäyttö studiossa näyttää, että vaaliväittelyä seurannut Suomen kansa näki asian samoin.

Keväthanki sulavi, mätä joutsen povellansa

2011-04-11T22:50:00.000-07:00

En ole erityisemmin kunnostautunut runollisin sanakääntein kirjoittamaan luonnon murroksista vuodenaikojemme kierrossa. Muut ovat siinä niin paljon parempia, mutta yritetäänpä, ihan vaikka terapeuttisessa mielessä.

Viides huhtikuuta 2011: luonto on ruma kuin sotavamma. Näyttää siltä, kuin luojamme olisi koko talven siivonnut, jokaisen nurkkamme vitivalkoiseksi. Ja työn vihdoin valmistuttua, sen kunniaksi vähän juhlinut ja kytkenyt vahingossa letkun imurin puhalluspuolelle. Maalaten maailman miljardilla oksenpätkällä sekä triljoonalla kuolleella havulla, naavalla ja kaarnansuikaleella. Niinkuin köyhä Jackson Pollock olisi maalannut, kaikkien muiden värien kuin musta, valkoinen ja ruskea loputtua.

Norja leskenlehti kasvaa jo tienvarrella, mutta kymmenen sentin paksuinen kerros hiekoitus-sepeliä tukahduttaa plantun alkuunsa. Etovan pientareen viimeistelee muutama puoliksi sulamaton suolakasa, tappaen kaiken elollisen alleensa. Ilmassa leijuu sama mädän orgaanisen aineen lemu, mikä syksyllä jäi kesken, elottoman kauden saapuessa leveysasteillemme. Mutta nyt on kevät!

Asvaltista roiskuva liete pinnoittaa tylsän yksiväriset automme maalipinnat hiekkapaperin tuntuisiksi ja kuivuneena täyttää keuhkomme murhaavalla pölyllä. Se naarmuttaa tuulilasia ja jumittaa jarrukengät sekä alkuun päästyään, syövyttää paperinohuet autonpellit puhki muutamassa vuodessa. Tunnen itseni nöyräksi, näin on Luoja siis tarkoittanutkin?

Kolmipäiväisen sumun hälvettyä, leikkivät auringonsäteet heijastuvat terassin katon pinnasta. Ikäänkuin kikattaen valon spektrissä. Sitten kun kattokasan viimeisetkin jäälohkareet sulavat, pääsemme raivaamaan romahtaneet rakenteet kaatopaikalle. Kevät on uudestisyntymisen aikaa!

Ja niemenkärjessä näkyy jo ensimmäinen joutsen, se poloinen joka ei tajunnut ajoissa lähteä, vaan jäätyi jaloistaan kiinni rantakivien väliin. Supikoira ei ole vielä vainunnut Herran suomaa antia, varmaan siitä syystä, että kevät on niin kylmä ettei edes raatoa mädännyttävä bakteerikanta ole päässyt vauhtiin. Mutta kohta on enää kylkiluut jäljellä, rantavedessä kuin rivi tiaroita, roikkuvat vesipisarat timantteinaan.

Sitten alkaa allergia-aika. Ensimmäisen viestin tuo pähkinä ja leppä, sitten nasaaliin konserttiin yhtyy koivu ja umpeenturvonneen nenän seuraksi saapuu lopulta vuotavat silmät, heinän käskemänä. Aaatsiiih! - kevään ääni laulattaa apteekin kassakonetta.

Kevät tietää myös ehkä jälleen kutsumattomia vieraita autotalliimme. Ehei... enpäs tarkoittanutkaan pääskysiä. Yhtenä keväänä, sulamisvesien aiheuttama tulva toi minulle nimittäin yllättävää paluupostia: omat kikkareeni likakaivosta, lattiakaivon kautta. Sanoin niille, että kuulkas veitikat, nyt olette kyllä eksyneet! Ja varovasti nostin hauraita rikkalapiolle ja viskasin tallin taakse, vaikka keväinen isänvaistoni sanoikin, että omia tulisi aina varjella.

Oi kuulkaa, arvoisa herrasväki! Elämme upeita aikoja, sillä hän joka kykenee nämä viikot masentumatta kulkemaan, saa kohta tarttua haravanvarteen. Siivota järjestykseen ja laittaa kuntoon kaiken, minkä luonto joka vuosi rikkoo: upeasti kumpuavat routavaurioiset tiet ja lumikuorman alle lyyhistyneet pressutallit. Ja naapurin rannasta löytyneestä laituristasi saa mitä parhainta saunapuuta. Kauppias hymyileekin rapullansa, kevät on kiitollisuuden aikaa.

Talvisin mietinkin aina, oliko Tatu Vanhanen sittenkin oikeassa, väittäessään että pohjoisen olosuhteet ovat jalostaneet älykkyyttämme. Mutta ei, kyllä se taitaa olla niin, että tänne jäivät vain ne, jotka eivät ymmärtäneet lähteä. Sillä kevät oli lupaus paremmasta. Joka vuosi.

Tarpeettomat, merkityksettömät ja näkymättömät

2011-04-11T22:47:00.000-07:00

Time Magazinessa kerrotaan tsunaminjälkeisestä elämästä Japanissa. Vapaaehtoisauttajia ohjaavassa kohteessa on nuoria hakijoita, yllättäen kolme kertaa enemmän kuin kohde pystyy ottamaan. Moni palaa pettyneenä kotiin, onnekkaimmat jäävät väliaikaissuojiin ohjaamaan kodittomia vanhuksia päivittäiselle pesulleen.

Puhumme maasta, jossa uraa on pidetty elämän tärkeimpänä asiana - terveydenkin edellä. Uratikkailla on opittu käyttämään kyynärpäitä ja parhaimmille on kuulunut korkein palkka. Se on ollut sekä arvostetuinta että tavoitelluinta.

Paheksuen onkin viime vuosikymmenenä seurattu, kuinka kasvava osa nuorisosta, tuon sijasta valitseekin nyt väliaikaisia "roskatöitä", voidaakseen esimerkiksi matkustaa enemmän, tai ihan vaan harrastaa. Heitä kutsutaan freetereiksi, vapailijoiksi.

Hikikomoreiksi vuorostaan luokitellaan nuoria jotka eristäytyvät yhteiskunnasta, pimennettyihin huoneisiinsa jopa vuosiksi. Osa ei viitsi edes pukea, vaan työntävät ainoastaan kalpean ja alastoman kätensä ovenraosta. Tavoitellen neuvottomien vanhempien siihen laittamaa ruokalautasta.

Hikikomorit viettävät aikansa yksin, pääasiassa lukien, katsoen televisiota, pelaten tietokonepelejä tai selaten nettiä. Tietoteknisesti he ovat lahjakkaita mutta sosiaalisesti erakoituneita - heitä ei voisi vähempää kiinnostaa. Kuulostaako tutulta? Ei ihme, Suomeahan pidetään Pohjolan Japanina.

No, osa tuosta menee tietenkin murrosiän piikkiin, mutta takana piilee kyllä ongelmakin. Erakoituminen on yleensä yksisuuntainen liike; yli kolmekymppisiksi eristyksissä elävistä, harva palaa enää työ- ja seuraelämäämme.

Yksi japanilaisista vapaaehtoisista sanoo tuntevansa itsensä maanjäristyksen jälkeen ensimmäistä kertaa elämässään energiseksi. Ja tarpeelliseksi. Tähän asti yhteiskunta on tuntunut pyörivän omillaan ja erillään. Opiskelut on hoidettu, jottei vanhempia nolattaisi ja työt tehty, jotta on saanut hankittua viimeisimmät vempaimet. Mutta jossain vaiheessa elämää, tulee se hetki, jolloin tämä ei enää riitä.

He kysyvät nyt, mitä voivat tehdä maansa hyväksi? Moni aktivoituu poliittisesti, vaikkei ole koskaan aikaisemmin edes äänestänyt. Miksi olisivatkaan? Systeemiin ei voi vaikuttaa - mikään ei kuitenkaan muutu - ei voisi vähempää kiinnostaa. Japanissa on tavallista, että parlamentin jäsenillä on tiiviit yhteydet elinkeinoelämän terävimpään kärkeen. Ja että parlamenttiuran jälkeen, siirrytään korkeaan virkaan johonkin niistä yrityksistä, jonka kanssa oli päättäjänä tiiviissä yhteydessä (ilmiötä kutsutaan amakudariksi, taivaan lahjaksi). Joten vuosikymmenet vierivät, naamat ja puolueet ehkä vaihtuvat mutta sama suhmurointi jatkuu aina vaan... kuulostaako tutulta? Mainitsinko että Suomea pidetään Pohjolan Japanina?

Onko niin, että ainoastaan luonnonkatastrofin tai sodan jälkeen, ihminen näkee itsensä konkreettisesti tarpeelliseksi? Tuntee, että tekemisilläni on väliä ja maailma huonompi paikka, mikäli en ponnistele yhteisömme hyväksi?

Nuorisotyöttömyytemme on aivan järkyttävää luokkaa. Ja osalle se on jo valinta. He eristäytyvät mieluummin lankojen päähän, energiajuomatölkkeineen huoneisiinsa, alasvedetyin verhoin, kuin pakottavat itsensä sosiaalisesti hankaliin tilanteisiin, joissa pettymykset joutuu kohtaamaan kasvotusten, niin työelämässä kuin deittailussakin. Työ merkitsisi kyllä enemmän rahaa, mutta raha ei ilmeisesti merkitsekään kaikkea? Elämällä tulisi myös olla tarkoitus ja tekemisillä sekä mielipiteillä väliä. Itselleen olisi tärkeää, että pystyisi parantamaan pienen palan maailmaa.

Loppujen lopuksi asia on täysin looginen: mikäli täyteen ahdetussa maailmassamme ei tunnu olevan tilaa, tarvetta tai arvoa nuorten panokselle, nuoret rakentavat itselleen rinnakkaisen maailman - vaikka virtuaalisen, jossa näkyvät, edes aina statuspäivityksen tehtyään.

Kannustinloukku

2011-03-29T23:57:00.000-07:00

Katsoessani maaliviivan jälkeen, hangen päällä makaavan poikani kiivaasti kohoavaa rintakehää, muistot tulvivat mieleeni. Niistä tuskaisista hiihtokisoista, joihin lapsena osallistuin. Isäni lauantai-aamu alkoi meidän suksien rituaalinomaisella voitelulla. Päihin tasoitettiin kolvilla paraffiinia, hiljaisin, täydellisin vedoin. Ja keskelle laitettiin liisteriä, erivärisistä purkeista, kelin mukaan. Lukiessaan ulkolämpömittaria ja säätiedotuksia, virne huulillaan, hän näytti hullulta tiedemieheltä.

Itse kisoista muistan vain rintakehän ja henkitorven kivut. Ja takaliukkaat sukset, olivathan ne tarkoitetut 10 kiloa painavammalle. Eli olisivat sopivat kolmen vuoden kuluttua, joten uusia ei ostettu. Metsälenkillä sydän hakkasi niin, että kellertävän numerolapun ruosteiset hakaneulat löivät tahtia, eikä henki kulkenut. Loppulenkki menikin tunnelinäöllä ja maalissa rojahdin pituuttani hankeen. Itkukin taisi välillä päästä mutta eihän sitä poskille jäätyneestä räästä erottanut.

Tänäkään päivänä en nauti liikunnasta, vaan joudun pakottamaan itseni siihen, jälkeenpäin toki tuntuu hyvältä. Sittemmin minut on diagnosoitu astmaattiseksi joten tehonpuute äärimmäisen rasituksen alla sai selityksensä.

Voidaan tietysti kysyä, miksi kerta toisensa jälkeen osallistuin? Ne muutamat hapettuneet lusikat olen tainnut heittää mäkeen, niiden alati herättämien ikävien muistojen takia. Uskon että osallistuin, koska isäni ihaili huippu-urheilijoita. Kun Lasse Virén tuli maaliin vuonna 1976 Montrealissa, isäni oli vähintään yhtä väsynyt. 10.000 metrin mukanajuokseminen vahvassa adrenaliinihuumassa, metrin päässä televisiosta, ei ole helppoa. Kerran joutuu sivullekin kaatumaan.

Hän oli silloin äärimmäisyyksien mies, laihduttikin niin radikaalein keinoin että tukka lähti - kaikki kuulemma kotiinpäin. Enää en ole varma, odottiko hän edes minulta mitään? Sillä hän oli luultavasti niin keskittynyt analysoimaan omaa kisa-strategiaansa, irtiottojaan sekä maitohapon kertymisiään. Mutta hiljaisuus jälkikäteen aiheutti sen, että uskoin pettäneeni hänen odotuksensa.

Oikeanlaatuinen lasten kannustaminen on vaikea asia. Pitäisi pystyä tukemaan luonnollista kunnianhimon toteuttamista mutta samalla vahvistamaan pelkän osallistumisen riemua. Iloitsemaan mukana menestyksestä mutta myös paikkaamaan rikkinäistä itsetuntoa sen jäädessä uupumaan. Ehkä tärkein on hallita itsensä, olen nähnyt isien loukatun ylpeyden aiheuttavan areenoiden laidoilla perin vastenmielisiä asioita; pienten sielujen polttomerkkaamista.

Tiedän myös, että joillakin on tapana kannustaa lapsiaan rahalla. Esimerkiksi sadalla eurolla hyvästä numerosta kokeissa. Itselleni ajatus on todella vieras. Ei tarvitse kuin miettiä miten aikuiset reagoivat samaan: korkeasti koulutetut bonus-johtajatkin oppivat hetkessä ne luovat oikotiet, jotka kasvattavat omaa tiliä tehokkaammin kuin vahvistavat yrityksen terveyttä. Hyväksynnän osoittaminen lompakolla, kertoo mielestäni lapselle, että tunteen voi myydä ja ostaa. Aito kehu tuntuu varmasti molemmista paremmalta.

Lapsi aavistaa äärimmäisen hyvin mitä häneltä odotetaan - ja lisää hiljaa mielessään kuvittelee. Jos kotona siis mitataan menestymistä rahalla, saa armottoman suorittajan. Ja jos isä kotona, silmät loistaen, kehuu naapurin Holgerin viinakestävyyttä, saa pojan joka tulee yrittämään Holgerin kolmen viikon ennätyksenkin lyömistä. Ollakseen isänsä silmissä paras.

Sillä ei silloin ole merkitystä, että Holger saa kymmenen vuotta myöhemmin aivoverenvuodon ja menettää puhekykynsä. Tai että toimiston Teho-Anja joutuu työkyvyttömyyseläkkeelle 35-vuotiaana. Sillä meille on ominaista pyrkiä pikavoittoihin. Edes hetkeen vanhempiemme palkintokorokkeen korkeimmalla jakkaralla.

Kannattaa siis miettiä omia arvostuksiaan aika tarkkaan. Yhdellä harkitulla sanalla voi nimittäin pelastaa tasan saman verran kuin ajattelemattomuuttaan lausumattomalla pilata.

Mikä siinä ei naurata?

2011-03-18T00:24:00.000-07:00

Kohentaakseni yleissivistystäni, päätin lopulta antaa periksi ja katsoa Munamiestä netistä - ei naurattanut vinkuva muna jakkaralla ei. Assosiaatio siihen Linnanmäellä kävelevään yltiöpositiiviseen plussapalleroon oli vahva, sehän sai selkäänsä. Olin lähinnä ymmälläni, tuostako Suomi on siis kohissut viime viikkoina? Mistä?!

Nuorempana minua nauratti suuresti Steve Martinin kreisikomediat. Eilen yritin lämmittää tuttavuutemme uusinnan avulla uudelleen. Ei enää onnistunut, koska Steve oli sietämätön. Juoni oli hölmö ja näyttelijät huonot... väkinäinen on oikea sana.

Tuskailin aikani ongelman kanssa; mikä piru siinä oli muuttunut? Mutta vaikka kuinka olisin halunnut, että elokuva, se ei taida olla mahdollista?

Romanttinen komediakaan ei enää kiinnosta, vaikka toisinaan kyllä yritän vaimoni vuoksi. Jo puolen tunnin jälkeen olen pidä tunkkisi-tilanteessa. Valmiina pomppimaan pystyyn ja haastamaan riitaa, vaikka pudonneesta popcornista, jotta pääsisin tilanteesta pois. Köyhän ilotytön ja miljonäärin välisen onnen kuvaaminen tuntuu lähinnä kiusalliselta... epäuskottava on termiä mitä haen.

Onko realismi edes terveellistä? Nauruhan pidentää ikää ja romanttisuus avioliittoa. Kyllä lumelääkekin tutkitusti hyödyksi on, negatiivisuus taas ei. Sen tiedän, koska katson dokumentteja, parhaimmat jopa kahteen kertaan.

Elämä vaan tuntuu liian lyhyeltä, hukattavaksi epäloogiseen käsikirjoitukseen tai toivottoman näyttelijän kehittymisen seuraamiseen, kymmenen vuoden aikajänteellä. Ei kiitos, minä haluan priimaa ja heti. Tai sitten mieluummin jurotan.

Haluan tietää enemmän, ymmärtää paremmin. Fiktiivisen romanssihötön tapittaminen tuntuu syövän aikaa siltä. Mikä tekee minut kärsimättömäksi. Kaikki oleellinen tuntuu alati etenevän jossain muualla... sinänsä aika naurettavaa sanoisin.

Mikä sitten jaksaa kiinnostaa? Ohjelmissa mitä seuraan, kerrotaan usein ihmismielen pimeistä puolista, tieteen viimeisistä saavutuksista tai sotien syistä ja seurauksista. Jopa Idols-kilpailu tai nelituntinen jauhaava tennisottelu kertoo ihmisen luonteesta enemmän kuin useimmat Hollywood-elokuvat. Joiden Oscar-palkinnotkin ovat korkeintaan tae keskinkertaisuudesta... ei täysin paska.

Lukiessani kirjaa, Seppo Heikinheimon elämänkertaa (tottakai) Mätämunan muistelmat, nauroin hänen kertoessaan kuinka silloisessa työpaikassaan sanomalehdessä, oli palstojen tyhjien kohtien täyttöön, valmiita lyijyyn valettuja mietelauseita. Yhdessä lehdessä oli sitten kuolleen papin muistokirjoitus ja sen alle jääneeseen tilaan latoja oli laittanut seuraavan: "Loppuu se pahankin papin saarna".

Heikinheimohan sittemmin tappoi itsensä, yksi hänen luettelemistaan syistä oli ettei ykkössyöttö tenniksessä enää kulkenut. Meissä on aika paljon samaa.

Mustin sarkasmi ja raastavin ironia epäkorrektilla ajoituksella tai vasaralla peukaloonsa lyöneen kotinikkarin lannistunut lakonia, vinon linnunpöntön vieressä ja kivun kyynel silmäkulmassa - ei mennyt ihan niinkuin Strömsössä. Ne sentään jaksavat vielä naurattaa... kuinka tässä näin kävi?

Niin fyysinen kuin henkinen makuaistimme kehittyy iän myötä. Arkemme asioissa tulee esille niin paljon uusia vivahteita, ettei tahdo makunystyrät enää pystyä erottelemaan. Spontaani nauraminen ei enää irtoa yhtä vaivattomasti. Nuorempana oli paljon yksinkertaisempaa, hauska oli hauskaa ja surullinen surullista. Nyt ne ovat yin ja yang, molemmissa reilu pala toista. Ja elämän ymmärrykseen liittyy niin paljon vastuuta, kolikkoihin puolia ja olemiseen syviä ulottuvuuksia, että välillä tuntee niihin hukkuvansa. Muttei se saisi maksaa naurua.

Näyttävä showpaini

2011-03-14T23:29:00.000-07:00

Mitä me teemme kaikilla näillä hampaattomilla instituuteilla ja komissioilla? Joiden rahoittajat kirjoittavat omien laatusertifikaattiensa vaatimukset ja tarkastajatkin tulevat omasta tallista. Mukamastutkivan ja -sanktioivan järjestelmän ainoana tarkoituksena lienee tavallisen tallaajan suojeleminen itseltään. Tunteilta ja totuuksilta joita ei panikoimatta osaa käsitellä.

Itse asiassa irrationaalinen pelko on ominaisuus joka on tuonut meidät näinkin pitkälle. Suomessakin ihmiset säikähtävät edelleen hämähäkkejä, vaikka tarvetta ei näillä leveysasteilla ole. Muttei itsesuojeluvaisto haitaksikaan ole.

Keskellä käsittämätöntä tsunamitragediaa, Fukushimassa ensimmäisenä räjähtäneen reaktorirakennuksen paljas ranka näyttää kakkosnelosista tehdyltä, ohuiden seinälevyjen lähdettyä maata kiertävälle radalle. Vaikka vauhkoille on vakuutettu, ettei ydinvoimala voi räjähtää. Venäjällä tosin ei ehkä voikaan, sillä rakennukset ovat liian harvat jotta pääsisi tarvittavaa painetta syntymään. Yhden tv:stä näkemäni seinät olivat käyrästä aaltopellistä - ihan tässä meidän naapurissa.

Tuhat vuotta vanhoissa japanilaisissa maalauksissa on taivaisiin ylettyviä aaltoja joiden vaahtoiset harjat vyöryvät päälle, kuin Jumalan tuhat käyrää sormea. Tyynenmeren alueella hakeudutaankin pitkälle vuoriston luoliin, maan vavahdellessa. Ja meren paetessa, juostaan vastakkaiseen suuntaan, sinne minne eläimetkin. Pelon reaktiota totellaan vaistomaisesti, onhan se perustava osa evoluutiotamme.

Tsunamitiheimmällä alueella on liuta ydinvoimaloita vailla tsunamikestävyyttä, surkeilla varajärjestelmillä. Miten se on mahdollista? Suomen STUK:kin on ollut täysin tietoinen riskistä vuosikymmeniä. Sen johtaja Jukka Laaksosen mukaan, eri maissa on yksinkertaisesti eri kulttuureja. Kuitenkin ongelma ja sen seuraukset ovat globaaleja. Siksi varmaan perustettiinkin IAEA, kansainvälinen atomienergiajärjestö. Edistämään mm. säteilyturvallisuutta.

Minulle selviää, että aluekonttori sijaitsee Tokiossa ja järjestön pääjohtajana toimii japanilainen Yukiya Amano. No, hampaattomuus heikkoa japanilaista ydinenergiaturvallisuutta kohtaan on sillä selitetty. Samoin heikko lausuntojen painoarvo muita maita kohtaan. Tämänhetkisiä kriisivoimaloita pyörittää TEPCO-yhtiö, joka oli tapetilla muutama vuosi sitten, voimaloidensa turvallisuuspuutteiden järjestelmällisestä pimittämisestä. Muistan kuinka mustapukuiset johtajat pakotettiin päät painuksissa itkunsekaiseen julkiseen anteeksipyyntöön. Ja ilmeisesti asia oli sillä hoidettu, nyyhkykohtauksella rauhoitettiin kansaa, uskomaan parannukseen. Vaikka oikeasti vain hätyyteltiin väliaikaisesti kimpusta, häiritsemästä kullanhuuhdontaa radioaktiivisesta vedestä. Huojuvilla puutelineillä ja puoli vuosisataa vanhoilla vaskipannuilla.

Ihmettelen suuresti heitä, jotka uskovat viranomaisten - teollisuudelta saamia - tiedotteita ja vakuutteluja. Yksinkertaisimpien ajatusradat jämähtävät meilläkin siihen, ettei Suomessa ole maanjäristyksiä saati tsunameja. Seuraava onnettomuus on tuskin kulultaan identtinen, tullaanhan nyt kiinnittämään erityishuomiota varasähköjärjestelmiin. Mutta öljyvahingosta Suomenlahdella, joka tukkisi Loviisan voimaloiden jäähdytysjärjestelmän kokonaan, puhutaan edelleen hyvin hiljaa.

Koska sopivasti viriteltyjä taulukoita ja myötämielisiä graafeja pystyy tutkimusinstituuteilta helposti ostamaan, epäluuloisuuteni tekee minusta valppaan. Pelkoni on terve.

Ydinenergiateollisuus tarvitsisi - omaksikin edukseen - itseään ilkeämmän sparraajan. Kansainvälisen, byrokratiabrutaalin poliisin, joka vie tarvittaessa ajoluvan kuin holtittomalta ja näsäviisaalta räkänokalta. Laajavaltuuksinen valvontajoukko voisi koostua ydinteollisuuden törkeästi irtisanomisista insinööreistä, muutamasta ekoterroristista ja säteilyyn kuolleen omaisesta, miljoonasakotukseen perustuvalla tulospalkkauksella. Saataisiin motivaatiotaso ja henkinen vire meitä kaikkia hyödyttävälle tasolle.

Sillä tällä hetkellä sparraajana on nyrkkeilijän oma veli. Ja niinkuin showpainissa, iskut ovat kyllä näyttäviä mutta niissä ei ole painoa takana.

Kalsarit vohvelirautaan

2011-03-08T07:01:00.000-08:00

1950-luvun tulevaisuuden ennuste on lähellä toteutumistaan, kenenkään ei tarvitse enää kokata ja sotata. Kaikki tarvitsemamme saadaan kohta pienestä synteettisestä ravintopilleristä. Ruoasta on tullut välttämätön paha ja sen valmistuksesta rasittava rutiini. Elintaso on jotain muuta.

Ilkeänpuoleinen teoriani on, että talo ja auto näkyvät naapurille asti, eineslaatikko ei; näkymättömän elintason kanssa nuukaillaan jotta näkyvään olisi varaa. Unohtamatta että toisessa äärilaidassa on ihmisiä joilla ei kertakaikkiaan ole valinnanvaraa.

Niin tai näin, kauppojen hyllyiltä löytyy sitä, mitä eniten menee. Ja elintarviketeollisuus on tietenkin opportunistinen, mikäli mansikan voi menekin kärsimättä korvata aromilla, se toki tehdään. Se on helpompaa ja se on halvempaa. Ja kuluttajan terveys on kuluttajan vastuulla.

Eikä tuotekehittelijöitä voi kekseliäisyyden puutteesta moittia. Markkinoilla oli vielä taannoin puuvillaa sisältäneitä lihapullia ja pesuaineista kielletyt fosfaatit löytyvät nyt leivänpäällisistämme. Energiajuomissa on alunperin sonnin spermasta eristettyä tauriinia ja limsoissa aspartyylifenyylialaniinimetyyliesteriä, eli mm. Yhdysvalloissa (!) kiellettyä aspartaamia. Näihin verrattuna vohveliraudassa paistetut, elinkaarensa päähän tulleet munamaitoiset kalsarit, kuulostavat suoranaiselta omavarais-ekologiselta terveysherkulta. Ravintokuitu kuin ravintokuitu, kuten elintarviketeollisuuden tiedottaja kasvikunnan puuvillaa lihapullissa puolusteli... jep, jep, suurin kina syntyy varmaan niistä rapeista saumoista...

Paljon parjattu natriumglutamaatti on väistymässä, koska sitä sisältävät tuotteet alkoivat jäämään hyllyihin. Nyt monessa tuotteessa on, ikäänkuin samaisen tuotekehityksen laatuleimana, maininta sen puuttumisesta. Vaikka kuluttajien boikotti sen aikaan sai.

Kyllä me pystymme monen muunkin lisäaineen häätämään. Mutta se vaatii määrätietoisuutta. Ruoan statuksen palauttamista, jonain muuna kuin välttämättömänä polttoaineena joka ainoastaan estää pyörtyilemästä pitkin päivää. Oikeat maut ja nautinnot tulisi opettaa keholle uudestaan, pojimmiltaan keho kyllä tietää, siksi se hylkii synteettisiä. Tarkkailkaapa ulosteitanne.

Kouluissa ruoka tulisi nähdä osana kasvatusta, mutta niin kauan kuin kouluannos voi olla halvempi kuin vankila-annos, lienee turha odottaa että lapset arvostaisivat kehoaan yhtään sen korkeammalle? Joten kotona ruoan on oltava hyvää, jotta kouluissa sitten nirsoilevat, kun eteen tulee kylmää ja ravintoköyhää mautonta moskaa. Ehkä sitten jonain päivänä jopa palauttavat ala-arvoisen ravintola-annoksenkin, eivätkä vaan korvat luimussa kahteen kertaan niele ja kokkia päälle kiittele. Ruoan pyhyys ei tarkoita sitä, että syödään vaikka homeista, vaan että arvostetaan sen hienoa alkuperää, puhtautta ja jumalallista makua. Vanha kansa söi eloon jäädäkseen joten uskon kyllä heidän ymmärtävän ettei kannata syödä kuollakseen.

Voisikin olla hyvä istua lasten kanssaan alas ja keskustella mitä lisäaineet ovat. Mutta se edellyttää että edes vanhemmat tietävät. Wikipediasta löytyy printattava lista, josta luen että esimerkiksi E433 on polyoksietyleenisorbitaanimono-oleaatti (polysorbaatti 80): elintarvikkeiden nonioninen pinta-aktiivinen aine jonka tiedetään aiheuttavan mm. maksan ja munuaisten vajaatoimintaa, keuhkotoiminnan huononemista, trombosytopeniaa ja askiteksen hengenvaarallista oireyhtymä, sikarokote Pandremixin ainesosa sekä ravintolisä E-Ferolin, joka aiheutti 38 keskoslapsen kuoleman vuonna 1984 USA:ssa. Tämän jälkeen voitaisiin yhdessä miettiä haluaako joku edelleen syödä sitä, vai sovitaanko ettei enää osteta? Lapset ovat mitä parhaimpia kyttääjiä.

Tällä hetkellä jokainen meistä syö lisäaineita viisi kiloa vuodessa. Ruokaamme laitetaan jopa eläinruoissa kiellettyjä aineita. Ai, miten se on mahdollista? No, koska eläimen ei voi odottaa lukevan sisällysluetteloa ja näin ymmärtävän mitä suostuu syömään.

Se kertoo asiasta kaiken oleellisen.

Peruskosto on suloinen

2011-02-25T05:14:00.000-08:00

Perussuomalaisten kannatusluvut ovat hurjat. Muutamassa vuodessa he tulivat SDP:n rinnalle. Toisella on sadan vuoden kiistattomat näytöt ja toiseen on ladattu toiveita ainakin tälle vuosisadalle.

Kyseessä onkin toivoliike. Viimeisin vaalikausi oli tavallisen äänestäjän näkökulmasta kuin herätys painajaiseen. "Maksullisella arvovaltavaikuttamisella" on kaikessa hiljaisuudessa vaikutettu systemaattisesti eduskunnan ja hallituksen kokoonpanoon vuosikymmenien ajan, mikä vei monelta lopullisesti lapsellisen uskonsa kansanvaltaan. Vaikkei vaalirahoittaminen ole laitonta, se tarkoittaa käytännössä, että rikas pystyy ajamaan etujaan paremmin kuin köyhä. Vaalijärjestelmämme ei siis takaakaan jokaiselle yhtäläistä vaikutusmahdollisuutta. Sen ääneen sanominen tuntuu olevan todella vaikeaa. Toivon että koulujemme oppikirjojen tekstejä korjataan pikaisesti, ettei oppilaille enää synny asiasta väärää mielikuvaa. Harhaluulo on yksi sitkeimmistä, jo antiikin Ateenassa osa yhteiskunnasta suljettiin päätösvallan ulkopuolelle: naiset, alle 20-vuotiaat ja orjat, sekä Ateenaan muualta muuttaneet, eli metoikit - aikansa mamut.

Suomenkin kansa näkee nyt ahneita salaliittoja kaikkialla. Asuntojen hinnat ovat kaksinkertaistuneet lyhyessä ajassa, ovatko rakennusliikkeet kenties olleet aktiivisia rahoittajia? Entä ovatko heidän korkeat neliöhintansa myös kuluttajia lainoittavien pankkien intressissä? Onko mutualistisen synergian luomaa konsensusta ja näiden win-winiä? Häh?

Ruuan hinta on myös ennätyskorkealla, ketkä istuvat keskusliikkeiden johdossa? Tukien alkuperää säätiöiden kautta häivyttäneitä ministerintekijöitä? Miten kahvipaketti voi maksaa sentilleen saman verran eri ketjuihin kuuluvissa kaupoissa? Entä miten saksalainen ketju onnistuu myymään kaiken kolmanneksen halvemmalla?

Miten voi olla - ylituotantoa tai alituotantoa - aina sähkön hinta nousee? Entä bensa? Kuinka on mahdollista että joka vuosi loma-aikaan tulee hintapiikki, ja kaikilla monikansallisilla yhtiöillä samaan aikaan? Eteläisellä pallonpuoliskollahan on silloin talvi, tasoittamassa "kulutushuippua". Entä onko perää, että kapinallisketjutkin ovat bulvaanien kautta isojen öljy-yhtiöiden yhteisomistuksessa? Jolloin ne muutamat protestiroposetkin rullaavat lopulta samoihin taskuihin.

Asvalttikartelli, paperikartelli, puunhankintakartelli, rakennuskartelli, kemikaalikartelli, sähkökartelli ja teräskartelli. Epäilyt ja tuomiot vyöryvät päälle. Tuntuu siltä että kuormastamme ahmitaan jatkuvalla syötöllä alhaalta päin. Kuorman pinta näyttää hyvältä mutta sen taso alenee mystisesti.

Seuraavassa lauseessa vaalirahoitetut peräänkuuluttavat kansalaisilta vuorostaan lainkuuliaisuutta, veronmaksuhalukkuutta ja kriisiaikoina venymistä. Ei sen jälkeen vaalivoittoon mitään näyttöjä tarvita! Riittää että kaivetaan kunnallisen päätöksenteon laitamilta, muutama ennennäkemätön naama, kulmikkaalla - siis ei-sulavalla - ulosannilla. Populistin mansikkamaa on sellainen johon kaikki muut ovat tehneet tarpeensa. Siellä tuore planttu itää parhaiten, kunhan kykenee aikansa hajussa seisomaan.

Pyramidihuijauksenkin kaksi jalkaa ovat toivo ja epätoivo. Molemmista sataa pyörittäjän laariin; toivossa tulevasta ja menneen synnyttämässä epätoivossa, realiteetit ovat toissijaisia. Omienkaan kannattajien uskosta liikkeensä todelliseen laatuun kertokoon se, että vain pieni osa PS:n kannattajista voisi kuvitella omaa johtajaansa Timo Soinia pääministerinä.

PS tulee olemaan väliaikainen vaihe, joka saa olla vaikka nykyistä huonompi, kunhan kosto vanhaa valtaa kohtaan toteutuu. Silti väärän toivon herättäminen voi olla kohtalokasta, sillä kusetetun silmä on, sattuneista syistä, jatkossa yliherkkä juuri virtsalle. Hallitusvastuussa persujen tuleekin palauttaa palvelut syrjäkylille aika pian sekä laskea työttömyyttä ja vähän äkkiä.

Sillä tulevaisuuden on parempi olla hyvä tai sitten siitä tulee todella huono.

Ady Gilin uppoaminen

2011-02-17T23:18:00.000-08:00

Seuraan tarkasti 11-vuotiaan poikani ilmeitä, hänen purressa hermostuneesti sormenpäitään. Katsomme Valassotaa, eläinaktivisteista kertovaa ohjelmaa, jotka toiminnallaan yrittävät estää japanilaisten valaanpyynnin. Aktivistien pienemmästä pika-aluksesta on loppunut polttoaine ja se kelluu liki toimintakyvyttömänä. Japanilaisten harppuuna-alus Shonan Maru 2 ohittaa heidät läheltä ja poistuu horisonttia kohden. Silloin Ady Gilin miehistö menee kannelle, venyttelemään jalkojaan. Vähän ajan päästä yli kymmenen kertaa isompi harppuuna-alus ilmestyy uudelleen kuin tyhjästä. Noin 50 metrin päässä se tekee yhtäkkiä koukkauksen kohti ja murskaa lasikuituisen Ady Gilin teräksisen keulansa alle. Kuolonuhreilta vältytään vain satumaisella tuurilla. Ady Gil alkaa upota.

Kumpikaan meistä ei sano hetkeen sanaakaan. Itse olen osin tarkoituksella hiljaa, haluan nähdä poikani reaktion neitseellisenä. Seuraavassa kuvassa japanilainen ministeri syyttää tapahtuneesta aktivisteja, jolloin poikani suunpielet kiristyvät ja otsa menee kurttuun. Kyllä hän näki.

Hänen oikeudentajunsa on vahva ja sen muodostumisen seuraaminen äärimmäisen kiinnostavaa. Kamppailen tosin jatkuvasti itseni kanssa, kuinka paljon vaikutan sen kehittymisen suuntaan. En halua kouluttaa hänestä minkään ideologian soturia, vaan että hän valitsee suuntansa ja tiedostavuutensa asteen itse. Kirjastosta lainaamamme kirja ydinvoimastakin oli tieteellisen neutraali. Silti hän takertui heti ydinjätteeseen jonka hänen huolekseen jätämme. Tiedän hyvin, että saatan muutaman vuoden kuluttua joutua perustelemaan yhtä sun toista, kuten railakasta naudanlihansyöntiäni sekä talomme huoletonta lämmittämistä aineella joka kohta loppuu kesken. Sittenhän yritän tai muutun, hyvä kasvatus on kaksisuuntainen.

Hänen kysyessä kantaani eri asioihin, vastaan rehellisesti - siinä mielessä tietysti vaikutan häneenkin. Minun on väitetty aivopeseväni lapseni, millä kai tarkoitetaan että siirrän heille omia arvojani. Se on saanut minua tarkkailemaan itseäni ja miettimään koko mekanismia - ja hyvä niin. Mutta mitä voisin tehdä toisin? Valehdella oma kantani, kieltää lainaamasta joitain kirjoja tai pimittää tiettyjä luonto-ohjelmia? En pysty. Jos aivoja kerta pestään, suosin kirjopyykkiä. Ja jos värjää niin värjää.

Japanilaiset väittävät pyytävänsä valaita ainoastaan tutkimustarkoitukseen, mutta helikopterin kuva näyttää aluksen joka pystyy viipaloimaan ja pakkaamaan ruuaksi joka päivä kymmenen valasta, jotka pyydetään viiden harppuna-aluksen voimin. Valaiden vointia aiotaan siis tutkia niin perusteellisesti että viimeinenkin kuolee?

Poikani kuvaa japanilaisista uhanalaisten eläinten tappajina, täydentää heidän hölmöt tv-kilpailuohjelmansa. Joissa yksi kilpailija saattaa liukastua öljyttyyn puomiin ja lyödä kiveksensä, jolloin muut kaakattavat kuorossa ja heittävät tätä kananmunilla kunnes tippuu allaolevaan liejuun. Yritän selittää etteivät kaikki japanilaiset ole samanlaisia mutta pelkään ettei hän tule koskaan katsomaan heitä kunnioittaen. Sekin olisi korjattavissa, Japanin hallitus voisi ottaa lusikan kauniiseen käteen ja lopettaa valaanpyynnin. Siis aikuisten oikeasti lopettaa.

Ja mikäli YK:n intressissä olisi olla vakuuttava, he määräisivät pyynnistä sellaiset sanktiot että se loppuisi. Minä en aio pojalleni selitellä ja myötäillä maailmanjärjestön munattomuutta tai rahajäykisteistä selkäranka. Kerron niinkuin asia mielestäni on, Japani maksaa 19,63 % YK:n rahoituksesta ja tekee mitä lystää.

Kumpikaan meistä ei ainakaan aio leikkiä ettemme näe mitään. Ja koska mikään ei muuten muutu, meille ei jää kuin ymmärrys ja kunnioitus vapaaehtoisia aktivisteja kohtaan. Mitä arvoihin tulee ne muodostuvatkin pääasiassa kokemalla, ei perimällä.

Hakemalla "Ady Gil crash" Youtubesta, jokainen voi muodostaa tapahtumasta oman mielipiteensä. Se on parempi niin.

Mistä uusi piikki lihaan?

2011-02-11T06:41:00.000-08:00

Minua huolestuttaa. Suomessa on aina tarvittu joku ulkoinen uhka mitä vastaan ryhmittäytyä. Muuten ei oikein osata olla, vaan ruvetaan ennenpitkää kyttäämään naapurin tekemisiä. Miettimään, mitä juonia se punookaan meidän henkiseksi tai taloudelliseksi kukistamiseksi. Kuvittelun kiihtyvä kierre, yhdistettynä veren korkeaan alkoholipitoisuuteen ja matalaan sokeriin, on johtanut lukuisiin verilöylyihin.

Kostopohjaa löytyy. Suomen kansan riistoa pursuavassa historiassa, meitä on pakotettu milloin mihinkin. Ja kuten tiedetään, ei kieltolakikaan mikään menestystarina ollut. Porukka joi avoimen uhmakkaasti vaikka vernissaa. Tämä väärinkohdelluilta talonpojilta peritty jukuripäisyys elää meissä vahvana tänäkin päivänä.

Mutta mistä tämä kansa aikoo ammentaa kollektiivisen harmistumisen aiheensa tästä eteenpäin? Mitä meille oikein tapahtuu, jos uutta kohdetta esimerkiksi pakkoruotsin tai EU-jäsenmaksujen jälkeen ei löydykään? Irtaantuminen unionista olisi sinänsä kyllä luontevaa, eihän yhteistyö ole koskaan ollut meidän juttumme. Siksihän meidät tunnetaankin "management by perkeleeestä"; suurin karjuu ja muut tottelevat. Ja Nokian raivoisa kehittyminen johtui yksinomaan siitä, ettei ruotsalaiselle LM Ericssonille kertakaikkiaan saanut hävitä. Tai olisi joutunut tekemään härmäläisen harakirin. Eli juomaan itsensä kiljusta tolkuttomaksi ja horjahtamaan sarkapalttoo pöllyten, ylösalaisten äestinpiikkien päälle.

Kalvava aavistus, toisten pomminvarmasta pahansuopuudesta ja ansaitsemattomasta tuurista, on vienyt meitä turvallisesti tasatyöntöä eteenpäin vuosisatoja. Tähän asti syy on aina löytynyt. Ensin kukistettiin yksilön integriteettiä sukupolvia vainonnut kylmä naurispuuro, sitten uhmattiin eläimeensekaantumiskieltoa. Omana elinaikanani, raivon on saanut tuta mm. sellaiset kohtuuttomuudet kuin auton turvavyö ja keskiolut. Niihin tosimies ei enää sekaantunutkaan.

Muualla maailmassa sanotaan, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Meillä se tarvitaan Seppo Rädyn viemiseksi teatteriin. Kaiken uuden foobinen vastustaminen pidetäänkin jämerän miehen merkkinä, ettei pysty höynäyttämään mihinkään kotkotuksiin.

Ensisijaisena pontimena onkin mahdollisen nolostumisen välttäminen. Jolloin halutaan aina ensin varmistua siitä, miten lauman muut miehet asiaan suhtautuvat. Tästä syystä, ensireaktiona on aina epäluuloinen ja kovaääninen arvosteleminen. Johon muut miehet sitten - oma kanta varmistuneena - homogeenisesti mölisten yhtyvät.

Otamme toisistamme myös lakkaamatta mittaa, erilaisin ruumiillisin suorituksin. Esimerkiksi, jos kaksi miestä lähtee rinnakkain nousemaan kukkulaa ja toinen hengästyy, tämä korjaa uhkaavaa noloutta rytmittämällä hengityksensä väkisin liian hitaaksi, vaikka osa hapentarpeesta jääkin tyydyttämättä. Jolloin kengännauhat täytyy sitoa uudestaan mäen puolivälissä, tai värjäytyisi ruskainen kivikko vielä ylpeästä verestäkin. Joten seuraavan kerran kun näette tyhjäkatseisen miehen voitelevan ylämäessä polvillaan suksiaan, kyse ei suinkaan ole huonosta pidosta, vaan perisuomalaisesta tavasta säilyttää kasvonsa.

Yhtä perisuomalaista on, defensiivistä ja mölisevää uhmakautta seuraava vääjäämätön katkera alistuminen: pikkuhiljaa turvavyön käyttökin vakiintui ja harva vihaa enää silmittömästi digikameraa. Tämä johtuu siitä, että osa miehistä kokeilee joka tapauksessa uutuuksia salaa, ja aina joku "hinttari" narahtaa. Jolloin narauttaja, puolitukehduttavien räkänaurujen jälkeen, havahtuu hetkessä siihen, että on mahdollisesti jäänyt jostain paitsi, tai peräti huijattu... hänen pahat epäilyksensä olivat siis olleet oikeassa koko ajan!

Seuraus näkyy heti kaupassa, padotetun tarpeen aiheuttamana äkillisenä myyntipiikkinä. Ja sitten "tarpeettoman rakkineen" käyttö leviää kulovalkean tavoin. Lopulta, sosiaaliformaattimme luontevana päätöksenä, nauramme kivikautisen filmikameran käyttäjille.

Sellainen on kollektiivisuutemme.

Kerberos 4.3 Home Edition

2011-02-03T23:48:00.000-08:00

- Parasta meillä on se, että meillä on täällä kotona oma käytönvalvoja, sanoi vanhempi poikani mietteliäästi. Lukien samalla Aku Ankkaa, keksinmuruset suupielistä sinkoen.

Kyllä lämmitti. On sitä sentään selitetty ja sen eteen juostukin. Hylätty ruohonleikkuri ulvomaan pihalle, sillä aikaa kun isi kipaisee tietokoneelle syöttämään nettiselaimeen käytönvalvojan salasanansa. Sillä aikaa lapset katsovat aina toiseen suuntaan, mitä nyt nuorempi yrittää vähän salaa kurkkia. Vanhempaa poikaa ei kiinnosta, hän ei edes halua tietää mikä se on. Niin kauan kuin palvelu pelaa.

Ymmärsin että hän ei halua vielä ottaa täyttä vastuuta siitä, mikä on hänelle hyväksi ja mikä ei. On paljon helpompaa kun välissä on automaattinen suodin, joka päättää asiasta hänen puolestaan. Hän luottaa siis siihen, että me tiedämme mitä teemme ja että toimimme hänen parhaakseen - vanhemmuudessa on siis palkintojakin?!

Kun toimii puskurina, on tottunut siihen että iskuja tulee, niin kodin ulko- kuin sisäpuoleltakin. Kuten tiedetään, pahiksen rooliin jumiudutaan, niinkuin Åke Lindman suomifilmeissä. Joten niinä harvoina hetkinä kun näkee, että otettuja mustelmia myös arvostetaan, kannattaa pysäyttää ajan ja maistaa tunnetta piiiiiitkään...

Tiedän toki, että hänen ikätoverinsa pelaavat jo täysrealistista Call of Duty-sotapeliä ja häntä nuoremmatkin kahlaavat umpimähkään YouTubea - ihan sama. Kun hän kertoi asiasta, kysyin haluaisiko hän sitten pelata sotapelejä? Vastaus oli kielteinen mutta tiedän toki, että vailla rajoituksia hän olisi kuitenkin varmasti kokeillut.

Googleen hänellä ei ole vielä asiaa, ilman että jompikumpi vanhemmista on koneella mukana. Silloin kirjaudutaan koneelle aikuisen profiililla, niin ei tarvitse koko ajan syöttää jokaista poikkeusta hyväksyvää salasanaa. Katson mieluummin, että olen itse vieressä hänen hakiessa tietoa jostain vaikeasta termistä ja kone kysyy: "Tarkoititko: nekrofilia?". Oikealla näkyy sivuhaut ja vasemmalla kuva- ja videohaut. Kysymys kuuluu, olisiko hän yksinään koneella siirtynyt eteenpäin vai taaksepäin?

Enkä aio edes vaivata päätäni sillä, kuinka haitallista sotapelien pelaaminen on 11-vuotiaan psyykelle. Minulle riittää ettei se ole tarpeellista. Ja mitä tiedonhakuun tulee, niin onhan meillä Isipedia. Jonka tietoja ei ole tieteellisesti tarkistettu, joten ovat välillä sekä puutteellisia että keskeneräisiä. Toisinaan ne eivät mene tarkoituksella aivan aiheen ytimeen asti ja välillä niissä on suoranaisia valheita. Sellainen valta käytönvalvojalla on.

Toimessani nykypäivän Kerberoksena - palomuurin portinvartijana - minua ohjaa lapsiltani kautta rantain urkitut hajanaiset tietofragmentit, oma vajavainen psykologian tietotasoni sekä ihan puhdas intuitio - suomeksi sanottuna siis pelkkä mutu-tuntuma. Koska absoluuttista totuutta ei ole, emme ole vanhempina keksineet parempaakaan keinoa.

Hyvä usko olisi tietysti yksi vaihtoehto: ei jaksa koko ajan valvoa, kyllä ne handlaavat sen ja kysyvät sitten jos kysyttävää on. Mikä toimisi ehkä muuten, paitsi että lapsissa on sellainen mekanismi, että hekin haluavat suojella vanhempiaan järkytyksiltä - jätinhän minäkin kauheimmat asiat aikoinaan kertomatta.

Ja sosiaalinen tarkkailu se vasta huono vaihtoehto onkin; seurataan miten toiset toimivat näissä tilanteissa. Ensinnäkin lapset liiottelevat keskenään, mitä saavat kotona tehdä ja sitten omat lapset laittavat vielä vähän lisää. Vastapainona vanhemmat sitten esittävät, keskinäisissä vertailuissaan, tiukempia kuin todellisuudessa ovat. Ja kertomukset eivät yksinkertaisesti täsmää.

Oikean kokonaiskuvan rakentamiseksi, meille jää siis maaninen tietojen urkkiminen, petollinen rivien välistä lukeminen, sekä näistä johtuva vainoharhainen päättely ja ylisuojelun mahdollisuus. Olkoon sitten niin.

Remontin hinta

2011-02-03T23:46:00.000-08:00

Lehtien mukaan julkkisparin Aitolehti-Eerikäisen pari vuotta kestänyt avioliitto on päättymässä. Ongelmat alkoivat Eerikäisen mukaan vuodenvaihteessa ja 15.1 asia oli hänelle selvä. Kuka sanoo vielä, että nykyään erotaan liian harkitsemattomasti?

Näkemäni mukaan, päätöksen tehtyään, asian ääneen pukeminen voi helpostikin kestää kaksi viikkoa, mutta itse ongelmat alkoivat kyllä paljon aiemmin. Noin vuosi sitten kirjoitinkin ympärilläni uhkaavasti huojuvista tuttaviemme taloista. Ne kaatuivat kaikki.

Toisissa ongelmat näkyivät selvästi vuosikausia, toisissa keskusteltiin hillitysti katkeraan loppuun saakka - eivät olleet riitelijätyyppejä. Liittoja on monenlaisia, mutta näissä kaikissa tapauksissa oli yksi yhteinen nimittäjä: remontti oli juuri valmistunut ja pinnat hohtivat uutuuttaan.

Olisi lapsellista ajatella, että liitot olisivat yhä pystyssä ilman näitä remontteja, mutta kyllä sellainen suhdetta koettelee. Niissä punnitaan pariskunnan dynamiikka ja yhteistyökyky, siksi esimerkiksi meillä remontteja on viisaasti vältelty. Monesti voisikin olla halvempaa maksaa timpurille, ja lähteä itse kahden viikon lemmenristeilylle Karibialle, kuin halkoa koko talo keskeltä.
Jotkut käyttävät taas remonttejaan hautaamaan kaikki yhteisen rakkauden valuviat, kohtuuttomuudet, loukkaukset ja vääryydet. Vuosikausiksi purkupurujen, siirtolavojen ja lopulta uuden parketin alle. Mutta kuten tiedetään, huonosti alustetulla on tapana myöhemmin kupruilla. Silloin vanhat virheet korjataan sorkkaraudalla.

Keskustellessamme eroista, kahdeksanvuotias poikani antoi viiltävän tarkan analyysinsa siitä, kuinka naista kohdellaan.
- Sitä pussataan, halataan ja annetaan välillä kukkia.
Kyllä tuolla olisi aika monta liittoa pelastettu. Remonttimiehen aikajännekäsitys eroaa nimittäin oleellisesti kahdeksanvuotiaan vastaavasta. Remontin ajaksi, neuvon voisi vaikka kirjoittaa leveällä tussilla eteisen kipsilevyyn. Näkisi aina kun hoipertelee tajuttomuuden rajamailla ohi; kun projekti on päällä ja vuoden kuluttua taas aikaa. Sillä aivan liian moni on kylläkin palannut romantiikka-pisteeseen, sen vuoden kuluttua, mutta toinen ei ollut enää siellä. Toiset eivät kohtaa enää koskaan.

Useimpien perhe-elämä alkaa, kun siittiö kohtaa munasolun. Ja vain vähän myöhemmin solu jakaantuu kahdeksi soluksi; prosessi on alkanut ja vuosia myöhemmin koko perhe muodostaa taas, monen elämälle, yhden kokonaisen solun: kodin. Mutta joidenkin solujen elinkaaret voivat olla tavattoman kuluttavia. Ennenaikaisesti kuolemassa olevaa solua riivaakin usein kaikkien vaivojen kirjo. Puupäisyydestä, lapsettomuushoidoista ja sairauksista aina uskottomuuteen, alkoholismiin ja väkivaltaan asti. Geeniperimän osuus ei ole ihan vähäinen ja hylkimisreaktioita hallitaan vain harvoin tahdonvoimalla.

Vasta viime aikoina - työstettyäni katkeruuttani tuttavieni vaikeuksista - olen alkanut nähdä tällaisen solun elinkaaren loppua jälleen uuden syntynä. Jolloin kuoleman kynnyksellä solu jälleen jakaantuu. Ja vähän ajan kuluttua on muodostunut kaksi uutta solua, joissa on jälleen otollisemmat olosuhteet hyvälle kodille. Elämä jatkuu.

Onneksi olkoon, heille jotka löysivät pirullisen älypelin ratkaisun ensimmäisellä yrittämällä. Osanottoni heille, jotka kokosivat vuosikausia, vain huomatakseen ettei laatikossa koskaan ollut ollutkaan kaikki palaset. Ja voimia sekä onnea, heille jotka kykenemättömän ihmisen voimattoman itkun jälkeen, päättävät vielä kerran laittaa uuden madon koukkuun.

Naisellinen puoleni

2010-12-30T05:43:00.000-08:00

Päätin kysyä vaimoltani josko hän tietää miksi kirjoitukseni puhuttelevat varsinkin naisia.
- No?
- Koska olen niissä välillä labiili ja herkkä. Antaudun armottomasti tunteille.
- Aijai juu, tiedän... mutta eipä sitä puolta paljoa tässä kotona näy.

Väitän, etteivät miehet normaalisti päästä itseään siihen tilaan, koska he näkevät naiset sellaisina. Seuraavaksi puhummekin luontevasti yhteiskunnan normeista, sosiaalisesta paineesta ja pitkästä kulttuuriperinnöstä.
- Kuka sitten sanoo ettei mies voisi olla niinkuin nainen, vaimo kysyy
- Ei välttämättä kukaan, voihan kyse olla myöskin siitä, ettei mies halua olla kuin nainen.
- Ai millainen?
- No, arvaamaton ja hankala, niinkuin just sanoin.
- Toi nyt on ihan uskomattoman sovinistinen näkemys!
- Niinkö? Jokatapauksessa olen nyt päättänyt, että minulla on yhtäläinen oikeus inttää yhtä asiaa kivenkovaa tällä viikolla, ja ensi viikolla käännän yhtäkkiä kelkkani. Ei musta ota kato selvää...

Vaimoni näyttää siltä kuin haluaisi avioeron.
- Hyvä! Mutta sellainen sinä olet kyllä ollut koko ajan! Esittäessäni filosofisia mietteitäni aiheesta, olet tyrmännyt ne tylsinä horinoina siltä seisomalta. Ja nyt tulet mulle samoja tarjoamaan. Ominasi! Ihan uskomaton äijä...
- Tiedän, tää tuntuu tosi hienolta tää naisena oleminen.
- Pffft!

Sitten pohdiskelemme tuttavapariskunnan suhdetta, jossa nainen valitsi urakiidon ja mies jäi kotiin kahden pienen lapsen kanssa, tykäten siitä. Syntymäpäiväjuhlissa lapset kiipesivät aina isin syliin turvaan, äiti joi kahvia ja esitelmöi saavutuksistaan. Isi nosti herkästi kainaloista. Isi oli äiti - jommankumman on hyvä olla.

Kerroin, että mielestäni täydellinen tasa-arvo vaatii aika rankkaa luovuutta roolien välillä. Tai erehtymätöntä silmää jo nuorena, partneria valitessa, jotta tietää kummaksi aikanaan päätyy. Sitten ajatukseni hyppää: itseasiassa konservatiivien tulisikin tuomita sinkkuja sairaiksi ja moraalittomiksi.
- Kuinka niin?!
- Koska moni homo perustaa perheen ja on uskollinen. Joka on konservatiivien mielestä se instituution tila, johon kaikkien tulisi pyrkiä..
- Joo, ja kun on tarpeeksi kauan sinkku, ei pysty enää jakamaan hyllynpätkiään kenenkään kanssa, vaimoni jatkaa.
- Ja sitten niillä on niitä irtosuhteita.
Naurattaa.

Jatkan naisellista itsetutkiskeluani.
- Saan siis olla herkkä, ja vastoinkäymisiä kohdatessani välillä hauraskin. Jolloin sinä, joudut hädissäsi ja vailla työkaluja, miettimään miten kanssani tulisi toimia etten romahda - vaikkei siitä ole edes kysymys. Niin... ja sitten haluan luonnonvalkoisen sängynpeitteen jossa on tupsut kulmissa. Mä nyt vaan haluun.
- Ärsyttää tää sun yhtäkkinen homoilusi! Minä haluan olla miehen kanssa, vaimo tiuskii. Tää... tää tunteellinen avautuminen on tällaista jonninjoutavaa jaarittelua. Mä en nyt jaksa, hermot menee tällaisessa jankkaamisessa.
- Jos olisit mies, lähtisit nyt kaverisi kanssa kössiä pelaamaan, vastaan.
- Joo, ja tulisin takaisin kun sulla on jotain järkevää sanottavaa!
- Juuri näin.

Juuret

2010-12-28T09:21:00.000-08:00

Kertakäyttökulttuurin ytimessä, digiboksissani, on ohjelma joka välttyy siivoukselta kerta toisensa jälkeen: Neil Youngin "Heart of Gold" live-konsertti Ryman Auditoriumissa, Nashvillessä 2005. Bändin kokoonpanossa on valkoisia ammattimuusikoita, kokonainen mustien gospelkuoro ja amerikkalainen alkuperäisasukaskin. Vielä parisataa vuotta sitten he tappoivat toisiaan sumeilematta.

Neil Youngin soittaessa pianolla When God Made Me -kappaleensa, pystyn ateistinakin aistimaan, mitä ihminen voi uskostaan parhaimmillaan saada. Tai miten lähelle maataan ja juuriaan päästä. Neil Youngin kertoma nykypäivän USA, taloudellisine taisteluineen mahdottomissa olosuhteissa, yksittäisenkin farmin puolesta (FarmAid), on kovin erilainen kuin George W Bushin Wall Street-USA. Bushinhan äänestivät valtaan raamattuvyöhykkeen keskiluokkaiset konservatiiviuskovaiset ja maan ultrakapitalistit. Palveluksineen ja vastapalveluksineen, lehmänkauppaa käyvät lännessä muutkin kuin cowboyt.

Konserttiin Young toi Hank Williamsin aikoinaan omistaman, vanhan kuluneen akustisen kitaran, jolla Hank esiintyi samassa tilassa vuonna 1951. Ymmärrän sataprosenttisesti miksi. Olenhan itsekin viimeiset vuodet haalinut ympärilleni esineitä, jotka ankkuroivat minut aikaan ja paikkaan. Sulkenut suuria ajallisia ympyröitä ja pedannut lapsillemmekin helposti hahmotettavan paikan sukujemme ketjuissa. Koska kun he ovat minun ikäisiä, he tulevat olemaan valmiita linkittymään.

Minulla on 90-vuotias ystävä, joka käyttää päivittäin nettiä ja tietokonetta. Hän on syöttänyt yli 1000 nimeä sukupuuhun, jossa meillä molemmilla on oma paikkamme, eri oksissa. Viimeksi tavatessamme, hän kysyi haluaisinko ladata saman ohjelman omaan koneeseeni, jolloin ainoastaan kopioimalla tietokanta, minulla olisi sama puu kotonani. Ymmärsin sanomattakin, että tehtävänäni voi aika piankin olla hänen työnsä jatkaminen.

Lapsemme saivat jouluksi omat huoneensa, heidän ensimmäinen ikioma tilansa tässä maailmassa. Paikka mistä ponnistaa ja kotipesä mihin voi mielessään aina palata - jos tulee valittua väärä tienhaara - lähtöruutu. Myöhemmin he tulevat ymmärtämään, mitä minulle merkitsi, että he kävivät samaa koulua kuin minä aikoinaan. En usko koko koulupihassa olevan kohtaa, mitä eivät olisi väkkärinä jaloillaan koskettaneet. Saman maaperän samaa kohtaa, johon oma jalkani osui samankokoisena.

Neil Young istuu lavalla jakkarallaan, kuin valtava muurahaiskeko, tehty samoista ainesosista kuin minkä päällä se makaa. Hänellä on hiuksissaan jo harmaata, mutta hänen otteensa kitaran kaulasta on uhmakas ja katse kaiken läpitunkeva, silti ystävällinen. Ja sormien liike kielten päällä on päättäväinen, rytmin nopeutuessa hän käy etunojaan. Uhkuen sukupolvien voimaa ja oikeutta maahansa ja omaan paikkaan siinä. Muurahaiskeonhan voi toki potkia nurin mutta muurahaiset rakentavat sen aina uudelleen samaan paikkaan - sukupolvi toisensa perään. Koska vaisto kertoo, että se on paras paikka.

Ja jos Bush ja Young laitettaisiin vierekkäin kameroiden eteen, toinen heistä häipyisi ensimmäisen mainoskatkon tullen. Valonheittimien alta kulissien varjoihin, selkä kumarassa ja vähin äänin. Sillä on ilmiselvää kenelle maa oikeasti kuuluu. Ja kuka on ruohonjuuritason auktoriteetti.

Hän, joka sitä - kaikkine sen ulottuvuuksineen - pyyteettömästi rakastaa.

Toisinajatuksia joulunaikaan

2010-12-23T06:53:00.000-08:00

Nuoriso räkii, nuoriso haistattelee. Mikä on tietenkin tulosta nykypäivän olemattomasta kurista. Näinhän juttu kylällä kulkee, mutta eihän tuo voi pitää paikkansa, koska myöskin vanhemmat, eläkeläisiä myöten käyttäytyvät huonommin kuin koskaan. Omaa etuaan ja vuoroaan räävittömästi ajaen. Se kuuluu ennemminkin tähän aikaan, jona me työikäiset suoritamme jo dopingin voimalla: viimeisinhän on jokapäiväisen työsuorituksen parantaminen dementialääkkeiden avulla.

Sitä että nuoret käyttäytyvät huonosti, ei oiota yksinomaan kurilla. Sillä uskallan väittää, että toiset heistä ovat saaneet kuria enemmän kuin laki sallii. Heiltä puuttu yksinkertaisesti hyvän esimerkin läsnäolo; koko kontaktipinta aikuisiin on liki kadonnut. Jokaisella on hommansa ja harrastuksensa. Luppoaika, vaikka valittaen ettei ole mitään tekemistä, voisi tehdä terää kaikille osapuolille; olisi niin tylsää että nukahtaisi. Vailla nukahtamis-, heräämis- ja työteho-kemikaaleja.

Lapsi kestää, sietää ja hyväksyy tiukkojakin rajoja, jos suhteessa on vastapainona luottamusta, välittämistä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kuinka ollakaan, eivät nuoret jotka liikkuvat vanhempiensa kanssa, haistattele ohikulkijoille. Paitsi tietenkin jos isä haistattelee ensin - kun joku lehmä vei parkkipaikan. Selkäsauna huonosta käytöksestä, huonosti käyttäytyvältä, ei tuota kuin loppuelämänsä katkeria ihmisiä. Ymmärrettävästi.

Sodanjälkeisessä saksalaisessa tutkimuksessa ilmeni, että natsijohtajat olivat huippuälylkkäitä, ja lähes poikkeuksetta kodeista joissa vallitsi rautainen patriarkaalinen remmikuri. Jolloin he vielä aikuisinakin etsivät hyväksyntää auktoriteetilta. Tällaisen kodin he sitten löysivätkin, rautaisen hierarkian natsipuolueesta, ja viime kädessä Hitleristä - jota muuten myös piestiin silmittömästi lapsena. Juuri nämä ihmiset suorittivat käskystä, niitä tekoja joita emme kykene nykyjärjellämme ymmärtämään.

Useimmat meistä kasvattavat lapsensa kodeissa joista pelon ilmapiiri puuttuu, puhuakin saa vaikka ei puhutella. Kouluissakin keskustelu on vapaampaa, ei tarvitse nousta seisomaan vastatessa eikä kukaan jaksa loputtomiin vääntää myssystä sisätiloissa. Joten täällä kasvaa omapäisiä lapsia, joita on pelon uupuessa vaikea hallita. Parhaimmassa tapauksessa kasvatamme siis ihmisiä, jotka lapsena vikuroivat alvariinsa, mutteivät aikuisenakaan tottele sokeasti.

Saksassa ilmeni, että ne ihmiset, jotka oman henkensäkin kaupalla auttoivat juutalaisia, olivat useimmiten liberaaleista löysemmän kurin ja lämpimämmän ilmapiirin kodeista. Auttaminenhan lähtee joko vapaasta halusta tai sisäisestä pakosta. Kun keskitysleirien savupiippujen viereisten kaupunkien kaduille leijaili aamuisin, leipomoiden ja lehtikojujen eteen, puoliksipalaneita hiustukkoja, osa ihmisistä ei yksinkertaisesti kyennyt enää sulkemaan silmänsä. Ihmistä jota on autettu, kokee että hänenkin on autettava. Hylätty ja lyöty ei ole velkaa kenellekään.

Tällaiset, vääryyttä vastaan haraavat ihmiset, vievät ihmiskuntaa eteenpäin enemmän kuin miljoonien armeijat ja heidän kaikkivaltiaansa. Nobelin rauhanpalkinnon jakotilaisuudessa, Liu Xiaobon tuoli oli tyhjä, sillä hän istuu vankilassa ajatuksiensa vuoksi. Ja Kiina reagoi - Maon henkeä vaalien - perustamalla oman kilpailevan rauhanpalkintonsa. Siitä vaan, se avautuu pelkkänä lopunajan teatterina, meille joita ei ole piesty pelkoon. Maailman voi kuin voikin muuttaa yksi ihminen - mikäli pystyy herättämään toisissa toiveen siitä.

Joten hyväksykää välillä lastenne järjettömät tuittuilut. Hylätkää Pisa-vertailu mielistänne ja ennenkaikkea lakatkaa tappamasta itseänne työllä. Eikö olekin niin, että nuo kaikki viestivät alituisesta hyväksynnän hakemisesta?

Hyväksynnän voi saada toisellakin tapaa: esimerkiksi ensin itseltään, tarkastelemalla asioita rehellisesti ja tekemällä reiluja, myötämielisiä ja väkivallattomia päätöksiä.

Kaikkein luontevimmin ne syntyvät joulunaikaan.

Jotain mätää Suomenmaalla

2010-12-03T03:34:00.000-08:00

Teen poikkeuksen, yhtään faktaa en ole tästä kolumnista tarkistanut. Kirjoitin puhtaasti niiden mielikuvien perusteella, mitä lööpit ja ajankohtaisohjelmat minussa ovat synnyttäneet. Sillä eihän äänestäjätkään lue mitään hemmetin puolueohjelmia.

Tässä maassa on jotain mätää. Suomi valittiin jonkin kamreerikerhon toimesta maailman parhaaksi maaksi. Nyt toinen instanssi kertoi Suomen kuitenkin olevan Pohjolan köyhin. Ja oma brändityöryhmämme kertoi meidän olevan maailman putkimiehiä. Me fiksaamme ongelmanne - vaikkemme edes näe omiamme.Omasta mielestämmehän olemme aika vauraita? Onhan meillä varaa ostaa kaksi-, kolmesataatuhatta euroa maksavia taloja. Totuus on kuitenkin, että asumme ahtaammin kuin muut. Joten en keksi muuta syytä, kuin että maksamme liikaa per neliö. Joku kusettaa pahasti, elintasomme on näennäinen.

Brändityöryhmällä ei ollut helppo työ, utopiaa on vaikea esittää uskottavasti. Tulos oli kuitenkin siinä mielessä kiusallinen, että lopputulos kertoo itseasiassa millaisena toivoisimme muun maailman meidät näkevän. Jolloin puppu kumpuaa siitä samasta kurjasta itsetunnosta, mitä yritettiin brändäystyöllä kumota. Absurdissimo!

Maailman paras maa? Miksei tänne sitten halua muuttaa kuin virolaiset ja puolalaiset rakennustyöläiset? Ja jos rehellisiä ollaan, niin nekin lähtevät kotiin heti tilit saatuaan. Oikeasti, ei tänne meitä köyhempiä halutakaan, niinkuin ei suomalaisia ulkomaillekaan. Eurooppalaiset ovat meille lähinnä kohteliaita ja imartelussa on tottakai, euronvärinen ketunhäntä kainalossa. Meitä se lämmittää.

Johtuisikohan puolalaisen koti-ikävä siitä, että suomalaiset kusettavat aina kun pystyvät? Niin hyvänolon tutkimustuloksissa, itseään, kuin ahdingossa olevaa reppu-, maamiestä ja leivästä paskaa tekevääkin. Maksetaanhan suomalaiselle viljelijälle vähiten viljasta, silti meillä on maailman kallein leipä - ja huonoin. Hmm... vaaliraha, maankäyttö ja kartellit.

Ettei vaan olisi niin, että Kekkosen kaudella luotiin pohja tämänkinhetkiselle politiikka- ja talouskulttuurille? Silloinhan tulos tehtiin jo ennen tilikautta, oikean saunan lauteilla. Ja lobbausporukat, polyesterikarvalakeissaan, huuhtoivat ruskeiden suiden pahan maun kirkkaalla ryypyllä, kyläporhon huurteisessa juhlavuotis-Mossessa - se oli elintasoa. Politiikka ja talous sukurutsautui ristiin, kepulaisten enoilla, serkuilla ja kälyillä. Eikä edes kranttuja oltu, kyllä demarikin kelpasi kapitalistille. Ja raha demarille.

Sumutukseen liittyi oleellisesti lausuma siitä, että Suomi on maailman vähiten korruptoitunein maa. Ja kansa oli ylpeä. Samanaikaisesti vierestä devalvoitiin markka, vähintään kerran kahdessa vuodessa, mikä hyödynsi suurteollisuutta mutta heikensi duunarin ostovoimaa. Halvan perunan illuusio oli kuitenkin niin voimakas, että osa haikailee takaisin vieläkin, Kekkostakin on ikävä. Puuttuukin enää riemukkaiden hölmöläisten paluuretki Euroopasta, persujen kunniakujaa pitkin, vain huomatakseen ettei Neuvostoliittoa ja sen vaihtokauppaa ole enää siellä...

Suomen autokanta on vanhempi kuin Kreikassa, silti maksamme siitä eniten. Ja koska maksamme itsemme kipeiksi puoliraa'asta, haisevaan kaasuun pakatusta leivästä, läpimädistä koslista ja amerikkalaisen komeron kokoisista kaksioista, vaatteemme ovat kuin köyhäintalon iltamista. Kaikki B-luokan myrkkylumput Kiinasta kelpaavat kyllä, hihan voi aina kiinnittää itsekin. Olemmehan maailman pragmaattisin kansa.
Miksei brändityöryhmä nostanut esille sitä, että Suomeen ostetaan maailman huonointa kahvia; ne kitkerät erät mitkä eivät kelpaa muualle. Miksipä olisi, mehän juomme sitä silti eniten maailmassa. Itseasiassa meille kelpaa mikä tahansa, saksalaista ydinkakkaa myöten.

Se olisi ollut kova veto brändityöryhmältä. Rehellinen, reipas torttu omaan pesään; kaikki ei ole sitä miltä se näyttää. Oikeasti olemme aika yksinkertaisia, flegmaattisia sekä ahneita. Taatusti huomaamattaan kusetetuin kansa Euroopassa.
Sellaisella brändityöllä olisi ollut oppiarvoa maailmalla. Ja kun myöntää totuuden, ei itsekään enää pety.

Iloisin syysterveisin, Eino

Little Boy & Fat Man sekä salaatti ja sipuli

2010-11-25T23:17:00.000-08:00

Olemme matkalla 11-vuotiaan poikani viikottaiseen, tunnin kestävään sairaalahoitoon. Suurin osa ajasta on odottamista. Joten otin mukaani kirjan, Jonathan Gloverin kirjoittaman "Ihmisyys - 1900-luvun moraalihistoria". Siinä käydään läpi viime vuosisadan ihmiskunnan itselleen aiheuttamat valtavat ihmistragediat, sotineen, massamurhineen ja kidutuksineen.

Poika harmittelee, että unohti oman puoliksiluetun kirjansa, "Tositarinoita 2. maailmansodasta" kotiin. Viime viikolla hän ahmi vastaavan 1. maailmansodasta. Leppoisa parivaljakko kepeine taukolukemisineen.

Hätkähdin kyllä hänen valintaansa jo kirjastossa, mutta kirja oli lasten ja nuorten osastolla. Ja olemmehan ennenkin avanneet hänelle maailmaa kuin sipulin, kerroksen kerrallaan. Ehkä nyt sitten oli kolmannen kerroksen aika? Kyselin mistä kirja kertoo, johon hän vastasi luettelemalla paikkoja ja päivämääriä, Messerschmittejä, Spitfireitä sekä Little Boyn ja Fatmanin; Japaniin pudotetut atomipommit.
- Mistä ihmiset sitten oikein sotivat 2. maailmansodassa, kysyn kuullakseni sen hänen omilla sanoillaan.
- Asemistaan.
Niinpä, omien rajojen yli tunkevalle fasistiselle valloittajalle on vaikea menestyksekkäästi vastata pasifismilla.

Oma kirjani on sipulin sisintä osaa. Sinne poikanikin pääsee jonain päivänä mutta hänenkin täytyy edetä kerros kerrokselta. Välillä joutuu uutisia katsellessan vähän itkemäänkin, mutta on vaan kuorittava. Kirja kertoo mielemme mekanismeista, jotka mahdollistivat 2. maailmansodan aikanakin tapahtuneet kauheudet - ja ikävä kyllä ne eivät ne jääneet sinne. Abu Ghraibin sotavankien sadistisille kidutus- ja nöyryyttämisorgioille löytyvät vastaukset samoista mekanismeista. Kyetäkseen systemaattisiin julmuuksiin, toimeenpanijoiden on ensin nöyryytettävä uhrinsa eläintäkin alhaisemmaksi, ihmisarvo on poistettava. Esimerkiksi nöyryyttämällä seksuaalisesti tai syöttämällä uhrille tämän omaa ulostetta. On pakko ensin etääntyä uhristaan - he eivät ole niin kuin me - muuten inhimilliset tunteet estävät kanssaihmisen epäinhimillisen kohtelun. Kauheaa kyllä, inhimillisesti katsottuna sotavankilan kuulusteluhuoneessa on kaksi uhria.

Little Boyn pudottamisen Hiroshimaan taas mahdollisti molemminpuolinen, kansallisen moraalin luisu, sodan edetessä. Vastapuolen tekemät kauheudet pommituksineen sekä omat pommitukset alati lisääntyvine uhreineen, saavat kansat hiljalleen hyväksymään yhä rankempia toimia omille joukoilleen. Saadakseen miljoonien sotilaiden tappamisen loppumaan, oli uhrattava muutama satatuhatta japanilaista siviiliä - näinhän asia koulussakin perusteltiin.

Totuus lienee, että pelkkä ydinaseen voimademonstraatio Japanille, jossakin autiomaassa, olisi saanut Japanin antautumaan. Ilman Hiroshiman ja Nagasakin ihmisuhreja. Mutta verenhimoisia sotahaukkoja on aina ollut, eräskin tiedemies oli erittäin huolestunut sodan loppumisesta, ennenkuin hänen ydinpommiaan ehdittäisiin käyttää. Tilanteessa, jossa moraali on kauheuksien ja pelon luisuttama, haukkojen perusteluita niellään usein kyseenalaistamatta. Irakin kallioista ei löytynyt joukkotuhoaseita, vain öljyä.

Paluumatkamme kuluu pitkälti hiljaisuudessa, kaikista ajatuksistani ei ole vielä aika kertoa, Spitfiren moottorin mahtava kuutiotilavuus riittää yhä hetken. Taustapeilistä vilkaisen hänen pyöreitä kasvojaan. Hän on niin miettiväinen, että arvelen hänen silti käsittelevän samoja asioita kuin minä. Omalla tavallaan.
- Salaatin syöminenkin on asemiensa pitämistä, hän sanoo yllättäen.
- Kuinka niin?
- Muuten tulee opettajalta huomautus.
Kiitos! Yksi lause nosti ihmiskunnan sadan vuoden moraalitaakan harteiltani hetkessä. Ensinnäkin se selittää farkkujen taskussa olleen tomaattiviipaleen ja sen, että joustamalla vähän - edes näennäisesti - voi usein säilyttää rauhan ja silti pitää asemansa!

Naurattaa, mutta poika kirmaa jo koulupihan poikki reppu heiluen, kohta on ruoka. Sipulin toinen kerros on kuorittu, ei kyyneleitä.

Millaista se on?

2010-11-25T23:16:00.000-08:00

Katsoin Reindeerspottingin. Sehän on K-18 luokiteltu dokumenttielokuva, ilmeisesti koska sen katsotaan voivan houkutella huumeidenkäyttöön. Perustelua on vaikea ymmärtää, sillä se kuvaa todella lohdutonta narkomaanin arkea. Tosin vailla huumeidenkäytön suoraa tuomitsemista, mutta kyllä se riittää.

Rovaniemeläisenkin narkomaanin arki muodostuu rahojen hankinnasta pikkurikoksilla, riippuvuuden ylläpitämiseksi. Käyttö ei näytä biletykseltä - niinkuin ei ole alkoholistinkaan arki, vaikka joka päivä "juhlitaan" - istutaan kimpassa jonkun sekaisessa kämpässä ja piikitetään. Yhdentekevän tv-ohjelman pyöriessä välinpitämättömien silmien edessä. Sen siistin olotilan on pakko olla jokin minimaalinen piste käyttäjän korvien välissä, katsojan valtaa ainoastaan jokin säälin ja inhon välinen ristiriitainen tila. Rojottavat kuin zombieryhmä, hikisinä ja velttoina kirpparilta hankituissa nojatuoleissaan.

Tavallisilla nuorilla on yleensä unelmia. Reppumatka Australiaan, pähkinäfarmin kommuunissa eläen, samanhenkisten ympäri maailmaa tulleiden kanssa. Tai rahan säästäminen rouhean auton hankintaan, ehkä se iPhone? Tuossa iässä kokemukset ja tavarat ovat vielä tulevia ihmissuhteita todellisempia, eikä siinä mitään.

Piikittäjätkin unelmoivat samoista asioista, mutteivät tule koskaan saavuttamaan niitä. Eivät he ole menossa mihinkään, paitsi käytön jatkuessa, alaspäin. Varkauksien, huoraamisen ja vankilan kautta kuljetun vakiotien päätepysäkki on usein paskainen patja, ruiskun yhä roikkuessa käsivarresta. Pulssin hiljaa hidastuessa ja hengityksen lakatessa, nurin kääntyneet silmänvalkuaiset ovat vielä hetken kiiltävät. Sitten se on ohi.

Ja jos eivät aineet suoraan aiheuta kuolemaa, oheisolosuhteet usein tekevät. Ihmisiä tippuu sekavina parvekkeilta tai saavat hedelmäveitsen lapaluiden väliin nukkuessaan höyryjä pois, kavereiden sekoillessa ympärillä. Velat peritään aina tavalla tai toisella, yhdeltä elokuvan päähenkilöistä puuttuu pari sormea. Kuulemma väärinkäsitys.

Elokuvan kuvaamisen jälkeen Jania odotti vankila, missä hän pääsi tiettävästi eroon aineista ja lopulta vapautui. Elämä sai uuden käänteen?
Syyskuussa Bangkokin kujilta löytyy laiha suomalainen henkilö puhelinjohtoon hirttäytyneenä. Ruumiilla oli käsivarressaan samanlainen tatuointi kuin Janilla, mutta henkilöllisyyttä ei ole virallisesti vahvistettu. Pakotin itseni katsomaan kuvaa netissä, koska minulla on kaksi lasta. Aion taistella, olen sellaisen realismin tarpeessa - pahaa teki.

Aineetko veivät jälleen voiton? Koituiko kohtaloksi rästiin jääneet velat? Vai muut oheiskuviot? Se on oikeastaan yhdentekevää - elämän ei pitäisi mennä noin. Tottakai piikittäminen on oma valinta, muttei se poista piikittäjänkään oikeutta onnellisuuteen. Tai ympäristön turhautumista valintaan. Eikä lohduta surun murtamia vanhempia, jotka kantavat langanlaihan lapsensa arkkua, tyhjänä ammottavaa kuoppaa kohti.

Miten tuollaisen elämän näyttäminen voisi houkutella uusia nuoria huumeiden pariin? Heitähän ajaa yleensä kokeilunhalu ja mystiset kielletyt asiat sekä hetken mielijohde. Ehkä kavereiden kertomukset siisteistä tripeistä? Ihmisen täysi päättelykyky kehittyy vasta aikuisena, jolloin nuorilta menee varmaan monesti ohi, että he kuuntelevat narkomaania, joka usein itsekin myy aineita. Ja uskomatonta kyllä, nuoret ovat edelleen huonon ja ristiriitaisen huumetiedon varassa.

Mystisyys asian ympäriltä pois, sen myötä vanhemmilta ja käyttäjältä suurin häpeä. Jolloin nuori uskaltaa aikaisemmassa vaiheessa kertoa solmuun menneestä käytöstään. Pöytään inhorealismi ja konkreettiset asiat. Selkeät vaihtoehdot - elämäsaldo - jos valitset tuon, tuo on sinulta satavarmasti pois.

Katsokaa yhdessä Reindeerspotting ja keskustelkaa. Nuoret ovat fiksuja, joten vaihtoehdot on esitettävä rehellisesti: voit selvitä aika kauan piikittelemälläkin, mutta lopulta kuolemakin voi tuntua helpotukselta; ainoalta luontevalta vaihtoehdolta. Rakastan ja tuen, mutta itse tuhotun elämän läpi en tule itkien raahaamaan. Valitse mitä elämältäsi haluat, ainoastaan sinulla on se valta.

Moni kanava takapuolesta

2010-11-16T00:34:00.000-08:00

Isänpäivän aamuna ajattelin Madventures-Rikun takapuolta. Viidakossahan siihen pesiytyi bakteeri, joka nyt on - toistuvista leikkauksista huolimatta - syönyt perslihaan kanavia. Jolloin ajattelin jotain lihamyllyn tapaista, josta tursuaa monta suikeroa vierekkäin.

- Ihan oikein sille, sanoo vaimoni (muuten empaattisuuden huippu), vierelläni aamuhämärässä.
- Se on vakava tila, kun ihminen vapaaehtoisesti luopuu integriteetistään ja intimiteestään, hän jatkaa.

Ja koska sairaalamme ovat ennestään täynnä ja ihmisiä kuolee leikkausjonoon, on vastuutonta asettaa oma terveytensä vapaaehtoisesti vaaraan viihteen ja elämyksen vuoksi. Minua harmittaa, aasinsiltana Rikun takapuoli muistutti minua nyt siitä, että jätevesiasetuksen mukainen paineviemärimme pitäisi pestä. Se on maalla asuvan isukin isänpäiväohjelma.

Jethro Rostedt osallistui "Tanssii tähtien kanssa"-ohjelmaan. Joka ensinnäkin on nimihirviö, samalla kaavalla ajateltunahan Madventures olisi "Syövät syömäkelvotonta viidakossa" ja Diili vuorostaan "Paimentaa urveloita Hervannassa". Nyt Jethrolla on kotisivut, joilla hän tuotteistaa itseään mm. t-paitojen avulla ja laukomalla turkulaisvaarien iskufraaseja. Sivuilla on myös Jethron ylläpitämä blogi. Viimeisimmän kirjoituksen otsikko on "Erinomaista Juhannusta kaikille!". Taisi narrin osa tanssiohjelmassa syödä päivityshalut.

Mitä pahaa? No, sanotaan näin, että jos puettaisiin lihava koira folioon ja opetettaisiin löntystelemään Ritari Ässän tunnusmusiikin tahdissa, suvun nauraessa sivusta kippurassa, saattaisi joutua käräjille eläinrääkkäyksestä. Erona on kai, että ihminen kykenee arvioimaan asiaa itse. Ja että tamperelaiset elävät asialla kevyesti kolme lisävuotta.

Osallistumiseen Selviytyjät-tyyppisiin ohjelmiin, jossa joka viikko pudotetaan yksi kilpailija, houkuttelee joko raha, julkisuus tai elämys. Mutta jos kannustin olisi elämys, samaa tehtäisiin yksityisestikin joka puolella Suomea. Eli kutsuttaisiin kaverit mökille viihtymään ja ilta menisi kutakuinkin seuraavasti: Alkuillasta tunnelma on katossa, tervetuliaismaljoja kilistellään. Mutta kun Martti lähtee hakemaan saunapuita, seläntakainen kehvelöinti alkaa välittömästi; Martti on illan suurin uhka ja kestävin saunoja. Martti palaa jälleen mökkiin ja kaikki hiljenevät, jolloin Jouni vie hänet kuistille ja kertoo, että ainakin hän haluaa Martin olevan mukana illan loppuun asti. Martin kasvoista näkee huojennuksen. Myöhemmin heidän saunoessaan, Martti sanoo ottavansa vähän happea ja menee kuistille. Jouni kurkkaa ikkunasta ettei Martti ole kuuloetäisyydellä ja sanoo, että nyt se on tehtävä! Kaikki menevät ulos ja kesken saunakaljan ilmoittavat: Martti, se on nyt sillä tavalla että sun on lähdettävä. Olet aivan mahtava persoona, mutta tällainen tää elämys nyt vaan on.

Yllätys on täydellinen, Martti todella oli siinä luulossa, että voisi jäädä illan loppun asti, näinollen pettymyskin on valtava. Sitten kaikki halaavat Marttia, joka lähtee kohtalonsa hyväksyneenä kävelemään, pelkkä pyyhe ympärillään, pimeää metsää päin. Ja muiden tunnelma on pilalla ja koko loppuillan ihmiset tuijottavat tyhjästi eteensä, yksi nyppii kaljapullon etikettiä ja toinen kuollutta nahkaa jalkansa kovettumasta.

Ja ensi viikolla taas sama juttu, kunnes kaikki kaverit on häädetty ja jäljellä on - vailla keskustelukaveria - enää yksi vesiryppyinen saunoja. Joka saa pääpalkinnon; syödä kälynsä hiiligrillatun istukan. Niinkuin Madventuresin toinen puoli, Tunna Milonoff teki taannoin televisiossa. Onneksi olkoon!

Yksi maa, yksi kansa?

2010-11-16T00:29:00.000-08:00

Kaaos-teorian yleisimpänä esimerkkinä kerrotaan Etelä-Amerikan viidakossa lepattavan perhosen siiveniskun aikaansaamasta ilmanpyörteestä. Sen vaikutuksesta lähtee liikkeelle ilmavirtoja muuttava tapahtumasarja, jonka ansiosta kolme kuukautta myöhemmin Japanin itärannikkoa piiskavassa syklonissa kuolee kymmeniä ihmisiä. Kuulostaa mahdolliselta mutta todella epätodennäköiseltä?

Ehkei sentään, sama periaate toimii muillakin alueilla. 28. kesäkuuta v. 1914, neljän bosnialaisen teinipojan nationalistisesta päähänpistosta, salamurhattiin Itävallan kruununprinssi Franz Ferdinand ohiajavaan autoonsa. Tapahtumasta lähti liikkeelle monimutkainen, mutta vain kuusi viikkoa kestänyt, poliittiseen umpikujaan päätynyt tapahtumasarja, kohtuuttomine uhkavaatimuksineen, väärinkäsityksineen ja ylireagointineen. Muutaman Sarajevon laukauksen johdosta, Euroopan kansat löysivät siis itsensä yllättäen 1. maailmansodan keskeltä. Jonka neljän vuoden aikana kuoli 8,5 miljoonaa sotilasta ja lukemattomia siviilejä.

Ja 1. maailmansodan tapahtumat pohjustivat toista maailmansotaa. Toinen maailmansota vuorostaan suurvaltojen välistä kylmää sotaa, joka oli eskaloitua 3. maailmansodaksi v. 1962, Kuuban kriisin myötä. Silloin kahden ihmisen - Kennedy ja Hrushtshev - henkilökohtainen maltti tyynnytti jo väistämättömältä näyttäneen ydinsyklonin. Ja esti todennäköisesti ihmiskunnan tuhoutumisen, sellaisena kuin sen tiedämme. Mikä tuskin oli ollut niiden neljän impulsiivisen bosnialaisen teinin tarkoituksena?

Heidän kotiseudullaan, laukausten jälkipyörteet puhaltavat edelleen. Bosniassa lietsottiin 90-luvulla heimoja tilaan, jossa massamurhat ja etniset puhdistukset olivat jälleen mahdollisia. Kansallismielisten laulujen tahdissa lahdattiin ja raiskattiin.

Siksi on lähinnä masentavaa lukea, kuinka nationalismia jälleen nostetaan jaloksi ja yleväksi teemaksi, tulevissa eduskuntavaaleissamme. Esimerkiksi loviisalaisen KD:n ehdokkaan, Jouko Pihon toimesta. Hän luonnehtii itseään tervehenkiseksi Suomen parasta ajavaksi kansallismieliseksi kansallisrationalistiksi.

Nationalismi ei ole rajasidonnainen, vaan heimosidonnainen. Esimerkiksi Bosniassa on serbejä, kroaatteja ja bosniakkeja, ja Ruandassa tutseja sekä hutuja. En pidä lukeneen Pihon luonnehdintaa itsestään kansallisrationalisoijana, pelkkänä termileikkinä, joten olisi mielenkiintoista tietää mitä heimoja tai elementtejä hän on Suomesta rationalisoimassa - uskon itse kuuluvani sellaiseen. Sen tiedän että Karjalaa (hänen heimoaan?), hän on kansallismielisin sanoin vaatimassa Venäjältä takaisin. Ote Pihon kansallismielisestä laulusta: "Karjala Suomen taas on, helma Suomen neidon. Liehuu lippu Suomen, alkaa uusi huomen".

Suomi näyttää niin eheältä, ettei siihen säröä saa. Mutta onko se? Pitkät länsi-suomalaiset ovat geneettisesti lähempänä italialaisia kuin lyhyitä itä-suomalaisia, laajempaa sekoittumista on tapahtunut vasta edellisen vuosisadan aikana. Oliko se hyväksi? Ryhmäthän olisivat etnisesti puhtaampia ilman. Entä kaksikieliset avioliitot? Ruotsalaisuuden päivänä laulettava "Modersmålets sång", on oman kielen upeutta ylistäessään kovin nationalistinen. Tuhosiko perheiden sekoittuminen tämän kirkkaan kielellisen puhtauden?

Nationalismi ei eheytä valtioita. Päinvastoin, se hajottaa niitä yhä pienempiin, toisiinsa vihaisiin osiin, niin että lopulta insinöörit saattavat vihata puuseppiä ja lyhyet pelätä pitkiä (vrt. tutsit ovat pitkiä ja hutut lyhyitä). Vahvassa kansallismielisyydessä korostetaan usein omien kirkasotsaisuutta, jaloutta ja rohkeutta. Loogisena lähtökohtana on tietysti silloin, että muut ovat sitä vähemmän. Mikä synnyttää muissa oman kansallismielen. Ja taas mennään, liput liehuen niinkuin futishuligaanit joukkotappeluun.

Ikävä myöntää, mutta eduskuntavaaleissa pitäisi - oman infran vuoksi - suosia paikallista. Mutta epäilen että vaalikone, hyvin luetun ja raamatusta oikeutuksensa saavan profeetan ja kansallisrationalistin edellä, saattaa tarjota minulle vaikkapa pornaislaista feministiä tai pelkän peruskoulun käynyttä vihtiläistä homoa. Lähempänä omia arvojani.

P.S. Kansallisrationalistien vastauksen tiedän jo etukäteen: olen käsittänyt kansallisrationalismin täysin väärin ja ylireagoin; kaaos on epätodennäköinen. D.S.

Pyhä puun ja kuoren välissä

2010-10-19T22:46:00.000-07:00

Kirkosta eroamiseeni johtaneet tunnelmat muistuivat elävästi mieleeni Ajankohtaisen kakkosen Homoillan aikana. Seurasin ohjelmassa esiintyneiden kirkon edustajien tunnekylmyyttä, vääränä pitämäänsä kohtaan, lievän hämmenyksen vallassa.

Yksittäistä naispappea, joka oli vihkinyt samaa sukupuolta olevia pareja, tuomittiin uskontovereidensa toimesta synnintekijänä. Studioon kivitettäväksi uskaltautuneet seksuaalivähemmistöjen edustajat pudistivat toistuvasti epäuskoisina päitään. Näki että osaa 2000 vuotta vanhat sitaatit loukkasivat kovasti. Nykypäivän tekniikkaa ja vuorovaikutteisuutta käytettiin illan mittaan ahkerasti; tekstareita ja nettiä, mutta keskustelun kantava äänensävy oli kuin homeinen henkäys menneisyyden kellarista. Kirkko ei selvästikään ole kaikkien.

Hämmentävä kokemus oli lähinnä sen vuoksi, että varsinkin Kristillisdemokraattien Päivi Räsäsen leveästi hymyilevät kasvot muodostivat absurdin yhdistelmän suusta ulos tulleiden, toisia nuijivien sanojen kanssa. Katakombeista lähteneen ja alkutaipaleella erilaisuutensa takia vainotun liikkeen odottaisi olevan ymmärtäväisempi. Mutta nähtävästi miljardiomaisuus sekä helvetin ja taivaan hallinnointi toivon ja armon monopolilla eivät enää mahdu samaan tilaan nöyryyden kanssa.

Ympäristön johdonmukainen reaktio iski kuin tuomitusta takaisin kimmonnut salama; Eroa kirkosta-nettipalvelun kautta kirkon jätti - kuin pahan tavan? - vajaat 20.000 henkilöä, ja haava vuotaa yhä. Eroakirkosta.fi osoitteessa pystyy eroaan myös perustelemaan. Mielenkiintoista on, että tuonkaltaisen illan jälkeen voidaan aina todeta osan eronneen kirkon liki kaiken tuomitsevan kannan johdosta, osa liiankin sallivan linjan takia. Eli jos kirkko haluaa jäsenmääränsä säilyttää, sen kannattaisi pysytellä erossa arvokeskusteluista kokonaan?

Quo vadis? Raamattu on kirkon peruskivi mutta samalla pallo jalassa. Sen sisältö on ajalta joka oli nykyisestä kovin erilainen. Pyhänä pidettyä tekstiä ei voi mennä muuttamaan, joten jäljelle jää tulkintojen luova muokkaaminen, ajassa muuttuvien arvojemme mukaisiksi - harva tuskin haluaisi muuta? Muuttumattomuushan tarkoittaisi yhä tänäkin päivänä vääräuskoisten kirjaimellista kivittämistä, ja helvetissä nähtäisiin jokaikinen. Ylpeitä ja ylensyöneitä myöten.

Mikäli kirkko joustaa raamatun totuusarvosta, modernin inhimillisyyden vuoksi, tulee uusi eropiikki. Mikäli se ei tee sitä, eroaminen jatkuu tasaisesti entisellään. Ole siinä sitten - tilanne on pirumaisen paradoksaalinen. Kirkon puolelta veikkaankin seuraavan siirron olevan tiukka itsesensuuri, näennäisillä muutoksilla mutta kaikkea muutosta jarruttaen viimeiseen asti. Niinkuin aina ennenkin. Nyt halutaan etteivät kirkon jäsenet eroaisi, vaan vaikuttaisivat kirkon sisällä. Miksi? Jos syntyisi iso kansanliike kirkon sisällä, tuosta raamatun totuusarvon heikentämisestä, tapahtuisiko silloin niin? Ei.

Tuskinpa monikaan luopui viime viikolla uskostaan mutta operaattori meni kyllä vaihtoon, ja useimmat siirtyivät oletettavasti suorakytkentään. Raamatussa ei mainita ihmisen ja Jumalan välillä sanallakaan pappeja, rovasteja, kirkkoherroja, piispoja tai arkkipiispoja. Nuo ovat kaikki raamatun omineen instituution omia keksintöjä. Työn, vallan ja rahan jakamiseksi raskaissa hierarkiaportaikoissa ja holveissa.

Tullaan viimein kirkon harjoittamaan hyväntekeväisyyteen: ainakin muissa varainkeräyksissä pidetään arvelluttavana, mikäli suurin osa kerätyistä varoista uppoaa keräävän organisaation struktuureihin, vain murto-osan päätyessä avustettavalle kohteelle. Miksei siis tässäkin?

AIVRAH

2010-10-19T22:42:00.000-07:00

Heikki Hiilamo kirjoittaa blogissaan osuvasti: "Maahanmuuttajavihamielisyys on osin yksi seuraus epäonnistuneesta sosiaalipolitiikasta. Ironista on se, että samat puolueet, jotka ovat rapauttaneet perusturvaa ja lyöneet laimin työllistämistoimia, osoittavat nyt ymmärrystä sille kiukulle ja kaunalle, jota ne ovat politiikallaan itse ruokkineet".

Suomalaisen sosialidemokratian peruspilareiden pystyttäjät kääntyisivätkin haudoissaan, kuullessaan Eero Heinäluomaa ja Jutta Urpilaista taistelemassa ihmisten eriarvoisuuden puolesta. Yhtenäisyyden voiman hajottaen ja köyhää köyhän kimppuun usuttaen. Enää puuttuukin narsistinen aistiharha siitä, että pystyy tämänkin jälkeen määrittelemään itsensä kansantalojen juhlapuheiden kautta. Tekojen sijasta.

Solidaarisuus tarkoittaa Wikipedian mukaan "yhteisvastuullisuutta, yhteenkuuluvuuden tunnetta ja myötämielisyyttä kanssaihmisiä kohtaan. Käsite ei rajoitu ainoastaan toistensa lähellä oleviin ihmisiin, vaan sillä voidaan tarkoittaa jopa maailmanlaajuista kunnioitusta toisia ihmisiä kohtaan".

SDP:n legendaarinen ajattelija Yrjö Kallinen (1886-1976) kuvasi puheissaan ihmisiä, jotka kulkevat arkipäivänsä läpi unenomaisessa tilassa ja toistavat oppimiaan valmiita lauseita. Ollen kiinnostuneita vain omasta menestyksestään ja haalien maallista mammonaa, samalla kilpaillen keskenään ja sivuuttaen kanssaihmisensä.

Heikkojen esitaistelijoiksi ilmoittautuneet demari- ja persujohtajat kuuluvat itse maamme taloudelliseen eliittiin. Harvalla suomalaisella on varaa säännöllisesti lentää Englantiin jalkapallopelejä katsomaan, kuten Timo Soinilla. Tai ansaitse 14.000 euroa yksinkertaisesti olemalla läsnä kahdessa kokouksessa, kuten Jutta Urpilainen. Heidän oma elämäntyylinsä on räikeässä ristiriidassa edustamansa aatteen kanssa.

Suomessa tarvittaisiin nyt radikaalia feministipuoluetta, sillä moni miesäänestäjä on aika höntti. Riittää että joku tv:ssä väittää ramadanin vieton Suomessa yleistyessä, meidän kaikkien saunakaljat saattavat olla vaarassa. Sen jälkeen on samantekevää oikaistaanko asia myöhemmin ylilyöntinä, uhkan kuva on meihin poltettu kuin kuuma kiukaan luukku kannikkaan, "AIVRAH". Palaneen persukarvan haju onkin vaalien ykköstuoksu.

Nainen on selvästi parempi hahmottamaan keskustelun tiimellyksessä, yksinkertaistavien vertauskuvien ammottavat loogiset aukot. Mies taas tähtää väittelyn suoraviivaiseen murskavoittoon, tietäen mihin loppukaneettiin tulee päätymään, ja järjestäen sitten argumenttinsa niin että siihen päädytään. Se vaatii usein aika räikeää mutkien oikomista.

Entä ilmatilan hallinta? Taannoisessa Sinnemäen ja Soinin tv-väittelyssä, Soinin alaleuka kyllä nyki rytmikkäästi, mutta akustista tilaa ei ollut.

Tai ehkä me tarvitsemme perhepuoluetta - kyllä uusnatsillekin maistuu pannari. Ja äidin pusu, silloin kun muut natsit eivät näe. Maailma tarvitsee oikeasti katkeruudelta tilan syöviä lutuisia asioita. Miksei siis mikään puolue tartu näihin ketään loukkaamattomiin teemoihin? Logoksi sydänpiparimuotti ja sitten torille jakamaan pieniä lohdutusriepuja joissa on aamunyhvyn tuoksua.

Eihän tuo ole läheskään niin lapsellista kuin yhteiskuntamme nykyinen ilmapiiri, jossa pienimmästäkin yhteiskunnallisesta epiksestä itkuiset aikuiset repivät elektroniikkaleluja toistensa käsistä ja kamppaavat muita taapertavia ratikan ovella.

He toimivat niin koska ovat väsyneitä. Eikä silloin juokse järki tai esiinny myötätunto; se on koko populismin henkireikä. Siinä unenomaisessa tilassa kulkevia voi helposti lahjoa pienillä namuilla ja tottelevaisiksi pelotella valtavilla pimeän komeron mamuilla.

Minusta keinot näyttävät oman aatteensa myyneen henkilön rappiollisen moraalin ja ymmärtämättömyyden savuverholta.

Täältä ikuisuuteen kaikki on yhtä

2010-10-07T22:39:00.000-07:00

Seison pimeällä pihalla ja katson kirkkasti loistavaa Jupiteria, tällä hetkellä kuun jälkeen lähintä taivaankappaletta. Viimeksi se oli näin lähellä vähän ennen syntymääni. Nyt minulla on lapsia, ja seuraavalla kerralla minulla on lapsenlapsia. Siinähän ne tärkeimmät - avaruuden sekunteja.

- Minä luulin että Maa on nopan muotoinen, sanoo nuorempi lapseni.
- Kuinka niin?
- Pihammehan on ihan tasainen, hän vastaa.

Ja niinhän se onkin. Juttelemme elämän mahdollisuudesta muuallakin, ja miltä se voisi näyttää, hän ehdottaa lammasta jolla on kuusi kirahvinjalkaa. Niin, meidän aikuisten käsityskyky on kutakuinkin samalla tasolla. Ajattelemme muun elämän olevan pitkälti samanlaista kuin omamme, vähän eri kombinaatioilla. Emme osaa kuvitella nähdystä kokonaan poikkeavaa. Esimerkiksi älyä vailla ruumista, tai tunteellista kiveä.

Stephen Hawking sanoi ettei hän tiedä onko Jumalaa olemassa, mutta alkuräjähdyksen selittämiseen häntä ei tarvita, painovoimalaki riittää. Kiehtovinta mielestäni onkin aineiden taipumus järjestäytyä; jos suolaa sekoittaa veteen, veden haihduttua suola on järjestäytynyt takaisin samanlaisiksi kiteiksi kuin ennen sekoittamista.
Saarenmaan eteläisimmän kohdan, satoja metrejä pitkän hiekkasärkän uloimmassa kärjessä vastaan käveli pariskunta käsi kädessä. Pari metriä rantaviivasta veteen löysin kymmenkunta litteää kiveä päällekäin torniksi ladottuna. Kapean särkän molemmilla reunoilla erikokoiset sileät kivet ovat ryhmittäytyneet omiksi vyöhykkeikseen. Isommat ovat ylempänä ja pienemmät vesirajan tuntumassa, raja on selkeä. Ensimmäisen syysmyrskyn aaltojen avittamana tornin kivet palaavat siis taas samankokoistensa luo ja ensi kesänä joku latoo ne jälleen rakkautensa merkiksi torniksi.

Mitäpä muuta Carl Orffin Carmina Burana on, kuin mahtavaksi myrskyksi järjesteltyjä nuotteja. Muinaiset pyramidit ja oma talomme. Claude Monet´n aamuusvainen katedraali veden takana, kuin naisen hiukset aamuauringossa soittamassa spektrin värejä. Ja Riku Niemi ksylofonilla kertomassa Tapio Wirkkalan Pisara-sarjan ääninä. Suklaan molekyylirakenne on liki identtinen homejuuston kanssa. Noitahan me järjestelemme, aistit huumasta sekaisin.

Miksei me voida mennä kaukaiselle tähdelle, poikani kysyy. Sanon että vaikka se olisi mahdollista, tähti ei välttämättä ole enää siellä. Katsomme nimittäin vanhaa kuvaa, kuin viivästettyä formulalähetystä - tuo kaikki meni jo. Poikani silmät ovat pyöreät kuin pienet lautaset. Todellisuus ei ole aina sitä miltä se näyttää, kaikki on suhteellista. Vertaus salaman näkemiseen ja sen kuulemiseen kuusi sekuntia myöhemmin konkretisoi kahdeksanvuotiaallekin ajan ja tilan suhteen.

Kun kuurankukan ison haaran pientä haaraa katsoo mikroskopilla, sen rakenne näyttää identtiseltä ison kanssa. Ja ison haaran koko kuurankukan kanssa. Ja kun perspektiivin vie taivaamme kiviin ja galaksitasolle, galaksin pienen haaran rakenne toistuu isossa haarassa. Sama näkyy galaksien muodostamassa rykelmässä; galaksit näyttävät ryhmittäytyvän universumissa samalla tavalla kuin tähdet galaksissa. Jänteviksi, maalauksellisiksi ja säihkyviksi säikeiksi. Omiksi vyöhykkeikseen, pitäen samankaltaiset lähellään.

Ja se, hyvät naiset ja herrat, saa ihon kananlihalle. Koska siinä saattaa piillä vastaus aivan kaikkeen. Jos vempeleet otetaan meiltä pois, valmistamme jälleen pienen rummun sekä maalaamme, vaikka verellämme, rakkaimpamme kuvat luolan seinään. Järjestämme kivet kasoiksi ja pidämme samankaltaiset lähellämme. Toteutamme siis loputtomasti samaa kauneuden kaavaa kuin tunteellisilta vaikuttavat kivetkin - täältä ikuisuuteen, yhtä sinfoniaa soitetaan.

Tuon ulottuvuuden sisäänsä päästäminen on niin ravisuttava kokemus että kaiken tarkoituskin muuttuu toissijaiseksi. Ei paha.

Keisarin uudet aatteet

2010-09-30T22:28:00.000-07:00

Jari Sarasvuo hakee jälleen otsikoita toteamalla Taloussanomissa että suomalaiset tekevät liian vähän työtä: "Ihmiset eivät kerta kaikkiaan kestä näin matalaa peruskuormaa. Nehän masentuvat käsiin". Hänhän on aikaisemminkin toteuttanut huomiotalouden lainalaisuuksia, hankkimalla mediassa huomiota eriskummallisilla tempauksilla ja epäkorrekteilla lausunnoillaan. Ja huomion myötä hänen oma liikevaihtonsa kasvoi, mikä toi jälleen lisää huomiota. Eli toimii?

Talousneron oma lento tyssäsi kuitenkin ensimmäiseen kunnon matalasuhdanteeseen. Enkä ihmettele, hänen asiakkaansahan toimivat reaalitaloudessa, ja ilmeisesti heidän liikevaihtonsa syöksyi siinä missä muidenkin. Jarin komeista ja kalleista opeista huolimatta.

Sarasvuon lentorata muistuttaa kovasti pyramidipelin elinkaarta. Sarasvuo teki mahtavaa liikevoittoa, siitä uutisoitiin, ja asiakkaat ajattelivat menestyksen olevan monistettavissa. Ostettiin kuningas Midaksen kosketusta. Ja niin kauan kuin ostettiin, Sarasvuo teki aina vaan parempaa tulosta, josta taas uutisoitiin. Mikä toi Sarasvuolle jälleen uusia asiakkaita.

Bernie Maddoff onnistui muutamasta matalasuhdanteesta huolimatta tekemään sijoitusrahastollaan jatkuvasti hyvää tulosta. Vaikka hänen sijoittamiinsa yhtiöillä meni heikosti. Myöhemmin selvisi että Maddoff maksoikin tuotot vanhoille asiakkailleen uusien asiakkaiden sijoituksista. Reaalimenestystä ei koskaan ollut ollutkaan.

Sarasvuo osoitti lopulta itse ettei keisarilla ollut vaatteita - vai pitäisikö sanoa käytännössä toimivia aatteita. Mikäli teoria siitä että jokainen pystyy oikean valmennuksen avulla mihin tahansa, pitäisi paikkansa, on vaikea ymmärtää miksi yhtiöllä joka on täynnä sen opin valmentajia, menee huonosti heti suhdanteiden laskiessa - on konsultin tarpeessa. Mitä huomiotalouteen tulee, niin Sarasvuon pääoma onkin nyt kulutettu loppuun - susi-huudot on käytetty - ketään ei enää kiinnosta. Ja sitä että hän on viimeaikaiseen kehitykseen pettynyt ja kutsuu nyt negatiivisia otsikoita kirjoittavaa lehdistöä riistomediaksi, on kai pidettävä osoituksena siitä ettei Sarasvuo itsekään ymmärtänyt oppiensa kaikkia ulottuvuuksia. Että voimalla on aina vastavoima.

Hurmioituakseen Sarasvuon julistuksista täytyi haluta hurmioitua, olla alunperinkin samaa mieltä ja saada vääristyneelle kuvalleen gurun vahvistuksen. Muuten Potemkinin kulissien ohi näki lapsikin.

Nettihuutokaupoissa myydään nyt Sarasvuon Huomiotalous-kirjoja halvalla, mutta kukaan ei anna ensimmäistäkään tarjousta. Mistä voi päätellä että kyse oli lyhytaikaisesta hypestä, eikä ajan hammasta kestävästä opuksesta menestyksekkääseen johtamiseen.

Kirjassaan Sarasvuo esittelee ajatuksiaan ihmisyyden ydinolemuksesta, mm. toiveesta saada toteuttaa itseään tärkeämpää tarinaa. Tässä kohtaa Sarasvuo lähtee kuitenkin karkeaan itselähtöiseen yleistykseen. Unelmaa itseään suuremmista teoista pidetään itseasiassa pettyneen ja epävarman yksilön merkkinä. Tasapainoiselta ihmiseltä tuo tarve puuttuu usein kokonaan. Joten se että Sarasvuon kursseilla oli johtoporrasta tungokseen asti on kai lähinnä traagista?

Huomiota kuuluu saada lapsena vanhemmiltaan - varsinkin pojan isältään. Eikä tasapainoisia johtajia synny vakuuttelemalla pikakurssilla tasapainottomille heidän olevankin kaikkivoipaisia. Historiamme tuntee kyllä muutaman esimerkin mitä sellaisella aistiharhalla voidaan saada aikaiseksi.

Ennenkaikkea hyvään johtamiseen tarvittaisiin sisäistä onnea, sillä ulkoinen huomio on vain sen laiha lohtu. Siksi toivon että Jari löytää sen pian.

Lepakonmetsästys

2010-09-21T04:09:00.000-07:00

Henkilökohtaista-ilmoitusten lukeminen on minulle elämys. Ihmiset kertovat niissä tietämättään itsestään paljon ja tietoisesti mahdollisimman valikoidusti. Rehellisimmillään ilmoitukset ovatkin kun niissä kuvaillaan mitä toivotaan toiselta osapuolelta. Toiveiden tulkitseminen tosin vaatii aikamoisen koodikielen sisäistämistä.

"Halipulaa" potevat haluavat rutkasti musimusia. Ongelmaton tarkoittanee ettet polta tai juo. Vastaavasti "pikkupaheet ok" kertoo että ilmoittaja itse polttaa ja juo, eikä aio lopettaa. Kun haetaan raitista, toivotaan kutakuinkin absolutistia. Ja kun haetaan seuraa pimeneviin syysiltoihin kaiken hyvän merkeissä, se merkinnee että punkkua ja pihviä on luvassa. Ja ehkä vähän hankypankya suklaan jälkeen. Alkoholi on aika keskeinen asia, monet määrittelevät toiveensa sen kautta.

Nainen joka kertoo jo ilmoituksessa, että mikäli kontrolloimistarvetta on, et kohdista sitä häneen, on ilmeisesti kokenut kontrolloimista edellisessä suhteessa. Ja mies joka kirjoittaa että eronottajanaiset älkööt vaivautuko - elinkautinen luvassa? - on varmasti kokenut tulleensa syyttä jätetyksi. Kummankin on vielä liian aikaista notkua palstoilla, he tulevat vääjäämättä näkemään entisen kumppaninsa uudessa. Ja kun kirjoitetaan että "vakivastaajat älkööt vaivautuko", tietää että kyseessä on vaki-ilmoittaja, muutenhan hänellä ei olisi ikäviä kokemuksia mainituista.

Yksi selkeä ryhmä on sporttiset ja julistukselliset salaattireippailijat jotka eivät salli läskiryppyä lähelleenkään. Kaapissa on 30 lisäravinnepurkkia, lahjatelevision peittää pöytäliina ja sohvaa ei ole. Suositellaan armeijan alokasajan metsäkeikalla omimmillaan olleille ja sen sissimuonalla hengissä selvinneille. Myös seksuaaliset omavaraisuustaidot suotavat, biorytmejä on monenlaisia.

Kun nuorekas nainen etsii 35-45v miestä, jättäen oman ikänsä mainitsematta, tietää että aika jäntevää harppua on listalla - valiopuumaa. Vastaavasti kun mies ilmoittaa olevansa "miehenkokoinen", hän on tuskin salaattireippailija. Mutta nallekarhumainen voi olla astetta pienempi, rauhallinen löntystelijä joka käyttää pehmoeccoja, villapaitaa ja sammareita. Heidän pillereillään kontrolloidaan lähinnä verenpaineen ja -sokerin ääripäitä. Ok-näköistä käytetään itsestään kun ei haluta ottaa kantaa, tavallisennäköinen on keskivertopyöreä ja hoikka on usein laiha. Ulkonäkö on toinen avainseikka

Pitkätukkainen mies haluaa rock-, farkku- ja bootsihenkistä seuraa, mikä on minusta aika huvittavaa. Että tyylin täytyy olla samanlainen; farkut, farkkutakki ja sama molemmilla. Mikäli tuo olisi valtaosalle oleellista, käyttäisin kesällä vilpoisaa mekkoa ja vaimoni ajaisi päänsä.

Eräät pystyvät tivistämään toiveensa yhteen riviin: Haetaan naista (58430). Toiset taas yksilöivät enemmän kuin tilaan mahtuu. Silloin toiveet liittyvät usein varallisuuteen ja koulutukseen; akateeminen hakee usein akateemista. Mutta kun nainen hakee purjehdus- ja mökkiseuraa, se ei tarkoita että hänellä olisi purjevene ja kesämökki. Vaan että sinulla pitää olla. Rehellisin näkemäni oli nuoremmalla naisella joka haki varakkaan bisnesmiehen seuraa. Selvennettiin vielä että, joko olet mukava tai paljon matkoilla - ei tarvinnut arvailla.

Seksuaalivähemmistöihin kuuluvilla on kummalliset lyhenteet. Haetaan trans-, btm-, top-, tv- tai cd-henkilöä. Monikohan kotimekaanikko on mennyt neidon johtovyyhtä setvimään ja treffeillä järkyttynyt kun naisella itsellään on ristiriitaiset komponentit? Eikä lepakolla haeta lentävää rottaa joka välttää törmäilyt kirkumalla - ei edes sen näköistä. Ja jos keski-ikäinen pari Vantaalta hakee toista pariskuntaa mökilleen kaiken kivan merkeissä niin bridgenpelaajat älkööt vaivautuko. Räsypokkaa on luvassa.

Nälkäpäivät

2010-09-14T01:20:00.000-07:00

Loviisan kouluissa on harjoiteltu nälkäpäivää varten jo muutaman kerran. Uusi keskuskeittiö ei pystynyt arvioimaan menekkiä oikein, jolloin viimeiset jäivät ilman. Muutama neuvokas tilasi jopa pitsoja lähetillä kouluun.

Olen ymmärtänyt että ruoka valmistetaan aamuyhdeksältä ja että viimeiset syövät annoksensa puoli yhden aikoihin. Lienee selvää että se on turhaa, ravintoarvot nimittäin syöksyivät kello kymmenen jälkeen. Siihen verrattuna pitsakin on terveysruokaa, sehän syödään vartin kuluessa sen valmistumisesta.

Vaimoni syö kunnallisella työpaikallaan - tai ainakin yrittää. Ruoka on usein mautonta ja lihakastikkeen rakenne kiisselimäinen. Mikä viittaisi siihen että siihen laitetaan esim. maissijauhoa, rakennetta paksuntamaan. Hyvää lihakastikkettahan ei tarvitse suurustaa, se paksunee itsestään kun paistinpalat mureutuvat ja samalla niistä liukenee kollageenia ja pinnasta irtoaa syitä. Liuennut kollageeni pitää ihon kimmoisana ja parantaa verinahan kuntoa estäen mustelmien synnyn - se tekee vaareille ja mummuille gutaa.

Mutta usein kastikkeessa on lihaa vähänlaisesti, eikä sitä ole kypsytetty tarpeeksi. Ehkä se johtuu siitä että mainio kalopsi syntyy 4 tunnissa, jolloin valmistus täytyisi aloittaa joskus aamuviiden aikoihin.

Häpeän puna poskillaan vaimoni jakaa sitten asiakkailleen sitä ruokaa mitä ei itse saanut alas. Mutta asiakkaat ovat nälissään ja odottavat malttamattomina.
- Juu sitä riittää kaikille, on tossa vielä pohjalla, tulen kohta sinnepäin, hän rauhoittelee ja annostelee lihapalat tasan kaikkien kesken. Tiukille menee.

Onhan siinäkin nostalgiaa, palata mielissään lapsuuden pulavuosiin. Jolloin viimeinen jäi ilman ja keittoon kaavittiin vähän pettuakin, rakennetta paksuntamaan.
Voi tietysti ajatella että on taloudellista ja ekologista olla valmistamatta yhtään hukka-annosta. Mutta oman kouluni pihalla oli aikoinaan oma sika, jolle ylijäänyt ruoka syötettiin. Ja lopuksi syötiin se sika, jolloin tuli korkoa perunankuorillekin. Siitä on vaikea pistää paremmaksi.

Kaikki selvitykset graafeineen ja asiakastyytyväisyys-kyselyineen, ovelasti asetettuine vaihtoehtoineen, ovat teddykarvaista itsepetostamme varten, tarkoitamme muka omiemme parasta, vähäisistä resursseistamme huolimatta - maailman parhaassa maassa köyhyydellä on ahneen kasvot.

Vanhukset eivät yksinkertaisesti kehtaa kysyessä sanoa mitä oikeasti ajattelevat meistä - kuolemansa varttujista - osa myös pelkää jäävänsä kokonaan ilman ruokaa jos pullikoivat. Ihan oikeasti.

Ja lapset, joilta ei edes kysytä, kantavat jo nyt mukanaan syötävää kouluun. Kohta voidaankin todeta että kouluruoka on turha, kun niin harva sitä syö. Kevytmaitokin vaihdettiin ykkösmaitoon, siitä säästyy alle sentti per ateria. Mutta todellinen säästö tulee siitä, että puolet lapsista juo nyt mieluummin vettä kuin valkoista vettä. Vaikka heidän kasvavat luunsa huutavat kalkkia ja opiskelevat aivonsa rasvaa. He myös syövät vaarallisen vähän, koska ruoka ei maistu miltään. Joten todellinen säästö tulee - terveyden kustannuksella - siitä että mautonta ruokaa menee vähemmän kuin hyvää ruokaa. Näinhän ohjattiin ihmisiä käyttämään yksityisiä terveydenhuoltopalvelujakin. Huononnettiin julkista vaihtoehtoa.

Taloudellisesti lyhytnäköinen ja itseäänkin vahingoittava idiotismi saa huutamaan apua kädet levällään. Mutta yhtä hyvin voisi ymmärtäväisesti hymyilevän demokratiamme hätkähtämättä, mennä suoraan hirteen. Säästyisi nuorena näkemästä ja vanhana kokemasta - sekä muutama euro mukamas-rahaa.

Idän sisäänheittäjät

2010-09-09T22:50:00.000-07:00

Keskustelufoorumilla venäläisestä postimyynti-morsiamesta kokemuksia omaava mies ylistää naisen ominaisuuksia kuin auton lisävarusteita: näyttävyyttä on, osaa laittautua ja on parempi sängyssä kuin kotimainen versio. Toinen kehuu että venäläiset naiset ovat uskollisia, pitävät kodin kunnossa, tekevät hyvää ruokaa sekä hoitavat miestään erinomaisesti.

Jonkin aikaa etsin sellaista postausta jossa kehuttaisiin postimyyntimorsiamen olevan aina samalla aaltopituudella, kuin toinen puolisko ja henkevä keskustelukumppani. Mutta pakko on antautua - ei löydy. Ehkä ongelmana on ettei ole yhteistä kieltä minkä kautta ajatuksia vaihtaa?

Viimeksi seurasin näitä kyyhkyläisiä marketin p-paikalla. Korkeakorkoisissa lilanvärisissä kengissä ja verkkosukissa eteenpäin sipsuttavaa merkkivaatteisiin pukeutunutta naista ja hänen perässään lompakko kädessään hiippailevaa nuhjua setää. Vääränkokoinen beige pusakka lepattaean, tökerösti lyhennettyjen laajahkojen alefarkkujen päällä. Naisella näytti olevan tuuheat keinotekoiset hiustenpidennykset takana, miehellä ne olivat kyllä aidot sekä takalähtöiset, mutta tehtyään matalaprofiilisen ja painovoimaa uhmaavan kierroksen pään ympäri ne päätyivät viimein viipaleeksi otsalle.

Epäsuhta oli samaa luokkaa kuin vaihdettu elämä Pietarin Talvipalatsin edustan ihmisvilinästä Tohmajärven takaisen rapatien päässä olevaan ränsistyneeseen, pimeään ja verhottomaan rintamamiestaloon. Jossa pitäisi sitten ryhtyä suomimiehen reippaaksi sisäköksi ja moottoroiduksi patjaksi - otan osaa. Avioliitossa jossa toinen pysyy viikkorahojen takia, hänellä on harvoin enempää kuin velvollisuuksia. Sellainen avioliitto kuuluisi lähinnä ammattiliiton siunattavaksi. Siis jos seksin ostaminen ei olisi rikos.

Mikäli täyden suomalaisen sosiaaliturvan saa avioliiton kautta parissa vuodessa, lihalemmenkipeä Ilpo joutuu laatumuijia tuomaan kuusi vuosikymmenessä. Sillä harva kestää Ilpon lempeä pesässään pitkään. Ja kun suomalaisia, omasta mielestään ansiotonta arvonlaskua sisämarkkinoilla kokeneita sulhoja on tuhansia, ostomorsiamia tulee meille idästä paljon. Kaksi viikkoa häiden jälkeen perässä seuraa usein pari yllätysmuksua sekä heikkojalkainen anoppi, parhaimmillaan jopa mystinen veli jolla on sormus sormessa mutta jonka vaimoa ei näy missään... Juuri sitä verovaroillamme rahoitettavaa perheenyhdistämistoimintaa mitä persut ovat kauhistelleet suu auki. Mutta jostain syystä muuten niin suorapuheinen ja tarkkaavainen Timo Soini katsoo vihellellen muualle. Kannatus alueella onkin vahva.

Perussuomalaiset ovat itsetyytyväisinä paistatelleet suorapuheisuuden valossa, osoittaessaan innokkaasti kaikkia maahanmuutomme ongelmia. Niitähän riittää, mutta tämä aivan ilmeinen näyttäisi heiltä mystisesti unohtuneen, idän sisäänheittäjät. Ties monennetta vaimoaan rajan takaa hakevat miehet.

Tumma pizzerianomistaja koetaan rajan tuntumassa, palaneiden pizzerioiden perusteella uhkana - vie meidän työt ja naiset - vaikka kumpaakaan ei ole monella ollut pariinkymmeneen vuoteen. Mutta näillä herroilla tie sydämeen ei kuljekaan ensisijaisesti vatsan kautta, eikä vaaliuurnille peilin ohi. Sillä ironista kyllä, omaa maahanmuuttoavustamistaan ajatellen heidän kannattaisi äänestää vihreitä, ja heidän venäläisten vaimojensa kuulua SETA:an.

Vuori on jo täällä

2010-09-07T04:35:00.000-07:00

Onhan tuollakin työllistävä vaikutus, ajattelen ja parantelen 10/14-otettani ratista. Hiidenmaan maaseudulla tyttö istuu tien reunalla maalaamassa pensselillä bussipysäkin joka toista reunakiveä valkoiseksi. Jokaikisen saaren pysäkillä on joko reilu täyshirsinen töhertämätön tuulensuoja tai vähintään penkki. Jota ei ole tarvinnut yhdistää kettingillä betoniporsaaseen.

Kuressaaressa vasarat paukkuvat, ja pensselit heiluvat metronomien lailla. Pienet kaivinkoneet mylläävät puutarhoita ja ajoleikkureilla leikataan puistojen jo ennestään lyhyitä nurmikoita. Täällä ilmiselvästi rakennetaan maata. On vaikea sanoa onko henki peräti kansallinen - jokainenhan tekee täälläkin ensisijaisesti itselleen. Mutta kun näky toistuu kortteli korttelin jälkeen, se ainakin tuntuu kollektiiviselta. Talkoita näkee paljon, viereiseen taloon vaihdetaan juuri joukolla kattopeltejä. Joka ilta kokonaiset perheet kerääntyvät ruosteisen grillin ympäri syömään. Kun pimeys laskeutuu näen enää "nahkhiirten" lennon tummaa taivasta vasten. Mutta naapurista kantautuu vielä puheensorinaa sekä naurua ja seuraavana aamuna he ovat taas katolla. Tere hommikustia toivotetaan täällä näköjään myös tuntemattomille, se tuntuu hyvältä. Tunnen itseni tervetulleeksi.

Haapsalussa yhdessä umpeenkasvaneessa puutarhassa harvahampaiset äijät polttavat tupakkaa parin autonromun välissä. Konepelti kelpaa pöydäksi, ympäristö puutarhajuhliin. Pöydässä ei ole valtavasti antimia, vähän leipää ja snapsia, mutta heillä on ilmiselvästi yhdessä hauskaa. Satamassa tuoksuu terva ja tuore öljymaali, valtava pitsihuvila on äskettäin maalattu. Koko ajan fiksataan.

Näen paljon tehottomuutta - meidän mittapuun mukaan - mutta valtavasti intoa ja kekseliäisyyttä. Happamia naamoja on vähän, mitä nyt joskus ahtailla parkkipaikoilla - ahaa, noikin oli Suomesta. Paikalliset ovat hyvinvoivan näköisiä, mietin dieettiä, mutta kyllä he samaa syövät kuin mekin. Stressikö meitä siis lihottaa? Sehän tiedetään että väsyneenä syö mitä sattuu, eikä nälkäisenä pitäisi mennä kauppaan. Panen lisäksi merkille että täällä naiset ovat selvästi naisia ja miehet miehiä. Ryhti on ylväs, ei Anu Saagim täysin väärässä ollut - vaikkei sitä saisi sanoa.

On aika pirun paradoksaalista että me läähätämme koko vuoden lisien perässä, voidaaksemme lomillamme matkustaa kaksi viikkoa ilmapiireihin joissa tahti on hitaampaa; samanhan olisi voinut kokea kaksitoista kuukautta kotona mikäli olisimme kaikki jättäneet juoksematta. Eikä meillä enää mitään yhteistä rakenneta, puretaan vaan niitä mielestämme kalliita rakenteita joita esi-isämme rakensivat, nyt täällä näkemälläni innolla ja ylpeydellä. Sitäpaitsi, pienen Kuressaaren kartalta löydän kolme punaista ristiä. Mehän ajamme yöllä sairaan lapsen kanssa Porvooseen - että kellä nyt sitten on vähemmän? Ero löytyy kuin 10/14-rattiotteestani, täällä kello on kymmenen vaille täydellistä, Suomessa kymmenen yli.

Loviisallakin olisi mahdollisuus näyttäytyä yhä useammalle vieraalle kauan kaivattuna henkisenä kotina. Paikkakunnaksi missä rasvaa on vähemmän suonissa, stressiä harvemmin aivoissa ja ystäviä useammin ympärillä. Me todella voisimme elää lomatunnelmissa vuoden ympäri, eikä tarvitsisi mennä vuoren luo, sillä vuori on jo täällä. Mutta päältä katsottuna ja kaiken ryönän alta sitä on vaikea hahmottaa.

Mitä se edellyttää? Suunnanmuutosta ja asenteen vaihtoa. Pienen, hitaan ja lähellä olevan arvon tunnustamista, nauttimista asioista jotka tuntuvat hyviltä olematta kalliita. Vilkkuvia teemapuistoja siihen ei tarvita, eikä Suomen suurinta puukauhaa. Puitteiden ei tarvitse olla hienoja, kunhan ne ovat aitoja, mukavia ja harmonisia - LWT-tapahtuman pöytään lyömää näyttöä todellisesta voimavarastamme ei voi kieltää.

Lopulliseen metamorfoosiin ei oikeastaan tarvita kuin halua, itsensä kuuntelemista ja muiden rohkaisemista - se on mahdollista. Meillä on jo kaikki: loistava sijainti, tarpeellinen historia linnakkeineen ja välttämätön vanhakaupunki sekä tervanhajuinen Laivasilta. Pisteet täytyy vain yhdistää viivoilla ja alue värittää, jolloin se ilmestyy eteemme.

Mutta ei se onnistu pelkästään kirjoituttamalla kaupungin merellinen ja perheenomainen lämminhenkisyys esitteeseen - se on elettävä. Pahempiakin rangaistuksia on.

Vaakatasossa, pystyasennossa ja linkkuun

2010-08-30T22:49:00.001-07:00

Onpas noita sanomalehtiä taas kerääntynyt, ajattelin. Ja rupesin lajittelemaan mitkä päätyvät kierrätykseen ja mitkä säästetään. Samalla selailin.

Alkukesän mainoslehdessään Suomi-Soffa mainostaa: Nyt se päättyy! Totaalinen tuontikalusteiden loppuunmyynti. LOPPURYSÄYS. Ja seuraavassa mainoslehdessä hehkutetaan: Nyt se on loppu! VIIMEISET PÄIVÄT! Ja seuraavassa huudetaan taas kesäkalusteiden Kreisi-päivistä. Sitten onkin vuorossa Suvi-alen viimeiset päivät. Ja sen jälkeen Suvi-alen loppurysäys, viimeiset 6 päivää. Ja sen jälkeen kesäkalusteiden loppuunmyynti.

Muistuttaa erehdyttävästi "toinen linssi ilmaiseksi"-kampanjaa, joka on ollut voimassa viimeiset 30 vuotta. Mieleeni on aikuisena hiipinyt että ensimmäiseen linssiin saatetaankin piilottaa kaksinkertainen hinta... heheh... aikamoisia veijareita! Ensimmäiseen linssiin viilataan ja linssittömään silmään kustaan.

Takaisin lehtipinoon ja sohviin. Orionin apteekkilehdessä lääkäri Sami Vähäsantanen toteaa että ihminen on alunperin ollut pystyssä liikkuva olio, ei vaakatasossa sohvalla löhöilevä. Suolemme tykkää värähtelystä ja painovoima auttaa tavaran siirtämisessä eteenpäin. Niinpä näiden puuttuessa syntyy enemmän pieruja. Eikä panttaaminen ole hyväksi. Joten seuraavan kerran kun lähimmäisestäsi näkyy ettei kaikki ole kohdallaan voitkin siis kysyä: On ilmoja pidelty?

Keskimääräinen kertapäästö on artikkelin mukaan 35-90 millilitraa ja ääni syntyy peräaukon kudosten värähtelystä. Siltä se tuntuukin, mutta normaalina pidettävää määrää olin luullut suuremmaksi.

Olen huomannut että toiset kasvikset ovat varsinaisia päästöboostereita. Mutta se ei tunnu haittaavan joogaopettajaa Taavi Kassilaa, jonka bongaan alakerran tv-tasossa olevasta lehtinivaskasta. Hän kertoo Hyvä Terveys lehdessä syövänsä kasviruokaa, sillä lihalla on taipumus lisätä intohimoja. Kassila on elänyt vuoden selibaatissa, asuen 3000 ihmisen yhteisössä Keralassa. Selibaatissa hänen seksuaalienergiansa kuulemma jalostuu henkiseksi energiaksi, joka vie hänet lähemmäksi valaistumista. Hänelle se tarkoittaa "äärimmäistä onnen ja rakkauden tilaa, täydellistä vapautta kärsimyksistä".

Kuvassa hän istuu lotus-asennossa, itämaisaiheisen kuviotapetin edessä. Seinäpaperissa on kuvattuna suihkulähde, pilari jota kiertää anilliininpunainen köynnöskukka, turkoosi järvi ja sen takana sumuiset vuoret. Kassilan suu ylettyy juuri ja juuri korvasta korvaan. Toisessa kuvassa sama plastinen irvistys on tallennettu viistosti edestäpäin - sitä panovirtaa muunnettavaksi näyttäisi olleen aika paljon.

Eipä paljon sohvia tarvitse tuollainen yhteisö, eikä olohuonetta, ajattelen. Ja siinä mielentilassa oleviahan saa yöksi lotus-asennossa mahtumaan neljä neliömetrille, ja jos toisen pinoaa päälle ylösalaisin limittäin niin sitten kahdeksan. Eivätkä ne lisäänny, joten makuuhuoneita ei tarvita laisinkaan. Keittiökin taitaa olla turha, laiduntaminenhan on hurmaavan askeettista ja saa ihmisen varmasti tuntemaan tajunnan räjäyttävää yhteyttä Äiti Maahan - siinä hommassa ei muuten tarvita sitä ensimmäistäkään linssiä, turpatuntuma riittää. 3000 vegetariaanin ilmavaivojen pistekuormituksesta Keralalle Taavi ei sano mitään.

Lehtikassini on vihdoin täynnä, ja nälkäkin tuli. Poronkäristystä laitan, vaikka olenkin nyt hieman huolestunut, millaisiin tekoihin se minut vielä ajaakaan.

Suomalaiset supersankarit

2010-08-20T03:09:00.000-07:00

Putin hyppäsi lentokoneeseen ja lähti sillä omin käsin sammuttamaan Venäjän laajoja metsäpaloja. Aiemmin hän pelasti kuvausryhmän hengen, hänellä kun sattui luonnonsuojelualueella olemaan mukanaan nukutuskivääri, juuri silloin kun karkuun päässyt suojeltu siperiantiikeri hyökkäsi heitä kohti. Salamareaktio ja napakymppi. Vau!

Näen mielessäni Timo Soinin sinivalkoraidallisissa speedo-uikkareissa jykevän suomenhevosen päällä. Kiikarissaan Karjala ja sen perunapelloille itärajan yli myrskyn kuljettamat coloradokuoriaiset. Ptruuuu! FennoMan in action!
Suomen Tarzan olisi tietenkin Alexander Stubb, juoksee Sallatunturin laelle ja painii jättiläismateen kanssa Kolera-altaassa. Puhuu tosin muutakin kuin apinaa ja raateluhampaat nähtyään leijonakin pakenee.

Mitro Repo on ennestään tuttu Supermunkkina, ei berliini- vaan brysselinmunkki. Väyrynen voisi olla Sähköankerias, moni on yrittänyt taltuttaa mutta aina on ote livennyt. Jutta Urpilaisesta saisi ilmetyn Kissanaisen, punainen lateksihame vaan verkkosukkien päälle... mraauh! Taistelukohtauksissa Jutta ei tähän asti aina ole tippunut jaloilleen mutta täyskääntö korkkaripotkun kera osui maahanmuuttajia "hyysäävien" haarusiin sitäkin napakammin.

Vanhanen on eläkkeellä oleva Hämähäkkimies, parhaat kärpäset on jo syöty ja verkko purettu - arkkivihollinen edelleen media. Elää nykyään selibaatissa, koska näköjään joka toinen naaras syöttää uroksen Seiskalle parittelun jälkeen. Sai supervoimansa uuniperunasta ja hypermäihän taistelussa Tupajumia (tutkiva journalisti Arvi Korvola) vastaan suuressa lautakasa-taistossa. Jalat ovat huonot ja muisti surkea, mutta ego on täyttä teflonia.

Kimmo Kiljunen on Ahmed Ahne ja Eero Heinäluoma tourettesta kärsivä Obelix. Samasta kylästä ovat myös Mauri Pekkarinen, itsestäänselvä Asterix ja Veltto Virtanen oivana Trubadurixina. Bardina jonka epävireisen laulun vuoksi kyläläiset työntävät persiljaa korviinsa.

Ilkka Kanerva on tietenkin 62-vuotias Batman, liitää öisin varusteet lepattaen hämärillä kujilla ja sekstailee... anteeksi tekstailee, valomerkin jälkeen klubijämien kanssa. Yöjuoksua mennään kolmas jalka päänä ja välillä polvillaan. Lannistumaton.

Tanja Karpela, eli Lois Lane, on tiukkahameinen povipommi. Lauren Bacallmaisesti nousee savukiehkura nurkan takaa aina nälän yllättäessä. Häntä tavoitelleena Teräsmiehenä nähtäisiin luonnollisesti Sauli Niinistö, mikäli hän ei olisi jo Jokeri, Batmanin vihamies. Edesmennyt Tony Halme muistetaan ilmeisesti Hulkina.

Nalle Wahlroos on Roope Ankka ja hänen lantinkiillottajana Akuna on Eero Lehti ja Akun ainona veljenpoikana Jyrki Katainen. Iines on yhtä kuin Mari Kiviniemi - takaapäin katsottuna. Hannu Hanhena ärsyttää Stefan Wallin.

Paavo Lipponen on Kostaja, norsunmuistinen muttei -nahkainen, mustaruuti-tussarilla aseistettu kaasupösö. Keskustan kansanedustaja Hannu Hoskonen vuorostaan on Näkymätön mies, tilastot näyttävät että nappia on paineltu mutta näköhavaintoja ei ole kellään.

Timo Kalli teki itsestään Pillin tai Pullan ja häntä läpsivänä Morttina nähdään Kanki-Kaikkonen - joka ei rumbassa tutise, eikä säätiössä vapise. Juha Mieto on luonteva Harald Hirmuinen.

Takavasemmalla ryhmäkuvassa näkyvät lisäksi Karvisen Osku-koira, eli Pertti Salovaara. Ja tohtori Sykerönä on vaikea kuvitella ketään muuta kuin Ilkka Taipaletta. Ben Zyskowicz on ilmiselvä Groucho Marxin ja Minni Hiiren rakkauden hedelmä ja Toimi Kankaanniemi se pastori Masista. Aamen.

Elämme kesän viimeisiä päiviä

2010-08-17T01:05:00.000-07:00

Horisontista vyöryy valtava uhkaavan näköinen mustansininen pilvirintama. Mutta vielä on painostavan kuuma, kostea ja tyyni. Ja ihan hiljaista. Linnut lakkasivat laulamasta varttitunti sitten, nyt lehtikään ei enää värähdä. Yhdistettynä metsäpalosavun aiheuttamaan keltaiseen valoon tunnelma on epätodellinen.

Viisi minuuttia myöhemmin helvetti on irti. Valtavat pihamäntymme taipuvat samanaikaisesti kuin ison kämmenen painamina. Minä juoksen kalsarisillani nurkan ympäri takapihan puutarhavarusteita pelastamaan, ympärillä jyrisee ja salamoi. Vastaani lentää lasten leluja, katkenneita oksia ja havuja. Jälkeenpäin istahdan märkänä eteisen jakkaralle, sydän jyskyttää ja adrenaliini virtaa - se tuli niin äkkiä.

Pari viikkoa aikaisemmin seisoin autolautan kaupassa.
- Katso, eikö olekin söpö? Viidesluokkalainen poikani kysyy.
Hän on valinnut matkamuistokseen valkoisen pehmolelun. Katson kaupassa hänen ikätovereitaan ja mietin että taisin päästä aika halvalla. Useimmat muut ovat kalliiden merkkitavaroiden kimpussa, harvalla on edes vanhemmat mukana. Yksi hänen ikäisistään mulkkaa pussihousuissaan poikani valkoista nallea kuin halpaa makkaraa.

Myöhemmin autossa on aikaa miettiä. Piruvie, jos hän haluaa nallen niin en minä rupea sitä häpeämään. Ostan vaikka kolme! Kyllä noita koruja, huppareita ja raybaneja ehtii vielä ostaa kyllästymiseen, raivoon ja epätoivoon asti. Samalla joudun kuitenkin vähän haikeana myöntämään että taidamme elää hänen viattoman lapsuutensa viimeisiä hetkiä. Ensi kesänä kaikki voi olla jo toisin.

Mutta kyllä hänelle sitä pitkän lapsuuden mahdollisuutta on sitten varjeltukin. Joka kerta "normaalin" maailman painaessa päälle ja hänen epäröidessään kahden vaiheilla, olemme sanoneet että muut tekee mitä tekee, me tehdään mitä me tykätään. Jolloin hän on aina valinnut sen mikä tuntuu hyvältä, eli leikin.

Nyt suunnittelemme isä-poikajuttuna langattoman verkon rakentamista, ja molemmille lapsille omat huoneet. Ja hän on saanut ensimmäisen treffipyynnön ja rakkauskirjeen. Minun ensireaktioni oli hämmennys - se tuli niin äkkiä.

Tiedän että kohta lentelee taas tavaroita, pinnoja katkeaa ja palaneiden päreiden katku leviää Venäjälle asti. Ulkomaailma ja tuleva on kuin se hiljainen ja vielä etäinen mutta koko horisontin levyinen tumma pilvirintama. Kesä oli ihana ja pitkä, helle ei ottanut loppuakseen koskaan, mutta tiedän että mitä kauemmin lämpöä kestää sitä kovempi on sitä seuraava ukkonen. Seisomme turbulenttien muutosten kynnyksellä. Hän on kohta teini-ikäinen - ja minä idiootti.

Toivon että hän aina halutessaan uskaltaa etsiä meiltä suojaa myrskyn keskeltä, mutta että jossain määrin pitää myös uhmata ja riskeerata. Täytyy nimittäin oppia ratsastamaan myrskyllä - koska sellaista elämä on - ja hänellä siihen on hyvä lähtökohta. Hän on herkkä, paljas ja täysin avoin mutta samalla sopivasti epäilevä ja varovainen. Eikä hän enää laula niin kuin ennen. Aivan kuin hän aavistaisi jotain.

Suomalainen voitti

2010-08-12T22:31:00.000-07:00

Venäläinen ja suomalainen meni saunaan, suomalainen voitti. Koska venäläinen kuoli.

"Tämä osoittaa, että joitain ihmisiä on suojeltava itseltään", kirjoittaa tapahtuneesta saksalainen lehti. Olen heti puolustuskannalla koska mieleeni tulee oikopäätä yksi kuuma paikka, jossa pyrimme suojelemaan itseämme pääasiassa muita vastaan, sekä saksalaisia että neuvostoliittolaisia.

Itse tykkään saunoa niin että huulista lähtee tunto ja kehoni lähettää ristiriitaisia signaaleja - välillä saattaa käydä vilunväreitä ja karvat nousta pystyyn. Mutta kynsiä polttaa niin pirusti, jolloin istun sormien päällä. Mutta päätä ei saa tungettua mihinkään, päänahkaa kirvelee. Ei saa hätääntyä koska jos hengittää liian nopeasti palaa kurkku. Jälkeenpäin ihoni on laikukas pitkän aikaa. Dopingin otan jälkikäteen, 0,33 litran pullosta, ruskeaa jaffaa. Hikeä pukkaa vielä tunnin saunomisen jälkeen, tekisi mieli lähteä pesulle.

Onneksi tuollainen saunominen on vapaaehtoista, olisi ihan hirvittävää jos venäläinen olisi yrittänyt ovesta ulos mutta suomalaiset olisivat ulkopuolelta joukolla estäneet sen. Tai vaimoni lukitsisi minulta oven sillä sekunnilla kun olen päättänyt lähteä hornasta livohkaan. Päätöksen tehtyä ei nimittäin ole paluuta.
Itsensä turmelemisessa on erilaisia nyansseja. Pidämme surullisena, ja vähän pelottavana, jos tyttö viiltelee itseään partakoneen terällä. Sensijaan saunominen tajunnan ja sydämen keston rajamailla on jollain tavalla hienoa - eihän lajissa muuten akvaariosaunassa kilpailtaisi? Muttei itsensä lyömisessä piikkinuijallakaan kilpailla, taikka kuuman bitumin juonnissa. Tai mistä minä tiedän, Suomi on laaja maa.

Ruotsalaispsykologin mukaan tragedian taustalla saattoi olla Suomen ja Venäjän historialliset jännitteet. Arviota ei kannata ottaa hirveän vakavasti, sillä ruotsalaisethan eivät tiedä saunomisesta mitään. Heidän versionsa saunasta on laimea paistouuni, vain neilikat selästä puuttuvat - meillä heitetään löylyä niin että itkettää. Lisäksi hän arvelee ettei tilanne välttämättä olisi päässyt niin pahaksi jos saunassa olisivat istuneet havaijilainen ja fidziläinen. Ei niin, ja ruotsalaisen ja suomalaisen välinen kamppailu olisi loppunut vielä pikaisemmin. Mitä luultavimmin suomalainen olisi ottanut saunan ulkopuolella lukua, ja aikaisemmin ulos tullut ruotsalainen olisi elvyttänyt. Mutta suomalainen olisi voittanut.

Suomalaisia on menehtynyt viinanjuontikilpailuissa, hengityksenpidätyskisoissa ja ultrapitkillä juoksumatkoilla Afrikan halki. Liki kohtuuttomana onnenkantamoisena voidaan kai pitää, jos saa tietää voitostaan ennen kuolemaa, niinkuin viinanjuontikilpailussa tapahtui - jumankekka, mä tein sen!

Kun Tero Pitkämäki voitti kilpailuja liukuhihnalla Seppo Räty ilkkui kisastudiossa hänen heittävän väärällä tekniikalla. Otti liian kovaa vauhtia ja heittäytyi neitimäisesti lopussa. Itse Räty rymisteli juuri vasektomian läpikäyneen tyrannosauruksen tavoin viivaa kohti ja riuhtaisi viimeisellään olkapään paikoiltaan ja polven nivelsiteet paskaksi - mutta suomalainen voitti. Nyt kisastudiossa vuosia myöhemmin Rädyltä puuttui pari hammasta ja toinen silmä oli musta, joten arvelin hänen urheilevan jossain muodossa edelleen. Kamppailulajeja?

Maailmalla on saunaonnettomuuden jälkeen arveltu suomalaisia tyhmiksi. Eräässä lehdessä kirjoitetaan: "Tämä on varmaan järisyttävä tieto suomalaisille, mutta jos elävän olion panee kuumaan lämpötilaan, se usein kuolee. Tämä koskee myös ihmistä".
Törkeää, minusta sana "usein" on liioittelua, liki kaikki meistä ehtivät joka lauantai ajoissa ulos.

Itse olette tyhmiä... fläps! (läpsäisy pesukintaalla poskelle)... meidän sauna, ensi lauantaina klo 19. Ei vaseliinia, ei puranaa eikä brittikalsareita. Vain kuuma sauna, kaksi miestä ja yksi nahkavati - perkele tyhmät näytän!

Duudsonit, sotaveteraanit ja Tolpat

2010-08-12T22:27:00.000-07:00

Duudsonit pilasivat salmiakki-kuvion, tuon Jussi-paidoissa esiintyvän vinoneliörivin. Vetäisemällä sellaisen niskaan tulee nykyään yhdistetyksi porukkaan joka lyö itseään nauraen nyrkillä naamaan, tai juo yllytyksestä tuopillisen yhteisräkää. Tai sitten omaa suoraselkäisyyttään ylistävään ja hiihtohaalareissa halonhakkuutaitojaan hellapoliisiehdokkaille karjuen esittelevään Juha Mietoon. Ei kiitos.

Salmiakki-kuvio on brändätty Duudson-tuotteeksi viimeisen päälle, penaaleissa, paidoissa ja lippiksissä, kohderyhmänä ilmeisesti koululaiset. Ihan nastaa, mutta kysymys herää paljonko Duudson-kuume on tähän asti maksanut veronmaksajille ja työnantajille, sairaala- ja työstä poissaolokuluina. Istuin itse odottamassa sairaalan vastaanotolla, vierelläni pieni poika jolla oli käsi poikki. Äiti kertoi ympäröivälle porukalle että poika oli väsännyt pyykkinarusta köysiradan, naru meni poikki ja poika tippui viidestä metristä kylki edellä maahan. Äiti manasi työstä poissaoloaan ja kirosi Duudsoneita, että sieltähän noi muksut mallia ottaa. Kun ei pysty millään kontrolloimaan mitä ne telkusta katselee.

En laittaisi myöskään "Kiitos 1939-1945"-paitaa päälleni. Ihan vaikka kunnioituksesta sotaveteraaneja kohtaan. Kiitos-paita on IKL:n väreissä ja mitä olen kantajien puheita sivusta kuunnellut, meillä on ihanne-Suomesta aika eri käsitys. Sama porukka on ominut leijonan vaakunastamme, t-paitoihin, tatuointeihin ja kultakäätyihin. Minulle itsenäisyys - josta kiitos kyllä kuuluu sodan käyneelle sukupolvelle - merkitsee sitä että meillä on oikeus itse päättää asioistamme, ja mikäli olemme kansana päättäneet esim. kuulua EU:hun, noudatamme myös sen sopimuksia ja määräyksiä. Jos direktiivit ovat takapauolesta, niitä kannattaa yrittää muuttaa. Ja jos ne ovat kohtuuttomat sieltä kannattaa irtaantua. Silti ei tulisi mieleenikään äänestää Itsenäisyyspuoluetta tai Perussuomalaisia maallemme suuntaa antamaan.

Svastika-symboli, eli hakaristi, oli taas alkujaan sanskriitin hyvän onnen merkki, Mesopotamiassa 7000 vuotta sitten. Sittemmin sen omivat Natsi-Saksa, jonka jälkeen se on koristanut paitoja lähinnä rasistisilla marginaaliryhmillä. Mutta ehkä aika parantaa nekin haavat? Kirkkomme käyttämä risti, krusifiksi, koristi nimittäin aikoinaan ristiretkeläisten haarniskoja ja kilpiä heidän kylväessään kuolemaa ja kauhua maailmalla. Silti se symboloi tänä päivänä kirkon mukaan lähimmäisenrakkautta, armoa sekä kaikkien uskovien pelastusta paratiisiin teoista riippumatta. Se on tainnut vaatia aika määrätietoista mielikuvamuokkausta, varsinkin kun paavien puheet kautta aikojen ovat olleet suorassa ristiriidassa mainitun tavoitteen kanssa.

Loviisalainen Tolpat-yhtye käytti salmiakki-kuviota kauan ennen Duudsoneita tai Lauri Tähkää. Kohta kai heiltäkin kielletään sen käyttäminen, kun joku rekisteröi sen omaksi. Tai lypsää sitä niin perusteellisesti että se käsitetään käytännössä yhden ryhmän merkiksi. Yksi Tolppien keskeisimmistä symboleista on niinikään ollut vaakunamme leijona - saa nähdä kuinka kauan se enää kiinnostaa? Heidän esiintyessään vieraissa kaupungeissa julisteet ovat kuulemma vetäneet paikalle keskimääräistä enemmän kaljua väkeä maihinnousukengissä. Asiaa ei paranna että Tolppien repertuaarista löytyy kappale nimeltään Rasvamulatti, jonka kertosäettä lähiömilitantit sitten huojuen euforiassa hoilottavat. Vaikka se kertoo jostain Suomi-Ilposta käristämässä itseään pilalle etelän auringossa. Samoin Bruce Springsteenin Born in the USA kappaleen kertosäettä lauletaan jenkeissä patrioottinen kyynel silmäkulmassa, vaikka se on vahva kannanotto USA:n hallintoa vastaan. Mahtaa turhauttaa.

Vanhan merkin tai sanan saa omia kuka tahansa ja muokata ihmisten mielissä haluamaansa suuntaan. Patrioottiseksi, eli isänmaalliseksi itseään kutsuva ryhmä Kansallinen Vastarinta julistaa tarra-kampanjassaan: "Monikulttuurisuus vahingoittaa lapsiasi". Okei, silloin en siis voi olla patrioottikaan, sillä onhan minussa ainakin metsäsuomalaista, rantaruotsalaista, luultavasti vähän germaanista haaraa ja kenties vähän laukkuryssääkin. Olen siis vahingoittunut.

Onpa tyhmää

2010-08-02T10:35:00.000-07:00

Poltin kämmeneni hellan levyyn. Se ei näyttänyt kuumalta joten päätin kokeilla kädellä, rakkohan siitä tuli. Koin valtavan ahaa-elämyksen ja ryntäsin heti nettiin katsomaan mikä on tyhmyyden määritelmä. Aika jännää, olinko vihdoin törmännyt tuohon paljon puhuttuun ilmiöön?

Wikistä löysin seuraavaa: "Tyhmyys on ominaisuus tai tila, jossa tietoisuus ei ole järkevä". Hetken istun ymmälläni... enhän ymmärtänyt koko lausetta - mitä minulle on tapahtumassa!?

Sitten luen että sana "tyhmä" on peräisin sanasta "tuhma". Ahaa, tuhmuuden katsottiin siis ennen olevan tyhmyyttä. Ilkeät ja kurittomat yksilöt ajateltiin jollakin tavalla olevan hölmöjä tai vajavaisia. Sehän selittäisi miksi osa vanhemmasta väestöstä vieläkin kysyy vauvoista josko ne on ollut kilttejä? Tarkoittaen että esimerkiksi yöllä nälkäänsä huutaminen on tuhmaa. Minä taas olen pitänyt itse kysymystä tyhmänä.

Kirjailija Matthijs van Boxselin mukaan tyhmyys on mahdollista määritellä vain kielteisesti eli jonkin toisen ominaisuuden puutteeksi tai vastakohdaksi. Siksi sitä on varmaan luonteenpiirteistä tutkittu kaikkein vähiten? Koko aihe tuntuukin olevan vähän kiusallinen, kaikkia kuitenkin koskettava.

Van Boxselin mukaan tyhmyyteen liittyy lisäksi toimiminen tietämättään vastoin omaa etuaan. Ahaa, sehän taas tarkoittaisi että sisu on sen rinnakkaistuote, eli toimiminen hinnalla millä hyvänsä jonkin asian puolesta, piittaamatta siitä onko se edes järkevää. Oivallusteni myötä tunsin itseni taas fiksuksi.

Merrill Rick Chapmanin kirjan Tyhmyyden etsintä mukaan esimerkiksi teknologiateollisuuden on mahdollista luoda kokonainen teollisuudenhaara sisällöltään tyhjän doktriinin päälle. Hän kirjoittaa myös ettei yhdenkään johtajan tulisi luottaa yksittäiseen doktriiniin johtaessaan, vaan silloin tavallinen talonpoikaisjärkikin on parempi ohjenuora. Viisas mies, mutta millä Sarasvuo sitten eläisi?

Chapman ihmettelee että teknologiateollisuus kerta toisensa jälkeen törmää "ainutlaatuisiin" ja "yllättäviin" ongelmiin joiden ei voitu heidän mukaansa olettaa olevan ennakoitavissa - ajattelen finanssikriisiä ja teknokuplaa. Hänen mukaansa teollisuus yksinkertaisesti toistaa samoja erehdyksiä, vakaalla jatkuvuudella. Onpa tyhmää - mistä johtajille muka maksetaan? Chapmanin mukaan juuri siitä, eli korkea kyky hoitaa asioita on suorassa yhteydessä vakavan typeryyden kanssa. Tarkoittaakohan hän sillä sitä että johtajat usein tekevät päätöksiä oman mielensä mukaan, vaikka heitä neuvotaan toisin? Hmmm... vaihdetaanko puheenaihetta.

Idiootti on henkilö joka ei koskaan opi. Aijai... tuota en välttämättä olisi halunnut kuulla - se kuuma levy. No, Kanervan kännykäsi paloi kyllä paljon pahemmin. Ääliö taas on hidasjärkinen tomppeli. Eli sellainen joka lenkuttaa rytmikkäästi ovea kiinni, vaikka oma jalka on vielä välissä? Ja känniääliö on sellainen joka vetää lärveissään oven kiinni vaikka toinen on vasta ehtinyt laittaa oman jalkansa väliin, tai pilaa kaikkien ruokahalun oksentamalla punaviinissä haudutetun lihaisan mökkiateriansa pussin puuttuessa oman pikee-paidan kauluksesta sisään.

Netin perusteella esimerkiksi Johanna Tukiaista pidetään tyhmänä. Löydän linkin Seiska-tv:n sivuille jossa hän vahvassa humalassa sönköttää huulet hallitsemattomasti tuulessa heiluen, juuri vetämästään keikastaan vetoketju auki. Mutta jos tyhmyys edellyttää ymmärtämättömyyttä omasta tyhmyydestään niin silloin määritelmää ei kyllä voida soveltaa häneen. Hän sentään laskuttaa ja joku maksaa.

Nappi otsaan

2010-08-02T10:33:00.000-07:00

Ennalta tuomitseminen etnisyyden perusteella on yksipuolinen irtisanoutuminen vastuusta. Siitä että asiat ovat niin kuin ne ovat. Tummaihoisia vankeja on yhdysvaltalaisissa vankiloissa suhteessa enemmän kuin valkoihoisia. Yksinkertaisimman logiikan mukaan heidän ihonvärissään on siis jotain mikä saa herkemmin kääntymään rikolliselle polulle.

Ihmisillä on taipumus valita yksinkertaisimmat vastaukset monimutkaisimpiin kysymyksiin. Vaikeampi tie on myöntää, että muu yhteiskunta on myötävaikuttanut asiaan, ellei peräti aiheuttanut sen. Esimerkiksi syrjimällä työnhaussa, puhumattakaan tuiki tärkeässä sosiaalisessa verkostossa, jota pitkin kaikki joutuvat elämässään kiipeämään. Ajattele että esimerkiksi oman sukunimesi johdosta et tulisi koskaan saamaan työtä, koska teillä on sellainen maine. Ja että sinun tulee tyytyä ennalta määrättyyn osaasi, mieluiten hiljaa, riippumatta siitä mitä sinulla oikeasti olisi yhteiskunnalle annettavaa.

Tai sitten rasite voi olla niinkin yksinkertainen kuin että synnyt suurkaupungin väärään kaupunginosaan. Kulmille joilla huumelordit määräävät ja yleisin elinkeino on itsensä myyminen tai huumeiden jakeleminen. Niillä kulmilla ei hirveästi lainsäädännöstä välitetä. Siellä ajatellaan että koska minä en ole heitä varten, he eivät myöskään ole minua varten. Nähdyistä rikoksista ei siis kerrota poliisille mitään, asiat hoidetaan omassa piirissä. Silti melkein kaikki heistäkin valitsisivat rikoksettoman tien, jos vain näkisivät sellaisen mahdolliseksi.

Pahoilta kulmilta on äärimmäisellä päättäväisyydellä vielä mahdollista päästä pois, mutta ihonväriään ei voi muuttaa. Esimerkiksi Michael Jackson yritti, yksi maailman palvotuimmista tähdistä, jolla olisi luullut olevan kaikki onnea myöten. Mutta ihminen joka yrittää syövyttää itseään kemikaaleilla vaaleammaksi on tuskin sinut identiteettinsä kanssa.

Toinen ajattelun oikotie on ehdottaa kaikille tappajille nappia otsaan, niin kuin tekstaripalstoilla usein toivotaan. Tai käskeä lopettamaan paapominen vankiloissa, tarkoittaen paluuta vettä ja leipää -linjalle. Jos se toimisi, maissa joissa on kuolemanrangaistus ei tapahtuisi murhia, eikä Suomessa uusittu rikoksia silloin kun olot olivat vankiloissa epäinhimilliset - eikö vain? Kyseessä lienee oikeasti puhdas koston jano.

Vankilassa vietettävän ajan tulisi antaa mahdollisuus tekojensa kohtaamiseen ja oppimiseen itsestään niistä. Täytyisi myös olla jonkinlainen ovi auki rikoksensa edes jonkinasteiseen hyvittämiseen, tai halukin häviää. Kiduttamalla - tekstaajat vapaaehtoistöihin - voisi tietysti istuttaa pelkoa ja vihaa, ongelma on siinä ettei se palvele tarkoitustaan. Ajatus siitä, että rikoksesta tulisi seurata ruumiillista kärsimystä, tai hylätä mahdollisuus henkisen kärsimyksen käsittelemiseen, on vanhentunut ja toimimaton. On päivänselvää, että on olemassa henkilöitä joita ei koskaan tulisi päästää vapaaksi, mutta on yhtä selvää, että ne jotka päästetään olisi hyvä olla henkisesti vakaampia kuin vankilaan mentäessä.

Samoin olisi tärkeää, että jokaisen ihmisen tulisi saada aloittaa elämänsä puhtaalta pöydältä. Vailla rasitetta ihonvärin, sukunimen, asuinpaikan, uskonnon tai muun perusteella. Muutoin tehdään kyllä työ turhan helpoksi terroristi-, jengi- ja ammattirikollisvärvääjille. Heillehän näillä ei ole merkitystä, on vain päämäärä.

Niillä vesillä meidänkin kuuluisi kalastella, meidän elämän valtatiellä porhaltavien. Lähtöpisteestä, tienhaaroista ja umpikujista. Mutta itse aiheutetun kolarin sattuessa, ensimmäinen reaktio on sen sijaan paeta henkisesti paikalta ja omat lommot sekä toisen vammat nähdessään ehdottaa hänen pikaista lopettamistaan ennen kuin ambulanssi tulee.

Täältä pesee

2010-07-12T22:03:00.001-07:00

Tyttöporukan jäljiltä ranta on siivottomassa kunnossa. Kaljapulloja, roskaruoan tähteitä ja tupakantumppeja levällään hiekassa. Katson loittonevia selkiä mutten aio huomauttaa, koska sitä he odottavat. Päästäkseen kusipäälle haistattelemaan - kyse ei ole viitsimättömyydestä vaan nautinnosta.

Siivoamme hiljaa heidän jälkensä, lapsilla on vaikea ymmärtää tyttöjen käytöstä ja minun on vaikea sitä selittää. Toivon vain että he muistavat nuorina millaisina itse silloin näkivät kiroilevat, käkättävät ja sylkevät roskaajat.

Ylempänä rannalla on päihtynyt miesporukka joka huvittelee heittelemällä toisiaan päähän tyhjillä kaljatölkeillä. Ääni on kumiseva, molemmat kappaleet taitavat olla yhtä tyhjiä. Ei siinä mitään, hetken hölmöys jopa naurattaa - pudistelen päätäni muistaen omat hölmöilyni. Mutta hetken päästä heidänkin paikkansa on tyhjä, paitsi että jäljet jäivät korjaamatta. Autolla lähtivät, kauhistuneiden silminnäkijöiden seuratessa vierestä. Kuski ajoi vajaassa kolmessa promillessa, uimarantaan polkupyörillä kiiruhtavien lasten keskeltä. Joku oli tuloksetta yrittänyt huomauttaa, jolloin kuski laittoi nilkan suoraksi. Jalkakäytävällä makaa pieni keltainen kumiankka, pikkuista on viety kiireellä.

Edellisenä iltana Laivasillalla nuorukainen löi silmittömästi kaikkia vastaantulijoita, vaikkei kukaan mistään huomauttanutkaan. Ja kaksi päivää myöhemmin kolme ihmistä ammuttiin hampurilaispaikan jonoon Porvoossa. Olin seissyt samassa kohdassa viisi tuntia aiemmin.

Elämme erikoisessa ilmapiirissä. Jossa toiset lapset kasvavat aikusiksi täysin erillään vanhemmistaan, ja aikuisista ylipäänsä. Joskus tuntuu että nämä tikittävät aikapommit vaan kävelevät ympäriinsä ja odottavat että joku huomauttaisi jostain. Ja kun näin tapahtuu, he antavat palaa. Paine on pitkältä ajalta kerättynä ja impulssikontrolli hukassa, alkoholi kanava. Sisällä on ihan normaalia kasvamiseen kuuluvaa tuskaa ja hätää mutta työkalut, käyttöohjeet ja opastus puuttuvat.

Entä miten käsitellä loukkaantuneisuutta ja anteeksiantoa? Haluaisin sanoa ettei ole normaalia saapua työpaikalle pyssyn kanssa ja ampua työtoverinsa, taksitolppa-riitelyä seuraavana päivänä. Tai kuristaa äitinsä hänen sammutettuaan telkkarin kesken formulakisojen. Porvoon riita koski kuulemma auton hevosvoimien lukumäärää ja tupakkaan tulenpyynnön torjumista. Normaalimmaksi se vaan koko ajan käy.

Mitä tavallinen ihminen muuten tekee käsiaseella? Oikeutta on puolusteltu kuin USA:ssa, hokemalla "ihmiset tappavat, eivät aseet". Selvä, langetetaan sitten vastuu mahdollisista veritöistä aseteollisuudelle, tai aseluvan myöntäjälle. Heidän on seulottava kenelle voi myydä ja kenelle ei, tehdäänhän useimmat surmat luvallisilla aseilla. Epäonnistuessaan he joutuisivat maksamaan, yhteisestä rahastosta, korvauksia ja kustannuksia. Ja TV-luvankin saa pitää maksamalla parisataa vuodessa, aselupa on tietääkseni maksuton - miksi? Tarpeettomasti kaapeissa makaavat aseet poistuisivat maksullisuuden myötä kodeista pikaisesti.

Ei näitä tekoja rahalla estetä mutta ehkä ohjatessa maksullisuuden myötä lisääntyneitä resursseja nuorisotyöhön, osa silmittömistä veritöistä voitaisiin ennaltaehkäistä. Jos eivät vanhemmat pysty, yhteiskunnan on tehtävä se itsensä tähden - pelossa ei ole hyvä elää, eikä vihaamalla edetä.

Koskien muita turvallisuusasioita sanotaan aina että jos yksikin henki säästyy, se on sen arvoista. Koskien aseita sanotaan etteivät kaikki teot ole koskaan estettävissä - aika outo argumentti. Paitsi jos se on peräisin aseteollisuudelta.

Kato mun hauista!

2010-07-12T22:02:00.000-07:00

Nokian kurssi vajosi alimmilleen 12 vuoteen, nyt spekuloidaan jo sillä tuleeko joku kiinalainen murhaturska ja nielaisee kojun kokonaisena.

Kuinka tässä näin kävi? Nokia oli suomalaisen innovatiivisuuden lippulaiva, olimme maailman teknisin kansa. Kerrankin lyötiin Ruotsi, kansa seurasi Nokian ja Ericssonin kvartaalilukemia kuin pitkää nyrkkeilyottelua. Ericsson otti kerta toisensa jälkeen lukua, Nokia tanssi kehässä kuin perhonen ja pisti lailla ampiaisen.

Ensimmäistä mobiilipuheluani yritin soittaa Ericssonin puhelimesta, kolmisen päivää, sitten vaihdoin Nokiaan. Käyttöjärjestelmä - jos neljää yksiväristä tekstivalikkoa kolmella vaihtoehdolla voi sellaiseksi kutsua - tuntui heti omalta. Kesäisin uimarannalla ei tullut mieleenkään työntää kännyä shortsin etutaskuun, sillä joko tasku olisi revennyt tai mustamaija korjannut talteen. Sen verran pullea se oli.

Ostin siihen vyöklipsin joka oli aikalailla samankokoinen kuin nykyinen puhelimeni. Nokialaisia minulla tuli ja meni, mallit kehittyivät ja pienenivät. Banaanimalli liukukuorella jäi minulta väliin. Siinä mallissahan kuului kapulan soidessa vetää antenni ylös hampailla, Miami Vice tyyliin. Se oli haluttu malli.

Kun simpukkamallit tulivat mietin että sehän voisi olla kätsä taskupuhelin. Nokialla ei vaan ollut tarjota. Mutta koska nokialaisen käyttöjärjestelmä oli niin tuttu, päätin pysyä merkissä. Joten tyydyin liuku-näppäimistölliseen, olihan sekin lyhyempi kuin vanha puhelimeni. Muttei ohuempi, mikä oli siihen aikaan halutuinta.

Sen kamera oli kohtalainen, opin ettei tarvitse aina kantaa erillistä kameraa mukanaan. Mutta hämäräkuvausominaisuudet olivat surkeat. Ja valikko-ajattelu, jossa kuuden valikon alla on kuusi uutta, ja niiden alla kuusi uutta, alkoi tuntua vaivalloiselta käyttää. Ajattelin että kosketusnäytöllinen jossa kosketetaan pelkkiä symbooleja voisi olla lennokas käyttää. Nokialla ei vaan ollut tarjota.

Löysin kilpailijalta puhelimen jossa oli kaikki toivomani ominaisuudet. Parempi kamera, juohevampi käyttöjärjestelmä, ohuempi kuori ja kosketusnäyttö. Mikään ei puhunut enää nokialaisen puolesta - ei kotimaisuusastekaan - tv:stä olin nähnyt kuinka kiinalaisia laturinvalmistajia kohdeltiin kuin vankileirillä. Seuraavan kvartaalin aikana osake sukelsi jälleen, markkinaosuus oli tippunut. Ymmärsin että olin käyttäytynyt samanaikaisesti monen muun kuluttajan tavoin. En ollut jaksanut enää odottaa.

Nokia ei ollut enää vähään aikaan ollut innovatiivinen. Se ei osannut lukea mitä markkinoilla seuraavaksi halutaan, tyytyi vain kopioimaan ominaisuudet millä muut menestyivät edellisellä kvartaalilla. Tuloksena oli ihan okei puhelimia - soittaahan pystyy kahdella vessapaperirullallakin joiden välinen tiukka karhunlanka värisyttää voipaperia - mutta ei ne mitenkään haluttavia olleet. Edes toimiessaan.

Ympärilläni näkyi että Nokia oli edelleen vahvoilla liikemies-segmentissä, miehillä jotka pukeutuvat beige-housuihin jonka nahkavyössä känny makaa nahkaisessa kotelossa vaaka-asennossa. Aika tylsästi.

Etlan tutkimuspäällikkö Jyrki Ali-Yrkkö sanoo nyt että Nokia sopisi parhaiten Microsoftin kännykkädivisioonaksi. Näin varmasti on, se on yhä suurin ja sillä on eniten alansa patentteja. Kuten Microsoft, se on kuin jäähtynyt tulivuori josta muinoin pulppusi kuumia ideoita. Nyt se tyytyy yksinkertaisesti olemaan suurin kukkula. Ja kun Nokiaa kritisoidaan näköalattomuudesta se vastaa uhmakkaasti että muskeleita riittää, kassavarat ovat muhkeat ja verkosto laajin.

Olkoot, muttei se saa minua heidän puhelimia haluamaan, kehitys menee jossain muualla. Sitäpaitsi, tukevasti paikallaan nököttävää ja muskeleitaan itsevarmasti pullistelevaa dinosaurusta on nopeasti muuttuvassa ilmastossa kiusallista katsoa.

Neliapila

2010-06-29T03:56:00.000-07:00

Ekaluokkalaisen arvokkaimpiin tavaroihin kuuluu tällä hetkellä neliapila. Hän säilyttää sitä tyhjässä Kalevala-korurasiassa, joka on hänen pienessä muovisessa kassakaapissaan muiden aarteiden kanssa. Jossain hauen leukaluun ja erikoisen värisen kiven välissä. Ensimmäisen neliapilansa hän löysi pari viikkoa sitten. Riemu oli rajaton. Hän uskoi sen tuovan hänelle hyvää onnea loppuelämäksi, ja saattaa olla oikeammassa kuin ymmärtääkään. Apilan kuivuttua siitä irtosi yksi lehti mutta poika löysi heti uuden neliapilan, ja sitten kolmannen. Silmäilemällä hetken ympärilleen puolentoista metrin korkeudelta. Se on lahja.

Ostin jäätelön, se maksoi vajaat kolme euroa - aika kallista. Ennen minua jonossa oli mies jonka vasemmassa kädessä oli valtava kultakello. Toisessa ranteessa hänellä oli raskas kultainen panssariketju ja kaulassaan paksu kultakääty. Mietin että ilmeisesti kulta oli hänelle tärkeää, tai sitten hänellä oli ollut hyvää onnea.

Viime aikoina yhä useampi on arvellut länsimaisen talouskasvun lakipisteen saavutetun, on kehitysmaiden vuoro. Meidän viimeisin pyrähdys olikin aika väkisin velalla punnerrettu. Olen oppinut ajattelemaan että kun ei omista paljoa, ei myöskään ole niin paljon menetettävää. Kellarillinen krääsää tosin löytyy minultakin.

Afrikkalaisen Baka-heimon pygmien laulu on listattu Unescon aineettomaksi maailmanperinnöksi, sen väitetään jopa parantavan sairauksia. Se syntyy tarvittaessa ilman soittimiakin, taputtelemalla järven pintaa. On vain laulun riemua ja taputusten rytmikkyyttä - onnellinen hymy korvissa. Sitä ei kai voi plagioida tai piratisoida? Koska se on aineetonta ja vailla rojalteja. Se on syntynyt ennen rahan käsitettä ja tulee elämään vielä rahan kuoltuakin. Se on lahja.

Onneksi onni ei ole varallisuuten sidottu, se vain tuntuu siltä: toki ruokaa pitäisi saada joka päivä ja turvallisen lämmintä unta joka yö, mutta siihen se sitten taitaa jäädäkin. Jossain vaiheessa länsimaista elämänkaarta ei vaan neliapila enää tunnu riittävän. Halutaan elämyksiä, itsekin haluaisin matkustaa enemmän. Niukemmassa maailmassa juuri se jäisi ensimmäisenä vähemmälle.

Silti olen päässyt onkiessani ihan tajuttoman onnellisiin sfääreihin. Ja saanut nälän tyydytettyä. Onkimisessa on jotain hypnoottista, koho keikkuu tuntikaupalla kuin metronomi, joskus näen iltaisin kohon vielä silmäni suljettuanikin. Se oli hyvin käytettyä aikaa.

Hyvä investointi on vanha vedettävä pendelikello. Heilurista pystyy näkemään senkin ajan kulumisen mitä hitaista viisareista ei pysty havaitsemaan. Viisareita ei koskaan saa kääntää taaksepäin, koneisto menee rikki. Elämässä pelkona on että satsaa vääriin hevosiin, jotka vievät vaan taloudellisiin ja henkisiin umpikujiin. Aikaa ei voi ostaa - niinkuin ei onneakaan - eikä huonosta ajasta voi reklamoida. Hukattu aika on menetettyä aikaa.

Neliapila voi tuoda onnen poikani elämään iäksi, jos ymmärtää iloita sellaisesta. Piirre vaan tuppaa elämän varrella tukahtumaan visan vinguttamiseen ja sateenkaaren pään kultatynnyrin maaniseen etsintään. Vaikka ympärilleen silmäily riittäisi.

Matti Vanhanen, kylmyydestä muistaen

2010-06-14T22:29:00.000-07:00

Väistynyt pääministerimme kertoi keskustaväen seisovien suosionosoitusten ottaneen syvältä, synnyttäen valtavan lämpimän tunteen. Veikkaan hänen aistineen arvostuksen lisäksi myös myötätuntoa - ei ihan putkeen menneen kauden jälkeen. Kesken jäi homma, niin maan talouden kuin syyteharkintojen ja poliisitutkimusten kannalta. Yhden asian hän tosin sai päätökseen, suhteensa Susan Kuroseen, tekstiviestillä.

Vain vähän aikaa sitten hän kuvitteli vielä itsensä pääministerinä ainakin vuoteen 2015 asti. Mutta sitten tuli nivelrikko ja romutti realismin. Mikä tietysti asettaa Franklin D. Rooseveltin outoon valoon, hänhän johti maailman mahtavinta valtiota pyörätuolista käsin läpi toisen maailmansodan. Polion invalidisoimana.

Matti Vanhanen on aina osannut olla otettu suosionosoituksista, ja kun hän vaatimattomasti sanoi että aina jää parannettavaa muttei pystynyt parempaan, uskon sen olevan totta mutten hänen oikeasti ajattelevan niin. En ole nimittäin kertaakaan kokenut hänen ottaneen kaudellaan itseensä minkäänlaista kritiikkiä. Vika on aina ollut jossain muussa. Jos ei muuta niin omassa muistissa tai muiden ymmärryksessä.

Niistä tunnepuolen lämpöasteista: Vanhanen kehotti äskettäin kansaa olemaan antamatta rahaa kerjäläisille. Jolloin hänestä kerjäläisongelma ratkeaisi muutamassa viikossa. Eli köyhyys rikollisuuden uhrineen siirtyisi jonkun toisen ongelmaksi. Ja kun lehdistö kertoi oman yhteiskuntamme epäkohdista Vanhanen närkästyi siitä että se näytti meille köyhyyttä vaikka useimmilla meistä menee hyvin.

Toinen kultavasikka-kerholainen, Björn Wahlroos esitti taannoin kehitysavun lopettamista, keinona Suomen talouden tasapainottamiseksi ja kertoi myöhemmin Financial Timesissa, että "emme voi jatkaa ihmisten verottamista nykyisellä tavalla, emmekä voi vastaavanlaisesti sietää köyhyyden, sekä rikkinäisten perheiden tukemista.”.

Vaikeaa köyhän näkeminen onkin. Ja on liki sietämätöntä seurata kuinka osa autettavista käyttää saamansa sosiaaliavustukset mm. riippuvuuksiensa ylläpitoon. Katsoa rikkinäisten perheiden köyhyyttä, ja sitä eteenpäin siirtäviä rikkinäisiä lapsia. Mutta jokin meissä useimmissa saa kuitenkin yrittämään ja antamaan osan omastamme. Helpoimmin se tuntuu käyvän heiltä joilla on vähiten, tai ovat olleet vastaavassa asemassa. Ymmärryksestä.

Vihreitä kutsutaan usein ekoterroristeiksi, koska heidän osoittamansa ekologiset epäkohdat vaikeuttavat voiton maksimointia - ja kai siitä iloitsemista. Kuusikymmentä litraa satasella vievän Hummerin kylkeen spreijattu "kapitalistisika" vie ymmärrettävästi osan ajonautinnosta. Samoin sen kullatussa karjapuskurissa roikkuvat hampaattomat tuulilasinpesijä-kerjäläiset. Hukkaan meni sekin 18-kanavainen audiojärjestelmä - pilalla on Wagnerin Valkyyria.

Sosialistit ovat siten profit-sabotoijia. Entiselle taistolaiselle, Björn Wahlroosille lienee käsite "historiallinen materialismi" tuttu, jonka mukaan yhteiskunnnan luokat eroavat toisistaan ennen kaikkea sen mukaan, mikä on niiden paikka suhteessa taloudelliseen tuotantoon. Sekä millä keinoin ja missä määrin ne saavat oman osansa. Wahlroos on saanut meistä eniten ja haluaa antaa vähiten.

Myöskään Matti Vanhanen ei näytä allekirjoittavan että yhteiskuntamme tason määrittelee olosuhteet joissa elää sen heikoin, vaan se miten itsellä menee. Alleviivattakoon että se on aika jäätävän kylmää, mieheltä jonka sisällä on valtavan lämmin tunne.

Hyvästi, ja osanottoni seuraavien vaalien uhrialttarille talutettavalle Mari Kiviniemelle.

Oodi nuorilta naisilta

2010-06-10T23:08:00.000-07:00

Muistan kuinka Jippu ponkaisi silmät kiiluen pystyyn Idols-tuomarina, huutaen "tuskaa!". Kilpailijan kuunteleminen ei suinkaan aiheuttanut tuskaa, vaan Jippu nautti kilpailijan kyvystä välittää sitä. Jipun oma tapa luoda onkin kynsiä itsensä verille ja näyttää haavat maailmalle.

Van Gogh leikkasi oman korvansa irti ja Janis Joplin joutui hurjien elintapojensa vuoksi ennenaikaiseen hautaan. Mutta hänen "Ball and chain"-kappaleensa raastava tuska pysähdyttää yhä radion kuuntelijat ympäri maailman. Vastaavia esimerkkejä on luomisen taivas sananmukaisesti pimeänä. Melankolia, raivo ja epätoivo ovat aina puhutelleet minua - teiniangstiksi sitä kai kutsutaan.

Chisu teki hienon ja yllätyksellisen levyn, "Vapaa ja yksin". Ja lahjakkuutta on vaikea ohittaa vaikkei se omimmalta suosikkialueelta löytyisikään. Eteerinen laulu, vuoroin synkkien ja vuoroin kepeän humorististen taustojen päällä toimii kuin Uzbekistanin urut. Paikoin syntikka-avaruus on maalauksellinen kuin Vangeliksen "1492" ja paikoin mahtipontinen kuin Bond-elokuvassa. Musiikista ei ole unohtunut ilma, sen takia kuuntelukokemus onkin mieluisa ja iso. Chisu sanoittaa, sovittaa ja tuottaa esittämänsä kappaleet itse ja tekee siinä sivussa musiikkia myös muille artisteille. Meille onkin puolisalaa kasvanut uusi singer-songwriter-sukupolvi ja miehet ovat olleet helisemässä - pariin muovikruunuiseen tango-kuninkaaseen on jäänyt. Miehillä on sitten taas bändit.

Rumban lukijat äänestivät Jenni Vartiaisen v. 2008 kotimaiseksi artistiksi. Anna Abreu taas palkittiin vuoden naissolistina Emma-palkinnolla kahdesti, vuosina 2007 ja 2008. Idols-kilpailusta ponkaisi pop-taivaalle niinikään Anna Puu (Emma 2010, vuoden naissolisti ja tulokas), kaikkien odotusten vastaisesti. Hänen samanniminen ensilevynsä oli hämmentävä sekoitus vanhaa ja tuoretta, vahvalla ja herkällä läsnäololla esitettynä. Huumoria unohtamatta. Kuin plörökahvia juonut Pirkko Mannola viritetyllä mintunvihreällä moposkootterilla jonka pakoputkessa tööttää kazooka. Hyvä levy.

Ehkä tällaisen vanhan punkpierun mieltä lämmittää se, että naisten levyistä kuuluu reipas annos ennakkoluulottomuuta ja muista piittaamattomuutta. Halutaan tehdä ensisijaisesti sellaista musiikkia minkä voi itse allekirjoittaa, eikä istua jonkun levypampun kanssa vääntämässä itseään vääräksi. Tai sitten tuotteistamisen ammattitaito on Suomessa noussut sille välttämättömälle tasolle että ymmärretään rakentaa tuote lähtökohdista sensijaan että lähtökohtaa lähdettäisiin runnomaan valmiiseen hyllytuotteeseen. Jo oli aikakin.

Raastavasti elämästä laulaminen kannattaa tehdä nimenomaan nuorena. Elämän realiteetit ovat usein rankat - hyvin myyviä lauluja leukemiasta kuulee harvoin. Tai siitä kuinka tulee iltaisin yksin parvekkeella tissuteltua, työpaikan mentyä robotille. Sitäpaitsi, 30 vuotta kestäneen raastavan avioliiton jälkeen ketään harvoin asia luovasti laulattaakaan. Kostoksi on sitten toinen juttu.

Mutta miksi baarijakkaralla kumarassa ähisevä Vesa-Matti Loiri sitten vetää konserttisalit jatkuvasti täyteen? Ehkä juuri siksi että hän on elänyt raastavasti meidän muidenkin edestä, elänyt taiteillen niin että näppylöitä irtoaa ravistaessa. Ehkä sellainen tulee puhuttelemaan minuakin 58-vuotiaana? Jolloin oma henkinen profiilini saattaa olla korkea kuin kolme päivää auringossa ajoradalla maannut varis. Tietää että lisää on todennäköisesti vielä tulossa, ennenkuin lapio vihdoin armahtaa.

Ehkä janoamme nähdä ja kuulla tuskaisen intohimoista kärsimystä, reality-tv:ssä, oopperassa ja radiosta, koska juuri se tekee omistakin hetkittäisistä helveteistämme helpommin nieltäviä - että muillakin on. Eli toisen tuska on toisen lohtu. Kummallista.

Kansainvenäläinen ruletti

2010-06-03T22:33:00.000-07:00

Vahingon sattuessa kannattaa lukea vakuutuksensa ehdot tarkasti ennen kuin kirjoittaa selostuksen tapahtumien kulusta. Vaikka kannattaisi samantien palkata juristi tekemään se. Ennen kielteisen päätöksen saamista.

Mutta yritetäänpä ensin itse: "Toinen heinäkuuta kävelin kadulla, ja lähdin ylittämään sitä suojatietä pitkin. Vasemmalta lähestyi henkilöauto jonka silmiin varmasti paistoi aurinko, koska se ei jarruttanut lainkaan. Seuraavaksi tunsin kuinka oikea pääni iskeytyi tuulilasiin, lensi sitten katon yli ja kierähti siitä maahan. Hiustenlähtö oli massiivista, josta sitten syntyi pysyvä kosmeettinen haitta".

Vakuutusyhtiön vastaus tulisi parissa viikossa: Valitettavasti (...niin varmaan) emme voi korvata syntynyttä vahinkoanne. Vakuutusehtomme 36 kohdan 8 pykälän mukaan vakuutuksenottajan on kerrottava vahinkoon johtaneiden tapahtumien kulun totuudenmukaisesti. Mielestämme selostuksenne ei täytä tätä vaatimusta, seuraavassa huomiomme:
- Kadulla ei saa kävellä, ja suojatie menee kadun poikki ei pitkin (tehtiinkö puhalluskoe?).
- Henkilöautolla ei ole silmiä eikä se voi itse jarruttaa (www.testaa-äo.fi).
- Onhan teillä vielä vasen päänne joten missä ongelma ;) ?
Lisäselvennystä pyydetään valokuvan kera: Irtoaako hiuksia vain kammatessa vai jääkö niitä myös käteen vetäessä?

Vahinkovakuuttajat ovat riskien arvioinnin ammattilaisia. He kyllä tietävät prosentin sadasosan tarkkuudella, mikä on riski posteljoonin liukastumiselle, turistin päällekarkaukselle tai aikuisviihteen ammattilaisen kumitissin puhkeamiselle jatkuvan säännöllisrytmisen paineenmuutoksen alla. Mutta on yksi ala missä mysteerisesti ei tahdota vakuutuksia ottaa, eikä liioin myydä.

Syy on ilmiselvä. Riski on liian suuri. Liian suuri jotta sitä voisi hajauttaa edes ympäri vakuutusmaailman, näimme jo miten kävi hajautettujen amerikkalaisten rivikansalaisten ongelmaluottojen kanssa pankkimaailmassa. Nyt Meksikonlahden öljyvahingot tullevat nostamaan suomalaistenkin kotivakuutuksien hintoja, yhtiöiden välisten jälleenvakuutusten johdosta. Yksikin täysimääräisesti vahinkovakuutettu Tjernobylin luokkaa oleva ydinonnettomuus Keski-Euroopassa kaataisi siten kaikki maailman mainittavat vakuutusyhtiöt ja pankit. Muutenhan vakuutusagentit kilpailisivat verisesti audienssista energiayhtiöille ja lakimiehet miettisivät kuumeisesti firmalleen edullisia termejä, samalla kun asiakkaat voitelisivat porsaanreijän reunoja vaseliinilla. Mutta hiljaista on.

Energiamarkkinoilla on käynnissä globaali venäläinen ruletti jossa pyöritetään revolverin rullaa vuorotellen ja rukoillaan ettei luoti osu omalle kohdalle. Ja Suomi halusi juuri kokeilla onneaan pari kertaa lisää. Sivusta hullua yllyttävät huusivat vielä kolmattakin. Vakavaksi luokiteltuja ydinonnettomuuksia tiedetään tällä hetkellä seitsemän, realisti ymmärtää kyllä mitä se tilastollisesti tarkoittaa, voimaloiden lukumäärän lisääntyessä. Optimisti taas sanoo tekniikan kehittyneen aukottomaksi - no mutta sittenhän ei esteitä uusien laitoksien täysimääräisille vahinkovakuutuksille enää ole? Ei, en ole naivi, ei kukaan tule sellaista vakuutusta myöntämään. Yhteiskunnan on kannettava riski - pörssiyhtiön jaellessa osinkojaan - parin kilowattisentin tähden.

Ydinvoiman edullisuus on näennäinen ja se on keinotekoinen. Kannattavuus löytyy laskentatavasta, jätetään yksinkertaisesti suuri osa menopuolesta perimättä. Koko ala, tuottajasta asiakkaaseen, perustuukin vaiettuun mutta täysin ymmärrettyyn ja laskelmoituun riskiin - jos posahtaa, puoli Pohjolaa menee, mutta toivotaan ettei posahda.

Miksei sitten yksinkertaisesti voi sanoa, hallitusohjelmassa ja pörssitiedotteessa, että tämä nyt on meidän strategia, muuta meillä ei ole? Toivotaan toivotaan.

Tiivistetään ja hajautetaan

2010-05-07T01:28:00.000-07:00

Pitäisi sulauttaa ja tiivistää sekä vuorotellen keskittää ja hajauttaa. Elinkeinoelämän mielestä toimintojen keskittäminen ja yksiköiden sulauttaminen tuo rahallisia säästöjä. Vihreiden mielestä tulisi tiivistää sekä ikkunoita että yhdyskuntarakennetta, ja molemmat energiansäästösyistä. Kerrostalosta suunnitellaan eräänlaista mehiläispesää jonka lämmittämiseen riittäisi lopulta ihmisten itsensä tuottama lämpö - makkarareaktorista. Mitä pierulle tehdään sen kylmettyä on jäänyt minulle mysteeriksi, ovea kun ei voi raottaa.

Mutta mutta. Mitä tiiviimmässä ja suuremmassa kaupungissa olen käynyt sitä vähemmän olen nähnyt ekologiaa. Olen nähnyt smogista punertavan taivaan kun ihmiset siirtyvät autoilla ja busseilla kaupunginosasta toiseen - töihin ja harrastuksiin. Landella ei mennä mihinkään, kun ei siellä ole mitään. Kävelyistä en tykkää, maisema muuttuu liian hitaasti - aina vaan Nelimarkan latomaisemaa. Liikun mieluummin pyörällä, ja se on jo rajua bönde-actionia.

Entä hajauttaminen? Maalaisserkkukin tietää ettei kaikkia munia kannata samaan koriin laittaa. Siksi pankitkin hajauttivat sijoituksiaan ja lainojaan globaaliin finanssimaailmaan. Kunnes koko maailman hedgemassit olivat yhtä suurta rottinkipunottua koria. Joka sitten romahti kun toisesta reunasta lähti heikkolaatuinen punos purkautumaan. Hajautus olikin kokonaistanut, ja jopa kaupunkilaisserkut olivat ymmällään kuin taikuri Luttisen jäljiltä; kaikki munat olivatkin koko ajan samassa korissa! Hyövinkylän Yhteispankin käteiskassasta Lehman Brothersin investointipankin futuuritaseisiin.

Turussa meni talvella poikki suurempi kaukolämpöputki. Jolloin puoli kaupunkia oli kylmänä ja ihmisiä jouduttiin evakuoimaan etteivät olisi kuolleet kylmään televisioidensa eteen. Landella oltaisiin takan romahdettua menty naapuriin ja 99% kylän asukkaista olisivat olleet asiasta tietämättömiä. Rakenne ei ole erillisenä niin haavoittuvainen

Eipä tuo kehäkolmosen sisäpuolinen elämä tosiaan hirveän ekologiselta näytä - tunti työmatkaa Espoosta Vantaalle, puoli tuntia leffaan sekä toinen kuntosalille. Muuttoa muutaman vuoden välein, koska sosiaalinen paine kertoo mikä asuinalue on milloinkin tullut arvostetuimmaksi, ja mikä muuttunut sellaiseksi ettei kehtaa osoitettaan kertoa. Ja uudet kaakelit sekä mööpelit joka kerralla - sedan farmariksi ja onnensa kukkuloilla citymaasturissa, jonka katolla vielä autokaupan feikkinen surffilauta. Se on lifestyle.

Minulle sellainen maisema avautuu masentavana. Silmänkantamattomiin kuuromykkiä naapuriklooneja, vittuuntuneita vanhuksia ja ostarilla maleksivaa nuorisoa odottamassa omaan vuoroaan - hajoitetaan jotain ennenkuin itsekin hajotaan.

Voin sovittaa vihreän cityköyden niskani ympärille: Suomi olisi paljon parempi maa jos tiivistyminen ei olisi koskaan alkanutkaan. Työpaikat olisivat edelleen siellä kotiseudulla, kymmenen kilometrin säteellä kotoa. Joukkoliikenne olisi ekologista myös maaseudulla, kunhan jokainen bussi olisi täynnä. Nyt ei tietenkään ole koska kaikki tarvitsevat kaksi autoa, kun bussi vie kaupunkiin tiistaina ja kotiin ehkä perjantaina. Pinta-alaa meillä on, neliökilometrillä asuisi 17 ihmistä ( H:gissä 1700 kpl). Luonto kestäisi sen ilman talokohtaisia jätevesipuhdistamoitakin - ihan niinkuin hirvi-, kettu- ja jänispaskankin - nyt tulee hirveä pistekuormitus Suomenlahteen. Ja se risuralli... kuskataan puuta yhteen isoon pannuun ja jaetaan pitkiä putkia pitkin lämpönä takaisin. Miinus hävikin.

Kumman luonto kestää paremmin, kaikkien neljäseiskan hiilijalanjäljet hajautettuna ympäri koko Suomen, vaiko neljäkakkosina vierekkäin ja päällekkäin samaan kohtaan? Taitaa mennä nurtsi puhki - silloin ajetaan tietysti landelle.

Globaali rumba, köyhän zumba

2010-04-26T22:26:00.000-07:00

Suuri osa maailman talouskasvusta perustuu elinkaareltaan surkean lyhyisiin tuotteisiin. Ostetaan halpa pesukone joka toimii muutaman vuoden, sitten siitä hajoaa yksi oleellinen osa, jonka vaihtaminen tulee liki yhtä kalliiksi kuin uuden pesukoneen ostaminen. Jolloin ostetaan uusi - tuttu tarina?

Itselläni on vielä kuvaputkellinen televisio, syvyystilaa se vaati hyllystä n. 70 cm. Uusien paksuus on muutaman sentin luokkaa. Mikä on saanut monen vaihtamaan vanhan "fat-screenin" pois - ymmärrän kyllä yskän. Mutta en ole vielä halunnut vaihtaa koska en pidä taulutelkkareiden kuvasta, niiden väreistä tai ruudunpäivityksessä tapahtuvasta blokkiutumisesta. Kuva ei näytä luonnolliselta.

Nyt led-tekniikka on, miellyttävämpänä ja virtaa säästävämpänä syrjäyttämässä vain muutaman vuoden ikäiset lcd- ja plasma-telkkarit ihmisten hyllyistä... anteeksi seiniltä. Pelkäänpä että aika moni päätyy suoraan kierrätykseen. Niiden vielä toimivien kuvaputki-telkkareiden viereen. Tai käyttökelpoisten mutta hitaiden tietokoneiden taakse. Tai yhä toimivien vhs-kuvanauhureiden päälle - sinne junttikapuloiden alle. Joiden ainoa puute lienee väsähtänyt akku, jonka korvaaminen maksaisi melkein yhtä paljon kuin uusi puhelin...

Jossain vaiheessa tämä loppuu, sen on kai jokaisen ymmärrettävä? Maapallolla on rajallinen määrä raaka-aineita, eikä niitä voi valmistaa lisää. Vaikka tehostaisi kaiken kierrätyksen äärimmilleen, tietyistä aineista tulee vääjäämättä pula.

Toinen reilunkokoinen viipale länsimaisesta talouskasvusta perustuu edelleen halvan raaka-aineen "saantiin" sekasortoisista kehitysmaista. Joissa valtaa pitää, ja raaka-aineita myy, pari heimoa tai yksi upporikas suku. Muun maan riutuessa hyperinflaatiossa ja nälänhädässä. Haja-äänet vaiennetaan viidakkoveitsillä niin että raajat lentelevät. Käsi ylös joka haluaa tätä meille kannattavaa kauppaa jatkaa? Vain omat kädet lasketaan.

Oma hyvinvointimme perustuu kuulemma siihen että tuonnin ja viennin suhde on mahdollisimman vientipainotteinen. Jolloin maahan virtaa enemmän rahaa kuin maasta ulos. Eli globaali talouskasvu on mahdottomuus? Jonkun rikastuessa jonkun on vastaavasti köyhdyttävä. Tällä hetkellä rikastuu Aasia, seuraavaksi Etelä-Amerikka. Eli Eurooppa ja Pohjois-Amerikka ovat tulevina maksajina - epistäkö?

Jos emme voi elää maailmassa vailla talouskasvua niin aika pian meidän on opittava aineettomaan talouskasvuun. Jolloin kulutamme jotain muuta kuin vempeleitä. Mutta suurin este löytyy tavaroiden huumaavasta vaikutuksesta, uskomme kerta kerran jälkeen sen viimeisimmän version mullistavine ominaisuuksineen tekevän meidät lopulta onnellisiksi; vihdoin täyttävän kaikki tarpeemme. Eikö vain?

Suomessa vierailee tällä hetkellä mies joka on tienannut sata miljoonaa dollaria zumbaamalla; hikijumppaamalla latinomusiikin tahtiin pienet käsipainot käsissään. Ilmiöön kuuluu tietysti kaikenlaisen zumba-oheiskrääsän ostaminen, mielikuva on tärkeä. Zumbaamaan pystyisi ilmaiseksi vaikka alasti autiolla saarella, halot käsissään, muun perheen heilutellessa rytmikkäästi kookospähkinän kuoria joissa on soraa. Mutta kyllä se dvd:n opastuksella sentään on niin paljon mukavampaa. Tai Blu-ray:n, HD-tv:n sekä Dolby Digital 5.1 hifi-kotiteatterin välityksellä... kunnes ne hajoavat mysteerisesti heti takuuajan umpeuduttua. Pähkinät kehiin!

Quis custodiet ipsos custodes?

2010-04-25T23:11:00.000-07:00

Yritän kuumeisesti miettiä mikä olisi yhtä mautonta kuin paavi rukoilemassa pedofiilien uhrien kanssa - katolista kirkkoahan on ravisuttanut viimeiset vuodet järkyttävän laajat paljastukset sen pappien harjoittamasta systemaattisesta pedofiliasta. Mietin Harry S. Trumania taputtelemassa Hiroshimassa pahoin palaneita lapsiuhreja päälaelle ja sanomassa että kaikella on merkityksensä - ehkä se olisi.

Arveluihin että pedofiliaan houkuttelisi katolisen kirkon tiukka asenne seksiin - lähinnä siitä pidättäytyminen - katolinen tiedotuskeskus vastasi ettei näin suinkaan ole, vaan että homoseksuaalisuus altistaa pedofiliaan. Mikä on yhtä absurdi väite kuin että heteroseksuaalisuus voisi olla yhtenä hoitomuotona pedofiliaan.

Oikeat syyt löytynevät siitä että kirkko on kokenut elävänsä maallisten lakien yläpuolella, jolloin väärinkäytöksiä on käsitelty vain kirkon sisäisesti, nuhtelemalla harhautumisesta suljettujen ovien takana. Pelkäänpä myös että uhreja on peloteltu hiljaisuuteen helvetillä.

Mahatma Gandhin mukaan ihminen ei ole lähtökohtaisesti paha vaan hänen pahuutensa liittyy hänen asemaansa järjestelmässä - valta korruptoi. Olosuhteet jossa ihminen voi käyttäytyä kuten haluaa, vailla pelkoa rangaistuksesta tuo kieltämättä ihmisestä esille puolia joiden olemassaolosta tietämättöminä nukkuisimme paljon paremmin.

Henki ei oikeasti ole pennin väärti, tai sitten juuri sen verran mitä henkivakuutuksessa lukee. Ja pedofiilin uhriksi kelpaa kadulta siepattu, muutama tunti hoidossa oleva tai oma lapsi, puolison nukkuessa viereisessä huoneessa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä että jokaisesta tulisi automaattisesti murhaaja tai pedofili tiettyjen palasten loksahtaessa paikoilleen. Mutta katolisen kirkon sisäisen järjestyksenpidon menetelmä on antanut meille osviittaa siitä mitä meille voisi tapahtua maailmassa vailla korkeampaa voimaa. Siis puolueetonta tuomioistuinta.

Usko katolisen kirkon rehabilitoitumiseen ei tule siitä että paavi rukoilee pedofiilien uhrien kanssa. Askelta lähempänä oltaisiin jos paavi antaisi poliisille esteettömän näyn kirkkoon. Ja kaikille laittomuuksiin syyllistyneille kardinaaleille, papeille, vahtimestareille ja talonmiehille langetettaisiin samat maalliset rangaistukset kuin muillekin. Armotta. Ylhäältäpäin näyttää nimittäin olevan yhteys pahasti poikki, vuosikymmenet jatkunut pedofilia saa itseasiassa epäilemään ettei siellä ole ketään. Tai sitten hän ei välitä.

En silti ole toiveikas. Uskon katolisen kirkon edelleen olevan kohusta huolimatta entisellään. Niin kauan kuin ei myönnä syyllisyyttään ei voi hyväksyä rangaistustaan. Ja ennen sitä ei voi rehabilitoitua. Käännöksen tekeminen vaikuttaakin yhtä todennäköiseltä kuin Paavin meneminen itseensä. Ilmeisesti muutama sisäinen muistio poltetaan - eikä savupiipusta tuleva pöllähdys ole valkoinen - ja tiedot koodataan entistä paremmin, yhä syvemmälle Vatikaanin holveihin. Ja muiden tekemien syntien tuomitseminen sekä ihmisten, markettien ja kotieläinten siunaaminen jatkuu - rinnakkain pedofilian kanssa.

Ehkä ihmiset ovat yllättyneitä seksuaalisista väärinkäytöksistä koska uskovia ihmisiä on pidetty moraaliltaan sellaisen yläpuolella? Näinhän ei selvästikään ole, sama kaava toistuisi ilmeisesti samassa mittakaavassa jokaisessa lokerossa mihin muulla yhteiskunnalla ei ole näkyvyyttä. Olisi itseasiassa suoranainen ihme ellei sellainen vetäisi pedofiileja puoleensa, etenkin verkostoitumaan. Se on se syy.

Quis custodiet ipsos custodes? - Kuka valvoo itse valvojia?

Tämä ei ole sitä miltä näyttää

2010-04-15T22:12:00.000-07:00

Kun ihminen tiedotustilaisuudessa selittää että tämä ei nyt ole ihan sitä miltä näyttää, aletaan olla tapauksen loppukäsittelyvaiheessa. Housut ovat kintuissa, kamerakännykän tallentamana. Paska on levällään kaikkien nähtävänä ja poliittisista huohotuksista on ääninauhoja sekä puheluista tunnistetietoja. Selittely on turhaa, kaikki ovat jo muodostaneet mielipiteensä.

Mutta silloin ihminen kertoo - ilmeisesti pääasiassa itselleen - että kyllähän tämä näyttää aika pahalta mutta tosiasiat eivät aina ole sama asia kuin totuus. Ainoastaan minä tiedän koko totuuden, ja te näette vain median sensaatioversion, ajojahdin! Kaikkihan tätä tekevät, miksi vain minua vainotaan maan tavasta? Mikä teitä vaivaa!

Mikäkö? Eduskunnan ja hallituksen uskottavuus on mennyt aikoja sitten mutta mitään ei tapahdu, senkin teflon-oliot. Päätätte itse omasta vastuustanne ja puoluekavereidenne kohtalosta, meidän asioidemme lisäksi ja yli ajaen. Ja koska samaa kähmintää on tapahtunut oikealta vasemmalle, kaikki istuvat samassa veneessä. Ei ole oppositiota. Kukaan ei voi vaatia mitään, saati raottaa täkkiä koska silloin ilmoille livahtaa myös oma pieru.

Puhujakorokkeelle marssii päivittäin ylimielisiä puhuvia päitä. Jotka selittävät kaiken näkemämme toiseksi. Yhteydet vain näyttävät ilmeisiltä, totuus on vinkkelöity, lauseet irrotettu asiayhteydestä - väärin lainattu, laittomasti saatu fakta. Olemme yksinkertaisia kun emme tajua kokonaiskuvaa. Ja kiittämättömiä kun vaadimme rehellisyyttä, vaikka toinen on kaikkensa antanut yhteisen päätöksenteon vuoksi. Avioliitto on karilla, omat lapset vieraita ja terveys kuralla - maan etu on sen vaatinut. Ja me vaan intämme että haluaisimme tietää lentolipuista, sohvista ja lautakasoista! Oikeasti emme ole sen tiedon arvoisia, on omaksi parhaaksemme ettemme tiedä kaikkea - emme yksinkertaisesti osaa käsitellä totuutta! Miksei se mene perille?

Koska me olemme kasvaneet oikeassa maailmassa. Meille ei pokkuroida marketeissa ja siltojen avajaisissa kakkupala kädessä. Meitä ei mielistellä suu muikeana torilla eikä työtämme kehuta - koska meillä ei ole kenellekään mitään konkreettista annettavaa. Itseasiassa meille tarvitsee olla hädin tuskin siedettävä, kunnes olemme maksaneet.

Olemme oppineet lukemaan asioiden todellisen laidan rivien välistä, olemuksesta ja silmistä tulkitsemaan mitä suu ei sano. Eikä meillä ole mitään kollektiivista valhetta jota suojella - me kusetetaan umpimähkään. Jätetään naapurilta saatu satanen tilittämättä ja kerran oltiin sairaana koska oli krapula. Autotallin rakennamme lupaa pyytämättä ja poliisille jätetään osinkotulot laskelmassa huomioimatta. Joten erotamme kyllä valheen, näemme tilaisuuden ja tunnistamme sen tekemän varkaan.

Kenkä puristaa siitä että jäädessämme kiinni joudumme vastuuseen. Jolloin kannetaan seuraukset, maksetaan itkien korotetut jälkiverot ja kiroillen sakot. Tai pyydetään anteeksi naapurilta rajapyykin yöllistä siirtoa. Ja tunnustetaan ettei sukupuolitauti ehkä tarttunutkaan latvialaisen huoltoaseman vessanpytyn renkaasta. Me vain sanoimme niin koska emme osanneet ratkaisevalla hetkellä muuta. Ja sitten yksi valhe johti toiseen ja lopulta salailu oli raskaampi kantaa kuin itse erhe. Silloin ymmärsimme että on parempi kertoa kaiken. Jolloin kävi ilmi että muut olivat tienneet koko ajan. Valhe oli elänyt enää vain itsessämme ja itsellemme.

Jälkeenpäin emme voineet ymmärtää mitä oikeastaan olimme suojelleet kaikkina niinä raskaina vuosina. Itsearvostuksemme ei romahtanutkaan siihen tunnustukseen. Päinvastoin, sen jälkeen pystyimme aloittamaan puhtaalta pöydältä, ja entistä vahvempina. Toisilta yhteinen taival päättyi siihen, joku taisi saada potkutkin, ja jälkeenpäin kaikki näytti ennalta määrätyltä. Tuli uusi alku.

Mutta se siitä jäi, että valehtelun tunnistamme entistä paremmin, ja se muistuttaa meitä omastamme; ymmärryksessämme ei siis ole vika, vaan syy. Joten säästäkää meidät edes myötähäpeältä.

Kusti ei enää polje

2010-04-13T23:21:00.000-07:00

Jos haluaa nähdä tulevaisuuteen voi lukea viime viikon lehden. Aprillipäivän jälkeisenä aamuna luin, epäuskoisena päivämäärää vilkuillen, lehdestä että Postilla on meneillään koe Anttilassa. Yli sadan ihmisen ja parinkymmenen yrityksen posteja ei enää kanneta päivittäin perille laatikkoon, vaan skannataan ja lähetetään internetin kautta vastaanottajalle. Paketit saa hakea itse automaatista pin-koodilla skannausrakennuksesta. Palvelu pelaa.

Niin siinä käy kun rakennetaan omakustannusperiaatteella valtakunnallinen palvelu josta kaikki ovat riippuvaisia ja sitten tehdään, osittain yhteiskunnan varoinkin rakennetusta monopolista, liikelaitos. Siitä tulee kannattava. Autokatsastustoimintakin on nykyään ruhtinaallisen kannattavaa. Paitsi palvelun ostajalle.

Postin palvelu on johdonmukaisesti huonontunut viimeiset parikymmentä vuotta, ja samanaikaisesti kallistunut törkeästi. Liikelaitoksista halutaan tottakai karsia kannattamattomat osat ja kehittää kannattavat vielä kannattavimmiksi - ei kai kukaan muuta odottanutkaan? Mutta onko se enää meidän Posti?

Ei, se on Itella. Mainostoimiston lanseeraama nimiäpärä jonka tarkoituksena lienee johdattaa ajatukset pois siitä, että kyseessä oli kerran palvelu joka takasi jokaiselle suomalaiselle yhtälaisen postinkulun, Suomen Posti. Kohtuuhinnoin ja säästä riippumatta posti kulki perille vaikka polkupyörällä. Kirjeet tuotiin perille avaamattomina, kirjesalaisuuden turvin. Rikkomuksesta voitiin tuomita vankilaan.

Nyt Kuldkepp ja Sillari nimiset henkilöt rakentavat Anttilassa suomalaisen postilaitoksen rakennusta, jossa anttilalaisten kirjeet tullaan aukaisemaan ja sähköisiksi muuntamaan. Niille kellä ei ole tietokonetta, Itella on valmis sellaisen lahjoittamaan, sekä ilmaisen laajakaistayhteyden - kuinka epäliikelaitosmaisen anteliasta. Ikäihmisille on vakuuteltu että systeemi on sekä helppokäyttöinen että varmatoiminen. Saatuaan tietokoneen he menevät vain kotiin ja kytkevät sen seinään ja voilà kaikki toimii! Näinhän ne kompuutterit, laajakaistat, modeemit ja palomuurit sekä ohjelmat pelaavat, juu...

Mikäli ongelmia tulee, heille on varattu oma palvelunumero jottei tarvitse jonottaa linjoilla kuten muut asiakkaat... hmm... eli jonotusongelman voisi siis halutessaan poistaa meiltä muiltakin?

Entä kirjesalaisuus? Sehän taataan varmaan samalla periaatteella kuin sentraali-santrojen aikoinaan kytkemissä puhelinkeskuksissa - sanotaan ettei saa. Perustuuko luottamustoive siihen että kyseessä on kuitenkin meidän Posti, eikä mikään Google? Itella ei ole pitkään aikaan ollut enää meidän Posti, se on pörssiyhtiö jota Google voisi halutessaan hankkia - ties vaikka ostaakin. Ja ihminen on ihminen riippumatta siitä mitä selässä lukee.

Seuraavaksi odotan että uudistusta perustellaan ekologisin perustein; tulee jakeluautoille vähemmän kilometrejä - ilmastonmuutostahan tässä ollaan pysäyttämässä. Vaikka päinvastaiselta näyttää. Tulee lisää uusia alati rikkoontuvia sähkölaitteita, niin postille kuin kotiinkin, sekä sähköä kuluttavaa serverikapasiteettia. Pilvin pimein lämmitettäviä ja sähköistettäviä skannausrakennuksia. Ja niihin varmaan halpatyövoimaa samalla kotimaisuusasteella kuin rakentamisessakin. Ja voin vain kuvitella, koko maan mittakaavassa, millaista työmäärää oikean postin saaminen oikean ihmisen sähköpostiin, kaikkine optisine lukuongelmineen ja yhteyskatkoksineen ja virheseurantoineen tulee aiheuttamaan. Nopeammin ja ekologisemmin kirjeet veisi varmaan perille autolla...

Mutta ei huolta, copywritereiden parhaimmisto on varmasti jo ongelmien kimpussa.

Oikeasti uudistusta kannattaisi vastustaa viimeiseen saakka - kaikkein viisainta olisi tukahduttaa idiotismi heti alkuunsa.

Maan tavalla, tai toisella

2010-03-31T22:53:00.001-07:00

"Maassa maan tavalla" on erinomainen lausahdus. Se uppoaa takuuvarmasti suureen osaan kansasta, poliittisesta suuntautuneisuudesta riippumatta. Se taannee mielenrauhan; ettei joudu tekemisiin minkäänlaisten ikävien yllätysten kanssa. Tapoihin mihin ei ole ennen törmännyt.

Itse olen valmis allekirjoittamaan toteamuksen mikäli sillä tarkoitetaan että joka maassa kuuluu elää sen maan lakien mukaisesti. Jos kävelee kadun poikki siinä missä ei ole suojatietä kuuluu saada sakon, niinkuin ajon aikana kännykkään puhumisestakin. Sosiaaliturvamme väärinkäytöksistä kuuluu periä rahat takaisin ja verokortitta työskentelystä mätkäistä jälkiveroja - jokaiselle väärin tekevälle turistille, maahanmuuttajalle sekä syntyperäiselle suomalaiselle. Summa ei olisi ihan pieni, tehostetulla valvonnalla voitaisiin varmasti kattaa osan tulevista veronkorotustarpeistakin. Kannattaisi.

Sensijaan jos lausumalla tarkoitetaan että jokaisen maassa asuvan kuuluisi syödä pääsisäisenä mämmiä, lotota tai muhia kaavamaisesti vain lauantaisin, ollaan menty liian pitkälle. Ja jos mies hameessa aiheuttaa tyhjän nielemistä kannattaa muistaa että oli päivä jolloin nainen housuissa aiheutti saman. Jolloin tummaihoinen ei päässyt linja-autoon, tai nainen yksin ravintolaan. Asiat muuttuvat.

Nykynuorille tällaiset asenteet voivat tuntua käsittämättömiltä. Joku vanhempi taas voi allekirjoittaa kyseiset "maan tavat" hyvinä edelleen. Se johtuu siitä että maailma uudistuu sukupolven vaihdoksen välein: ihmisen arvomaailma ei hirveästi muutu elämän aikana mutta omilla lapsilla se on jo toinen. Tätä on monen vaikea hyväksyä.

Maassa maan tavalla - sanonta lienee ikivanha. Timo Soini omi sen omaan puolueohjelmaansa vuonna 2007. Minulla olisi muutama vastaava ja käypä seuraavaan ohjelmaan:
- "Älä tee syytä syyttömälle tai vikaa viattomalle". Tarkoittaa ihmisten mielissä sitä että jos toinen ei ole tehnyt mitään häntä ei pidä rangaista siitä mitä muut ovat tehneet.
- "Makunsa kullakin sano koira kun persettään nuoli". Mitä emme ymmärrä ei välttämättä ole väärin.
- "Kiusa se on pienikin kiusa". Osuu yleensä omaan nilkkaan, vastapuoli oppii tekniikan yllättävän nopeasti.
- "Kolme kertaa kun valehtelee, niin uskoo itsekin". Yleisistä väitteistä tulee äkkiä faktaa, mekanismia kutsutaan myös papukaija-ilmiöksi.
- "Edes joku tolkku pitää olla, sanoi hoitaja kun hullua elvytti". Järkevyys on suhteellista ja jokaisen henki samanarvoinen.
- "Ei ketään kukkaro kaulassa hirtetä". Ei niin, rahat otetaan talteen ensin. Tai työpanos.
- "Ei korppi korpin silmää noki". Kyllä nokkii, sellainen joka on valmis nokkimaan yhtä on valmis nokkimaan myös toista.

Oman maamme tavoista tulee lisäksi mieleen muutama joista tulisi hankkiutua eroon mahdollisimman pikaisesti:
- korruptiovapaus maksullisen arvovaltavaikuttamisen muodossa
- aivan järjetön kateus sekä kirjavat fobiat vierasta kohtaan
- sellerin piilottaminen salaattiin muun vihreän joukkoon.

Maahanmuuttajilla saattaisi vastaavasti olla muutamia arvoja edellisten jättämään tyhjiöön:
- meidän mallia laajempi heimo- ja perheajattelu
- rohkeus irtautua vanhasta ja heittäytyä uuteen
- couscous (se on vehnää - eli syötävää)

Mene hyvä mies lääkäriin!

2010-03-29T23:04:00.001-07:00

Tammikuisen lauantain iltapäivänä aivan tavallisessa suomalaiskodissa. Mies tulee linkaten sisään, kasvot aivan kalpeana. Ilmassa leijuu palaneen lihan haju.
- Helvetin helvetti, hitsasin tuolla tallissa enkä huomannut että lahke oli syttynyt tuleen. Kun vihdoin huomasin, puolet lahkeesta oli jo palanut! Koppasin pöydältä kahvikuppini mutta se olikin tärpätin trasselikuppi. Hangessa sain lopulta sammumaan...
Vaimo katsoo epäuskoisena käryävää jalkaa, siinä on kuuden sentin avohaava josta näkyy pätkä sääriluutakin.
- Herranen aika, minä soitan ambulanssin!
- Et soita! Ne tänne löydä kuitenkaan, sitäpaitsi ei ne lääkärit mitään tiedä. Viimeksi arvelivat tyrää rasvapatiksi... menen hetkeksi sohvalle lepäämään. Aijaiai!

Helmikuussa mies ottaa ennen saunaa reikään työntämänsä sideharsorullan pois. Haavan reunat ovat tulenpunaiset, jyskytys on silminnähtävää.
- Eiks se oo vähän paremman näköinen jo, mies kysyy.
- No miten sen nyt ottaa, onhan reikä vähän pienempi, vai johtuuko se vaan kaikesta nöyhdästä mikä on reunoihin tarttunut, vaimo vastaa lakonisesti.
- Nyt menet kyllä lääkäriin! Tohon täytyy nyt saada joku tolkku, tarvitsee varmaan ihosiirrännäisenkin!
- En mene, eikä mulla mitään ylimääräisiä palojakaan missään ole! Katsotaan nyt vielä..., mies mumisee.

Huhtikuussa jalka haisee niin pahalle että on pakko nukkua ikkuna raollaan.
- Katos muija, laitoin siihen bebanteenia, eiks näytäkin vähän paremmalta?
- Siihen kraatteriinko sitä työnsit?! Bepanthenia laitetaan vaurioituneen ihon päälle, ei sillä mitään virkaa siinä luun päällä ole. Huomenna menet lääkäriin, aivan varmasti menet!
- Meillä on ne Nikon häät ensi kuussa, ja olet luvannut tanssittaa minua siellä. Katotkin jumalauta että se jalka on hoidettu ennen sitä, vaimo jatkaa.
- Joo joo.

Kaksi viikkoa häihin. Mies väsää sängyllä istuen verkkarinpuntista ja maalarinteipistä rasvaista kangaspalaa lemuavan jalan päälle. Vaimo makaa selkä mieheen päin, kihisten raivosta.
- Et tuo sitä jalkaa tänne peiton alle! Mikset sä voi mennä sinne lääkäriin? Miksi!?
- Ei ne lääkärit mitään osaa mitä en itsekään. Sitäpaitsi katoin netistä että apteekista saa sellaista tekoihoakin.
- No mikset sä sitten mene apteekkiin ja hae sitä? Tolvana.
- Se maksaa 30 euroa per pala, ja tässähän mä nyt vastaavaa jo laitankin.
- Verkkarinpuntista! Voi pyhä Sylvi sun kanssas... Selvä, mutta kahden viikon kuluttua tanssitaan. Etkä valita sitten!

Häihin mennessä tulehdus on levinnyt polveen, eikä jalka enää kanna. Vaimo kieltäytyy puhumasta. Mies on väsännyt omatekoisen polvituen ohuesta muoviputkesta, taivepuolelle hän on sahannut loven jotta tanssiessa pystyy jalalla joustamaan. Buranaa on mennyt kourallinen.
- Ihan hyvinhän tää menee! Eiks menekin kulta?
- En puhu sulle. Tanssi! Ihan sama mulle vaikka irtoaa kokonaan... nonnii... nyt tuleekin polkka! Sit mentiin!

Heinäkuussa mies enää makaa. Hikikarpalot nousevat otsalle pelkästä kauko-ohjaimen painalluksestakin.
- Aaaaij! Aaaaaa! Aijaijaij! En kestä! Pitäisikö mennä lääkäriin kulta?
- Älä mene älä! Älä mene lääkäriin. Eiköhän katsota vielä vähän aikaa?! Sitäpaitsi eihän ne mitään tiedä, turhasta maksaa. Eiks niin, vaimo kysyy ja napauttaa kämmensyrjällä tykyttävää jalkaa.
- AAAAAH! Uijuijui... puuuh... puuh. Hohhoijaa... uuuh. Miten sä nyt tolleen! Et sä näe että mä oon kipeä! Et koske siihen! AAAAAIJ!

Elokuussa, mätäkuun aikaan, mies tuodaan paareilla sairaalaan. Hän on tajunnan rajamailla ja pystyy hädin tuskin puhumaan. Lääkäri katsoo epäuskoisena mustanlilaa ja reidenpaksuista haisevaa säärtä jonka verihyhmässä on kiinni pala verkkarinpunttia, sideharsorulla ja pala muoviputkea. Häissä jalka turposi nimittäin niin pahasti ettei putkea enää saanut pois. Näkee että palaa on yritetty sahata mutta lopetettu aina kun saha on reunoilta mennyt lihaan saakka. Lääkäri kohottaa katseensa miehen kasvoihin.
- Jaahas... että taas näitä tapauksia... Noh, ja mikäköhän sai arvon herran tulemaan sairaalaan?
- Muija käski.

Toivo jotain!

2010-03-22T23:38:00.000-07:00

Langaton puhelin, kuvanauhuri ja autonavigaattori. Vain muutama vuosikymmen sitten nämä olivat kaikki scifiä - tieteisfantasioita. Selitin kerran 88-vuotiaalle ikäihmiselle että kaulastani roikkuvaan usb-muistitikkuun pystyy tallentamaan esimerkiksi 100.000 valokuvaa, tuhansia musiikkikappaleita tai muutama kokoillan elokuva.
- Jaa... ja missä ne siellä tikulla on, hän kysyi uteliaana?
Vastasin että ne eivät ole siellä varsinaisina kuvina, vaan ne on muunnettu matemaattiseksi informaatioksi, riviksi nollia ja ykkösiä, jotka on sitten tallennettu tikulle.
- No mutta missä ne numerot siellä tikulla on, hän jatkoi?
Kerroin että tikulla on muistipiirejä joihin numerot voi ohjelmoida.
Hänen kasvoilleen levisi sekavan pelokas ilme, näin hänen silmistään että nyt raksuttaa. Pienen hätääntyneen hiljaisuuden jälkeen hän sanoi:
- Hui... älä kerro enempää, älä puhu enää tuollaisia, en halua kuulla!

Hän hätääntyi koska ei voinut ymmärtää tietoteknologiaa. Että pystyy muuntamaan ison valokuvan näkymättömäksi, piilottamaan sen pieneen tikkuun, ja halutessaan muuntamaan sen takaisin valokuvaksi. Luulen että hän jollain tasolla pelkäsi että hänelle ehkä voidaan tehdä samoin. Mikä on täysin luonnollista - eikä enää aivan mahdotontakaan.

Teleportaatiota, eli materian siirtämistä langattomasti paikasta A niin että siirrettävä asia tai henkilö materialisoituu tyhjästä paikkaan B samalla kun tämä häviää paikasta A, on jo tehty. Yksi fotoni siirrettiin yhdestä teleportista erään joen länsirannalta toiseen teleporttiin joen itärannalle. Jos samaa yritettäisiin lähitulevaisuudessa ihmisellä niin voi olla että vain noin 80% materiasta tulisi menestyksekkäästi läpi, ja saaviin ehkä satunnaisessa järjestyksessä. Vapaaehtoisista siirrettävistä olisi tuskin kuitenkaan pulaa, niinkuin ei Marsin pelkälle menomatkallekaan. Tiede kiehtoo, ja ensimmäisenä oleminen.

Näkymätön mies oli aikoinaan yksi tv:n suosituimmista scifi-sarjoista. Kun hän riisui vaatteet ja kuminaamion, hän muuttui läpinäkyväksi. Nyt tiedemiehet ovat valmistaneet manttelin joka häivyttää esineet tietyillä valon aallonpituuksilla. Seuraavaksi se tulee tapahtumaan niillä aallonpituuksilla mitkä pystymme näkemään. Taivuttamalla tilan esineen ympärille. Se on siis olemassa ja paikoillaan muttei enää näy.

Näinhän se menee. Ensin meillä on mieltämme kiehtova tieteisfantasia, lopulta vastaava keksitään oikeasti. Miljardit lapset ovat kautta maailmanhistorian ennen nukkumaanmenoaan katsoneet ikkunasta pysättävän kiehtovaa kuutamme, lentäen sinne kuvitelmissaan. Jules Verne kirjoitti vuonna 1865 aiheesta kirjan Maasta Kuuhun ja vuonna 1969 matka toteutui oikeasti.

Johtuuko scifin vääjäämättömältä tuntuva toteutuminen siitä että mielemme on niin rajoittunut ettemme yksinkertaisesti voi kuvitella sellaista mikä ei olisi myöskin toteutettavissa? Vaiko siitä että pyrimme väsymättömästi toteuttamaan kaiken minkä pystymme kuvittelemaan? Jolloin ennemmin tai myöhemmin onnistumme siinä.

Se olisi perin lohdullista: sama tiede joka on saattanut meidät niin moneen umpikujaan tulee myös johdattamaan meidät niistä ulos. Tieteessähän on kyse kollektiivisistä unelmistamme, toiveistamme ja ponnisteluistamme erilaisten ongelmien ratkaisemiseksi. Eli tieteessäkin toimii jonkinlainen demokratia - yleisin toive toteutuu lähes varmasti. Joten toivo jotain!

Grande Tohotin XL500

2010-03-11T22:25:00.000-08:00

Ensin kiisteltiin siitä onko ilmasto lämmennyt, nyt kiistellään enää siitä mistä se johtuu. Toisten mielestä ihmisen on mahdotonta vaikuttaa niin laajaan kokonaisuuteen kuin ilmastoomme: on sattumaa että lämpeneminen menee tasatahtia maailman teollistumisen ja hyvinvoinnin nousun kanssa - no comments.

Ilmaston lämpeneminen aiheuttaa äärimmäisiä ja odottamattomia maailmanlaajuisia sääilmiöitä. On laskettu että myrskyt, tulvat, kuivuudet ym. ääri-ilmiöt aiheuttavat suuryhtiöille 900 miljardin euron menetykset vuosittain, syöden 30% heidän voitoistaan.

Mietin että tuo motivoi jo varmasti ilmastotalkoisiin, paljon tehokkaammin kuin ylhäältä säädetyt rajoitukset. Ehkä se vihdoin kannustaa vapaaehtoisesti pienentämään kasvihuonekaasupäästöjä - jotta lohikäärme pysyy rauhallisempana - oman voiton maksimoiseksi? Sitten mieleeni hiipii epäilys että mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, niin tilannetta pyritään tuskin ensimmäiseksi korjaamaan päästöjä vähentämällä. Rasvaa sitova laihdutuspillerikin myy kuin häkä. Voi ahtaa donitseja entiseen malliin, mutta rasva ei sitoudu kehoon vaan tursuaa kuin suikero rasvaprässistä vessanpönttöön.

Ihmisluonteen tietäen taidetaan alkuun pyrkiä ilmastoa manipuloimaan tieteen keinoin. Kuten Pekingin olympialaisten avajaisten alla, jolloin kylvettiin pilviin kemikaaleja jotta ne tiputtivat vesikuormansa vuorille, ennen saapumistaan Pekingin ylle. Pohjois-Koreassahan ei tarvita edes kemikaaleja, koska kaikki uutistoimistot joutuvat käyttämään samaa valokuvaa. Ja siinä paistaa aurinko.

Ja mitä löysinkään? - vaikka toivoin syvästi että olisin ollut väärässä. Löysin ionosfäärin kuumentimen! Joka on "laite jolla kyetään manipuloiman säätä. Laitteita on käytössä maailmalla useita kymmeniä, joista suurin on HAARP Alaskassa. Laitteella on mahdollista "irroittaa" ioneja ionosfääristä ja aiheuttaa energisiä ULF-aaltoja. Laitteella voidaan myös muuttaa suihkuvirtauksien suuntaa, joka vaikuttaa koko maapallon ilmastoon". Jaahas... ja mistäköhän niitä saa ostaa? Meinaan nimittäin heti alkuun tohottaa nuo lumivuoret pikapikaa Suomen pihoilta!

Tuossahan meillä on sitten seuraava maailmansodan aiheuttaja. Tasaisen rauhalliset olosuhteet meille ja raivomyrskyt heille, joilla ei ole vempelettä varaa ostaa. Inhimillisyyden nimissä Tiede.fi-sivuilla ehdotetaan tosin "hirmumyrskyjen, tsunamien, tulvien ym. tahallinen aiheuttaminen esim.HAARP-teknologialla, vahingonaiheuttajan maksettavaksi" - riittääköhän mun rahat jos tohotus menee pieleen? Opin myös että jos ionosfääriin tulisi reikä, seurauksena saattaisi olla jopa jääkausi, kun avaruuden kylmyys pääsisi syntyneestä aukosta sekoittumaan ilmakehään.

Tuo kaikki kuulostaa ihan James Bond-elokuvan juonelta: kyseinen laite joutuu vääriin käsiin ja G7-mailta kiristetään triljooneja. Mutta ei se ole sitä. HAARPin päärahoittajia ovat Yhdysvaltain ilmavoimat ja laivasto - varmasti puhtaasti rauhanomaiseen ja tieteelliseen tarkoitukseen... No sittenhän voin varmaan nukkua yöni rauhassa? Ilman pelkoa että jonkun alokkaan toheloinnin seurauksena minut imetään jostain ilmakehän reiästä sänkyineni kaikkineni jonnekin Jupiterin tienoille. Mihinkähän tuo ihmisen kekseliäisyys tulee meitä vielä viemäänkään?

Nynnyjä kolmessa polvessa

2010-03-04T22:28:00.000-08:00

Etusormet heiluvat kilpaa. Pahimmat valittajat tuntuvat löytyvän sodanjälkeisistä suurista ikäluokista, heidän vinkuessaan nuorison vinkumisesta. Nuoriso on velttoa, hemmoteltua ja röyhkeää. Saamattomat piltit menevät pilalle tietokoneen ääressä, eivät sano päivää, sekä valittavat pahanmakuisesta ruuasta. Itsehän he tekivät niin kuin piti ja söivät minkä saivat.

Minusta tuntuu silti että heidän itsekuvansa on lievästi kaunisteltu. Sillä mitä laiskuuteen tulee niin useimmat heistä pakenevat eläkkeelle niin pian kuin suinkin pystyvät, mieluiten 55-vuotiaina vapaaehtoisen eläkevakuutuksen turvin. Vaikka maan etu vaatisi 13 vuotta pitempää työuraa. Mutta he ovat väsyneitä, työelämä imi heistä kaiken - hohhoijaa päiväunien paikka...

Raha-asiansa he ovat tietenkin aina osanneet hoitaa moitteettomasti, toisin kuin pikavipeillä pelaavat uusavuttomat nykyajan nuoret. Mutta mitä itse muistan ajasta jolloin he olivat nuorempia, niin kaikki oli samoin kuin nytkin. Pikavipin nimi oli silloin vekseli - silti yhtä tyhmä ja lyhytnäköinen ratkaisu. Epätoivo tai talouden huono suunnittelu siihenkin ajoi. Useimmat heistä kasvoivat kyllä ulos siitä, kantapään kokemusten kautta. Asuntolainansa ja serkun miehen yrityslainat he takasivat ristiin. Ja kun laman iskiessä "solidaarinen vastuu" laukesi, väitettiin ettei allekirjoittaessa oltu ymmärretty termiä. Mikä oli tietysti pankin vika.

Yksi heistä kirjoitti lehteen seuraavaan tyylisen tekstarin: "Hei anorektikko, seuraavan kerran kun oksennat, mieti niitä kellä on nälkä eikä rahaa ruokaan!". Peritty empatia on aina asunut heissä vahvana. Samaa ei voi sanoa asiantuntemuksesta, ymmärtääkseni buliimikko oksentaa syömänsä. Anorektikko ainoastaan jättää syömättä - usein tappavin seurauksin - jolloin tämän lyömättömän logiikan mukaan ruokaa jää enemmän muille. Vaikkakin yhä harvempi heistä näyttää enää aliravitulta.

Vanhoina hyvinä aikoina selkä pilattiin kunniakkasti sahalla, ei silloin mitään trukkeja ollut. Asbestikeuhko saatiin rakennustyömaalla ja polvet menivät pilalle jauhosäkkejä kantaessa. Mikäli vastaavaa tunnekylmyyttä soveltaisi toisinpäin, voitaisiin ajatella että kivun tulisi kestää kuin mies, eikä turvautua kaiken maailman nykyajan kotkotuksiin kuten mobilatiin ja tekoniveliin. Kelloteollisuus tarvitsisi titaanin, ravihevoset mobilatin.

Mitä tulee hyviin käytöstapoihin, kuten lakin ottamiseen päästä syödessä ja sisätiloissa, niin julkeutta on monenlaista. Yksi mummo löi kaupassa silloin 3-vuotiasta poikaani kasvoihin pienen television kokoisella käsilaukullaan. Poika pillahti itkuun, mummo tarkasteli harmistuneena ettei mokkaväskyyn jäänyt kyyneleen jälkiä ja jatkoi matkaa sanomatta sanaakaan. Sanoin pojalle ettei mummeli varmaan huomannut - valehtelin rumasti.

Talvensa tämä luunkova sodanjälkeinen sukupolvi haluaisi mieluiten viettää etelässä, Suomessa nimittäin viluttaa. Elämänlaatua he juovat tilastojen mukaan ennennäkemättömän paljon, tissuttelevat pieniä määriä kerralla mutta tasaisen tappavasti. Nuorison viikonloppukännejä he sensijaan taivastelevat kasvokkain yläruumis etukenossa, kämmenillä reisiin lyöden ja herranjestasta hokien.

Asiaan, milläköhän me nyt sitten saataisiin tuo veltto smegma ajettua meidän nuorisosta pihalle? Laittamalla 12-vuotiaina tukkimetsään? Ehkä karaisemalla henkisesti lyömällä remmillä selän verille, tai kenties sota tekisi eetvarttia?

Luulisi että jokainen soisi jälkeläisilleen parempaa kuin itsellään oli. Sukupolvien välistä kuilua voi leventää pilkkaamalla itselleen vierasta tai kaventaa tulemalla vastaan - dialogin avaamiseksi. Mielipiteitä saa tietysti olla mutta fiksu miettisi myös mikä on hyödyksi itselleen, toisen polkeminen vai näkökulman vaihto? Kunnioitus kun kasvaa kahteen suuntaan, tai ei kumpaankaan.

Jotain rajaa

2010-03-02T22:16:00.000-08:00

Se nyt vielä puuttuu että tässä pitäisi ruveta toisten omaisuutta ja elinkeinoa lainvastaisesti tuhoavia eläinaktivisteja puolustamaan. Jotka hiippailevat pimeässä minkkitarhan liepeillä, murtavat lukkoja ja päästävät tuhansia minkkejä metsiimme tuhojaan tekemään.

Mutta kyllä tuo viimeaikoina nähty kuvaus-aktivismi toimii. Syödessäni porsasta saatan miettiä minkälainen elämä sillä mahtoi olla. Turkislakkia en päähäni laittaisi, vaimokin saa pärjätä polyesterilla. Kun katsoo häkeissään nilkuttavia yksisilmäisiä vauhkoja raajarikko-kettuja tai voimatonta porsasta makaamassa omassa ulosteessaan ja suolet märkivästä avohaavasta pilkottaen, niin kyllä se miettimään laittaa. Onneksi.

Taivaskanavilta olen seurannut Sea Shepherd nimisen aluksen miehistön loputonta taistelua japanilaisia valaanpyyntialuksia vastaan. Manöövereillään - kuten tahallinen törmääminen, kemikaalien heittäminen kannelle ja köyden sotkeminen potkureihin - he yrittävät estää japanilaisia pyydystämästä valaita harppuunoillaan. Valaanpyytäjät vastaavat ampumalla aktivisteja kohtaan lamaannuttavalla LRAD-ääniaseella, pysähtyipä yksi oikea luotikin Sea Shepherdin kapteenin luotiliiveihin sekavissa tunnelmissa. Pyyntialusten kyljissä lukee "research" (tutkimustarkoitukseen), muuhun tarkoitukseenhan uhanalaisten valaiden pyytäminen on kielletty. Silti pystyy helikopterista otetuista kuvista jokainen toteamaan että kovin teollista on japanilainen tieteellinen tutkimustyö, alta aikayksikön on valas laitettu lihoiksi, kirkkanpunaisen veden ryöppyessä aluksen kyljissä olevista reijistä. En voi uskotella itselleni muuta kuin valaiden päätyvän japanilaisten ruokapöytiin. Miten voisin?

Kun maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttila vakuuttaa kaiken olevan maassamme pääosin kunnossa, kieltäytyen kuitenkaan ottamasta kantaa yksittäisiin eläinsuojelurikkomuksiin, niin miksi en ole vakuuttunut? Siksikö että yksi salaa kuvatuista sikaloista oli hänen sukutilansa - pinne josta hän vapautti itsensä toteamalla ettei hänellä ole sikatilaa vaan että se on nykyään hänen tyttärensä omistuksessa. Heti perään ministeriö myönsi 250 000 euroa valtiontukea sikayrittäjille "Uusia makuelämyksiä possunlihasta"-nimistä imagon parannuskampanjaa varten. Kampanjalla oli tarkoitus muokata sianlihan ja sen tuotannon imagoa trendikkäämmäksi. Valitan, se tuntui sillä hetkellä vain rivolta ja älyäni aliarvioivalta. Mauttomalta.

Turkispinteestä hän vapauttaa itsensä - ja meidät muut - toteamalla että "nyt julkisuudessa olevat kuvat eivät vastaa sitä, miten turkistarhoilla yleisesti ottaen eläimiä hoidetaan". Ei se mitään muuta, hohto meni kiiltävästä turkiksesta - pari vuosikymmentä sitten. Eläinten kasvattaminen järkyttävissä oloissa turhamaisuuden tähden ei ole tyylikästä.

Mitä minun pitäisi tehdä? Sulkea silmäni ja jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut? Onko se minun vai ministerin vika että Hämeessä sijaitsevalta sikatilalta löydettiin 62 kuollutta sikaa elävien sikojen joukosta? No, ehkä vähän molempien, hän edustaa valvovia viranomaisia, minä ostan hyllyn halvinta lihaa. Sikatilallinen, jonka tilalla laiminlyönti havaittiin, tuomittiin 420 euron sakkoihin. Se tekee 6,77 euroa per sika, mikä vastaa noin puolta kiloa korppukinkkua. Mmmm....

Minä olen nyt pinteessä, jatkaakseni entiseen malliin minun täytyisi hyväksyä miten asiat ovat. Löytää rauha siitä että ruokani saattaa olla seurausta jääkylmästä piittaamattomuudesta elävää kohtaan. Nykyiseen valvontaan en enää luota ja sertifikaatit ovat vitsi. Kaikille epämiellyttävän aktivismin johdosta minun on nyt valittava puoleni, sillä enhän ole sokea ja tyhmää en suostu esittämään.

Kaula-aukoton villapaita, puolimetrinen lapanen

2010-02-08T22:13:00.000-08:00

Paikallisen salaseura Hypotenuusa ry:n hallituksen jäsenet haettiin kodeistaan samanaikaisella iskulla yhtenä lokakuisena aamuna. Poliisi tutkii parhaillaan mikäli kerhon järjestämän alkoholitarjoilun yhteydessä on tapahtunut laittomuuksia. Itsehän he ilmoittivat kerholla - juomisen lisäksi - kutovansa, virkkaavansa tai pelaavansa biljardia. Sekä järjestävänsä erilaisia kursseja, kuten esim. tupakoinnin lopettamiseen tähtääviä.

Näen mielessäni Miami Vice-tyyppisen iskun jossa siviilipukuiset etsivät, pastellinvärisissä pikeepaidossa ja rintakarvat tursuen kaula-aukosta iskevät kaupungin kohteisiin tarkasti ajoitetuilla rynnäköillä. Yksi irtoviiksinen nainen istuu eräässä puutarhassa alakaupungissa kyyryssä omenapuun alla, ottaa radiopuhelimen ja kuiskaa siihen.
- Täällä buufink, kuuleko krååka? Ten fåårti.
Kaiuttimesta kuuluu rapinaa ja vastaus saapuu Rantatieltä, siltarummussa makaavalta tukevalta pälvikaljulta etsivältä.
- Kuitti puufink, täällä rooka, kohde aamiaispöydässä papiljotit päässä, muutama terävä hiuspinni. Tähtäimessä on... neutralisoinko kohteen?
- Nej, vielä me tarvitse. Operation Rädda Levern kolmen minuutin kuluttua.
- Kuitti. Retta Leevern kolme minuuttia.

Ja tasan kolmen minuutin kuluttua poliisit tekevät rynnäkön yhteentoista loviisalaiskotiin. Kahvia läikkyy pöytäliinalle, jonkun lapsi herää säpsähtäen. Jollain menee aamukalja väärään kurkkuun ja yksi herää vasta iltapäivällä asemalla.

Sillä välin ylietsivä Kalvén murtaa, tukka pystyssä ja paidanhelma housuista roikkuen, salakerhon oven. Hän ei ole tottunut näin aikaisiin herätyksiin. Unenpöpperöisenä häneltä jäi huomaamatta että solmionsa sijasta hän on vetänyt kaulansa ympärille vaimonsa haarakiilalliset sukkahousut. Rynnäkön hän teki viimeksi 70-luvulla kun paikallinen seppä Järnström linnoittautui pajaansa pontikkatynnyrin kanssa. Kehoituksista huolimatta hän ei suostunut tulemaan ulos, ja pontikkaa oli kahdeksi viikoksi. Poliisit näkivät savupiipusta savua ja tiesivät hänen kuumentavan siellä pihtejään. Se oli tiukka paikka, silloin vasta nuorena konstaapelina toiminut Kalvén meni ovesta ensimmäisenä. Siitä hänellä on vieläkin muistona pitkuliainen ja sivulta palohaavojen arpeuttama nenä. Rohkeutensa johdosta hänet ylennettiin sittemmin etsiväksi, mutta kutsumanimeksi jäi Kolven - eli Kolvi.

Kädessään Kolvilla on nyt kotietsintälappu. Nuorempi konstaapeli Virta virittää poliisi-teippiä yläkertaan johtavien portaiden poikki. Kalvén astuu ensimmäisenä hämärän huoneeseen. Sohvalla makaa puoliksi kudottu kaula-aukoton ja vino villapaita sekä puolimetrinen turkoosi lapanen.
- Hahaa tämä todistus! Täällä kudottu kännissä, huutaa Kalvén voitonriemuisena.

Seuraavan sohvan pöydältä löytyy ylitäysi tuhkakuppi. Kalvén valokuvaa sen, sinisen salamavalon piirtäessä hänen varjonsa takaseinälle. Kuin Nosferatun, pitkän nenänsä kanssa.
- Näkee että kovasti on yritetty lopettaa polttaminen, mutta puhti on loppunut kesken, toiset on poltettu vain puoliväliin, päättelee Kalvén.
- Björnen palaa aina haaskalle. Mene Virta pöydän alle odottamaan, Kalvén käskee.
Konstaapeli kömpii varustus kolisten pöydän alle sikiöasentoon.

Biljardipöydän veralla on vielä märkä punainen läikkä.
- Verta! kiljaisee Kalvén ja nuolaisee läikkää.
Ei, kyllä se oli Sadamarketin halvinta punaviiniä. Ylietsivä pyyhkii punaisen kielensä ensin ikkunaverhoon ja kuivaa sen sitten kaulastaan roikkuviin sukkahousuihin. Samanaikaisesti toria ylittävä lehdenjakaja näkee Kalvénin toimet ikkunasta. Nopeasti hän pidentää askeliaan. Hän on kyllä kuullut kaikkea mahdollista "synninpesästä", muttei välttämättä halua tietää enempää.

Silloin rappusista kuuluu askeleita. Kalvén ryntää takaisin edelliseen huoneeseen, pöydän alla hikoileva Virta näkee hänen jalkansa lähestyvän hämärässä, ja iskee pampulla sääriluuhun voimiensa takaa. Ylietsivä kaatuu rähmälleen ja hänen hammasproteesinsa liukuvat ison antiikkisen viinakaapin alle.
- Fattana. Pärkele. Faaattans Virta, ylietsivä karjuu kyljellään jalkaansa pidellen.

Ovensuussa seisoo hölmistynyt tukevassa takatuupparissa oleva kerholainen. Kutimet jäi.

Vastustan!

2010-02-05T00:17:00.000-08:00

Häiritsen itseäni nykyään yhä useammin. Olen huomannut vastustavani asioita paljon herkemmin kuin nuorena. Silloin nauroin työpaikan vanhemmille henkilöille jotka vastustivat muutoksia ihan vaan koska ne olivat muutoksia. Änkyröille.

Siksi minä yritän nyt vastustaa vastustamista vastustamisen vuoksi... Joudunkin miettimään tarkkaan miksi olen taas jotain hanketta vastaan, etten tee sitä pelkästä periaattesta. Välillä ajattelen että jos nyt keksittäisiin hihallinen paita niin boikotoisinko sitäkin? Paha sanoa, kyllä hihattomassa kaavussakin pärjää - asennekysymys.

Kun joku visioi lentokenttää läntiseen Loviisaan olen heti vastahankaan. Kun puhutaan lisäydinvoiman rakentamisesta kähisen ja puuskutan kuin pahainen äijä. Ruotsinpyhtään aqua-aero-extreme-helvettiä kohtaan olen hirveän skeptinen. Vastustan myös jatkuvia säästöjä sosiaalisista menoista. Olen kai änkyrä.

Pahiten minua häiritsee että useimmat paikkakunnan uusista hankkeista eivät ole ihmislähtöisiä. Kun joku rakentaa lentokentän viiden kilometrin suojavyöhykkeellä tiedän ettei sellaista asumatonta plänttiä alueeltamme löydy. Joku saa lähteä. Jonkun sukutilalle maalataan asvalttiin valkoisia viivoja ja joku joutuu linnunlaulun sijasta kuuntelemaan kroonista bensapierua. Vastapainona muutama työpaikka ja status lentokenttäpaikkakuntana. Ei riitä minulle.

Ydinvoiman käyttöön koen ettei meillä ole oikeutta, jäljet ovat liian syvät. Jälkeläisten ja biotyyppien on voitava tuhannessa vuodessa vallata takaisin paikka jonka lainasin elämäni ajaksi. Toivon ettei minusta jää jälkeäkään, korkeintaan muutaman bitin digitaalinen änkyrämerkintä - eroava mielipide. En halua omistaa maailmaa.

Nyt on säästetty yhteiskunnallisista menoista. Väitetään että säästöt on saavutettu toimintoihin tehokkuutta lisäämällä. Minä näen pelkkää alasajoa, laitoshoidon tarpeessa olevia kadulla nappi kourassa tietämättä mitä sillä pitäisi tehdä. Näen vastuiden sysäämisiä toisille virastoille, kulujen siirtämistä lokerosta toiseen - nimenomaista tehottomuutta. Pelkään että säästöt saavutettiinkin meidän sosiaalisen hyvinvoinnin kustannuksella. Jotta säästöillä olisi minulle merkitystä, säästöistä syntyneillä varoilla täytyisi pystyä hankkimaan jotain vielä arvokkaampaa kuin hyvä yleinen sairaanhoito, siedettävä julkinen liikenne, kaikille hyvätasoinen perusopetus ja elämänarvoinen vanhustenhoito. Onko sellaista? Ainoa mitä näen on muutama iso auto ja vuosittainen perheretki pakkasta pakoon kaukomaille - huvit ensin. Sanoinko rumasti?

Okei, ihmisten täytyy elää, työpaikkoja on luotava. Harva haluaa palata omavaraistalouteen. Sen verran voin taipua etten vastusta Ruotsinpyhtään hyvin työllistävää elämyskeskusta. Mutta ymmärrän heitä jotka vastustavat.

Muuten, miksi edes puhua lobbaamisesta? Lentokentän, kivimurskaamon tai Suomen suurimman jätteenpolttolaitoksenhan saa automaattisesti se paikkakunta joka syvässä epätoivossaan joutuu myöntymään sen alueelleen ottamaan. Koska nehän työllistävät. Mutta tuulettamisen sijaan pitäisi kyllä vaan kääntää katse maahan, antaa hartioiden lysähtää ja sanoa: Okei sitten... selvä... tuokaa sit skeida tänne...

Jospa joku lukisi ja kommentoisi tai sanoisi jotain

2010-02-01T22:49:00.000-08:00

Olen sosiaalisesti vähän hönö. Kun joku sanoo että tule nyt kahville, ajattelen että miksi minua pyydetään? Enhän minä juo kahvia, tai että jos on jano kannattaa juoda jo kotona - eikä välttämättä kahvia. Sitten kun vaan menen muistan aina syyn. Siinä vaihdetaan kuulumisia, niinkuin nykypäivän rintamäkeläiset. Ja kun toinen vastaa kysyttäessä että kaikki on okei saattaa kuitenkin nähdä kasvoista ettei niin ole. Toinenkin tietää että se näkyy, haluaa että se näkyy. Vaikka ei ehkä juuri silloin jaksa edes puhua asiasta. Jaetaan hetki.

Koska olen erakoitumiseen taipuvainen päätin ottaa selvää mitä niissä ”sosiaalisissa yhteisöissä” oikein tapahtuu? Käy ilmi että useimmissa muutetaan statusriviä sitä mukaa mitä sattuu milloinkin puuhailemaan. Eli laittaisin vaikka että ”Eino imuroi”, tai ”Einolla on huono tukkapäivä”. Jolloin kaikki samassa yhteisössä olevat kaverini lukisivat tiedon päätteeltään. Sitten joku saattaisi vastata jollain kommentilla, kuten ”Hyvä poika!” tai ”Mikä tukka päivä? ;)”.

Aika pian käy selville että se edestakainen kommentointi on koko jutun ydin. Lyhyttä ja nasevaa, sisäpiirin chattikieltä ja ymmärtäviä hymiöitä. Lyhennettyä välittämistä.

Jospa joku lukisi ja kommentoisi tai sanoisi jotain, kirjoittaa nainen jonka mies on sairastunut vakavasti. Minä seison vierelläsi joka hetki, että kaikki olisi taas hyvin, hän kirjoittaa ventovieraiden ihmisten luettavaksi. Muutama vieras on kommentoinut, usein yhdellä tai kahdella sanalla. Voimia! Jaksamista! Ja sitten on kaksi halaavaa hymiötä.

Eräs nuori kertoo näin: Olen varmaan julma ihminen. Kusetan toisia jotta saan rahaa. Rahahan menee tietenkin tupakkaan ja alkoholiin. Luulen olevani hieman alkoholisoitunut. Se alkoi 15vuotiaana kun aloin ryyppäämään isäni kuoltua. Yksi 0,7L viinapullo meni helposti kurkusta alas ja vähän kaljaa päälle. Olen ollut masentunut ala-asteelta lähtien. Jo silloin mietin itsemurhaa. Miten sen tekisin ja missä. Pari kertaa olen ranteeni viillellyt. Viime vuoden lopussa viilsin ranteeni täyteen syviä haavoja joista jäi pysyvät arvet. Yritin itsemurhaa huhtikuussa. Mut meinattiin laittaa suljetulle osastolle tarkkailtavaks mutta en suostunu. Mulla ei ole ystäviä. Mä en rakasta ketään enkä halua itse tulla rakastetuksi. Olen kateellinen kavereilleni kun ne ovat niin kauniita ja hoikkia. Pelkään olevani raskaana. Tahtoisin ryypätä tai polttaa pilveä. Tahdon mennä sekaisin. Luulen tulevani hulluksi... hän lopettaa. Johon nimimerkki Mies 18 kommentoi: Pöh... olet vain surkea paska. Lukittaudu vessaan ja viillä kurkku auki, jos haluat kuolla. Tosin silloin olet vielä säälittävämpi olento.

Olenko transsukupuolinen...?, kysyy 14-vuotias tyttö joka ei tiedä onko mies vai nainen. Hän arvelee koko jutun olevan vähän tyhmä ja lapsellinen, mutta kertoo että olisi kiva jos joku kommentoisi asiaa.

Erilaisissa naamagallerioissa, joissa pisteytetään ulkonäköä, eniten kommentteja ovat saaneet ne jotka lyövät heti profiilikuvassa kehiin paljasta pintaa, tai edes alushousuja housujen vyötärön yläpuolella. Sängyn päällä polvillaan, selkä notkolla. Taivekaton alla, seinällä poikaidolin juliste, lattialla lapsekkaat pörrötohvelit.

Yksi varhaisteini, "Mörrimöykky", on ottanut muutaman hienon luontokuvan ja kirjoittaa: Nyt laitan tähän muutamii kuvii ja toivon syvästi, et joku kommentois edes jotain, koska en muista onks ketään ikinä, miettikää te harvat lukijani IKINÄ kommentoinu tänne.

Napsautan kommenttiriviä ja kirjoitan: "Minä voin kommentoida. Kauniita kuvia, saa toivomaan taas kesää. Upea harrastus, muutkin harrastukset kuulostaa kivoilta (harrastaa mm. käsitöitä, liikuntaa ja musiikkia). Kaikkea kivaa!". Statukseni on Anonyymi.

Ehkä pelastin jonkun päivän. Mietin että meitä erakoita on monenlaisia. Kaikki ovat piuhojen päässä, elämä on online, mutta kukaan ei oikeasti tavoita.

Toukasta perhoseksi, kuoleman metamorfoosi

2010-01-28T23:50:00.000-08:00

Kaarina Hazardin kolumnit ovat kuin epävakaa räjähde, käsittely vaatii lukijaltaan harkintaa ja malttia, muuten korvien välissä saattaa possahtaa. Ironialla ja sarkasmilla hän pelaa ennakkoluuloillamme, saaden aina särön sinne tänne. Omaa järjettömyyttään on vaikea kohdata, mutta joka pystyy siihen kehittyy.

Hänen Tony Halmeesta kertova, jo kuuluisa "Ludwig Borga"-kolumninsa oli raju. Ja todella kätevä käsittää väärin, paineaalto taitaa levitä netissä vieläkin. Keskustelupalstoilla Hazardille toivotaan pikaista kuolemaa ja Jumalan kostoa. Punikkihuora, lesbo ja jokinorsu, kommentoivat kanssaihmiset kolumnistia. Varmaan ohimennen tekstareilla kahvitunnellaan, ilmeettöminä ratikassa tai rintaruokinnan yhteydessä. Kyllä tässä on Halmeen puolesta loukkaantumisen lisäksi aimo annos kostoakin mukana. Ihminen joka on kirjoittanut monta kärkevää kolumnia, jotka ovat osuneet ja uponnet, teki vihdoin harha-askeleen ja saa maistaa omaa lääkettään potenssiin neljä. Vaikea on muutoin selittää sitä välittömän raivon aaltoa - tätä on odotettu hartaudella - minkä kolumni sai aikaan. Yhtä voimakasta reaktioaaltoahan ei ole saanut aikaan edes Irakin sota, Haitin maanjäristys tai kuvat samoissa vaipoissa päiväkausia makaavista aliravituista vanhuksistamme.

Hazard laittoi samaan lauseeseen rankkoja nimityksiä ja kuolleen antisankarin nimen. Osoittaakseen kuinka kaksinaamaista on mediassa tehdä sellaisesta kuolleesta ihmisestä pyhimyksen tai ikonin, joka oli eläessään kaikkea muuta. Hautajaisissa saattaa kuulla kauniita sanoja vainajasta, samoista suista jotka hänen eläessään toivottivat tälle lähinnä anussyöpää ja rutiköyhyyttä - tekopyhyydeksi sitä kai kutsutaan.

Kuolemassa on vahvoja latauksia, ja Hazardin näiden käsittelyssä oli kieltämättä jotain uutta. Ehkä jotain epämiellyttävän rehelliseltä tuntuvaa? Mutta sitä valtavaa Halme-hurmosta, aaltoa antisankarin koskemattomuuden puolesta, on vaikea käsittää. Ja Timo T.A. Mikkosen, joka videoblogissaan haukkuu pilvenpolttajat, tappelijat ja tuoppiluuserit, rientäminen yleistä moraalia ja perinteitä Halmeen kunniaksi peräänkuuluttamaan, on jo vastenmielistä. Irtopisteiden repimistä hautaamattoman kuolleen avulla. Mutta ehkä tämä nyt sitten on meidän puolustettavan arvoisen huomaavaisuuden viimeinen saareke, eläessä mulkataan, ivataan ja nälvitään mutta kuoleman iskiessä ilkeäkin ilkeän ruumista rakastaa. Vaikka väkisin.

Jos syy kuolleen kritiikkisuojaan on siinä että vainaja ei pysty puolustautumaan niin tarkoittaako se että ihminen voi vapaasti koko elämänsä ajan loukata muita - kuin lantalinko levittää mauttomuuttaan - kunhan hänenkin uhrinsa voivat puolustautua? Vaikka satakolmekymmentäkiloista steroidilabiilia ja liipasinherkkää asemiestä vastaan? Mutta kun solvaaja kuolee ja vaikenee niin muidenkin pulinan on loputtava siihen. Tai ehkä jopa muututtava ylistykseksi? Kuolema paskan hyvittää, oman käden kautta suoritettuna kaiken sovittaa? Kuinka ylevää.

Esimerkiksi Tony Halmeen tai Pekka Siitoinin kaltaisten kirjailijoiden ollessa kyseessä asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Heidän halventava "kirjallinen sanomansa" jatkaa nimittäin taivaltaan vielä heidän kuolemansa jälkeenkin - jääköön sanoma tässä toistamatta. Lopuksi luettelo heidän tuomioistaan:

Tony Halme, neljä kuukautta ehdollista vankeutta salakuljetuksesta, laittomaan tuontitavaraan ryhtymisestä, huumausaineen käyttörikoksesta sekä ampuma-aserikoksesta ja aseen varomattomasta käsittelystä. 80 päivää ehdollista rattijuopumuksesta ja liikenneturvallisuuden vaarantamisesta. Sekä yksi ehdollinen pahoinpitelytuomio joka lieveni hovioikeudessa sakkoihin.

Pekka Siitoin, viisi vuotta ja seitsemän kuukautta vankeutta yllytyksestä kirjapaino Kursiivin tuhopolttoon ja Pariisin rauhansopimuksessa kielletyn järjestön perustamisesta. Sekä sakkotuomio muun muassa ilkivallasta Turun synagogaa vastaan.

Hienoja miehiä, lämmöllä muistaen... menikö nyt oikein?

The Bible, the movie

2010-01-21T22:33:00.000-08:00

Raamatussa on jotain hämärää. Ikäänkuin se olisi muinaisilla leirinuotioilla kerrottujen parhaiden tarinoiden kokoelmaa - kokoonparsittua "best of"-potpuria. Tarinoiden juonet muistuttavat nimittäin suuresti niitä juonia mitä käskirjoittajat tänäkin päivänä kirjoittavat halutessaan herättää katsojan mielenkiinnon, avata heidän kyynelkanavansa tai pelästyttää puolikuoliaaksi. Dramaattisia käänteitä riittää, sekä rikkaiden ja köyhien vastakkainasettelua - aliarviointiin asti vedetyin alleviivauksin ja ennalta arvattavin seurauksin.

Vanha testamentti on kuin yhtä muinaista katastrofielokuvien sarjaa. Ylimielisyydestä tai tottelemattomuudesta seuraa kauhea rangaistus. Siinä missä nykyelokuvassa huithapelin palotarkastajan laiminlyönneistä seuraa tuhansien ihmisten paistuminen elävältä palavaan pilvenpiirtäjään, muinaisessa versiossa tulee paimenheimon pienestä kämmistä tuholaisparvi ja syö koko sadon. Karja menehtyy johonkin paisetautiin tai sadan vuoden kuivuuteen. Tyhmyydestä sakotetaan.

Amerikkalaiset sankarielokuvat löytävät voittajansa vain Uudesta testamentista. Tarinaa miehestä joka uhrasi henkensä meidän muiden tekosien takia, vastaisi kai tänä päivänä lähinnä pomminpurkukohtauksen loppuvaihetta jossa rikosetsivä heittäytyy hidastetusti räjähtämäisillään olevan latingin päälle. Michael Boltonin kiekuessa kutrinsa suoriksi taustalla. Silmäkulma siinä voi kostua, vaikka ymmärtääkin asetelman epätodennäköisyyden - elokuvaa se vain on. Oikeassa elämässä etsivä olisi todennäköisesti delegoinut heittäytymisen ja suojannut sivummalla pukunsa muoviessulla.

Kertomuksella pääsiäisestä ja viimeisestä ehtoollisesta on yhteisiä elementtejä yhden Kummisetä-elokuvan avainkohtauksen kanssa. Siinä mafiapomot istuvat yhteisen pöydän ympärillä, syöden leipää ja juoden viiniä samalla sopien maailman jaosta. Mutta yksi heistä on pettänyt yhteisön, kolmestatoista miljoonasta hopeadollarista vuotanut tiedon heidän illallisestaan yhdelle vallanhimoiselle vihamiehelle. Ikkunan ulkopuolelle ilmestyy helikopteri josta avataan helvetillinen sarjatuli. Haavoittuneet ryntäävät ovelle, jonka takana odottaa lisää murhamiehiä. Katsomoissa petturia halveksitaan ja vihataan. Vaikka hänetkin taidettiin lahdata siinä samalla.

Luonteva jatko olisi että kolmen päivän päästä se vallanhimoinen vihamies hakee petturin yön pimeyden turvin ruumishuoneelta. Petturi on maannut elävänä arkussaan koko ajan. Veritahrat hänen paidallaan olivat tehosteita ja häntä kohti ammutut luodit paukkupatruunoita. Eloonjääneen mafiayhteisön myöhemmin kaivaessa hänen hautansa auki se on tyhjä. Mies on noussut kuolleista, ja nousee sen vallanhimoisen vihamiehen hierarkiassa taivaaseen, Sisiliaan. Siellä hän istuu kummisedän oikealla puolella ja tuomitsee eläviä kuolleiksi.

Huumoria on raamatussa vähänlaisesti, ja missä sitä esiintyy se on lähinnä tahatonta. Kuten että Nooa rakensi 500 vuotiaana arkin 40.000 eläimelle vuoden muonineen, tuhat vuotta ennen kuin rautaisia työkaluja tai nauloja ruvettiin käyttämään. Tai kuten että sama kansa tapetaan kolme kertaa. Mikä viittaa suuriin vaikeuksiin laajan ja sekavan materiaalin kronologisessa hallinnassa, tai hosumiseen. Kuten siinä länkkärissä jossa mies ammutaan kadulla rintaan, hän hoipertelee sheriffin toimistoon ja kaatuu kuolleena pöydälle puukko selässä. Kuvan ylälaidassa vilahtaa villasukkainen mikrofoni. Naurattaahan sekin.

Yksi elokuvien klassikkokohtaus raamatusta näyttäisi kuitenkin puuttuvan kokonaan, nimittäin sankaruutta palkitseva seksi reikä kyljessä teipattuna ja otsa ruvella. Veikkaan että kokoelmaan on sen tyyppisiäkin kertomuksia ollut tarjolla. Mutta että sen aikainen elokuvatarkastamo, kirkon pyhät miehet, ovat leikanneet ne pois. Ja niissä kohdin missä ei olla tarinaa pilaamatta onnistuttu saksimaan elimet kuvasta, ollaan softattu suorasukainen ristiin nussiminen haureuden harjoittamiseksi tai muunneltu vaikeaselkoiseksi fornikaatioksi. Kumpikaan termi ei nimittäin oikein kuulosta ajanlaskumme alun kiimaisen ihmisen vokabulaarilta.

Kyseessä lieneekin ohjaajan näkemys asiasta.

Kun Fennovoima Ruotsinpyhtäästä luopui

2010-01-08T01:18:00.000-08:00

Perjantai 11.12.2009 klo 16.25, näen Jyrki Ikosen kaupassa, lapsille poimin irtokarkkeja huomiseksi. Alkosta ostan punaviiniä jonka makua kuvataan suklaiseksi, sekä pullon laatuglögiä.

Klo 17.10 istahdan sohvalle ja luen teksti-tv:n päivän uutisia, sieltä bongaan otsikon ”Fennovoima luopuu Ruotsinpyhtäästä”. Hölmönä tuijotan ruutua, siinäkö se oli? Hillitsen itseni hetkeksi, luen toiseen kertaan ja sitten kerron vaimolle. Vaimo hyppii olohuoneessa tasajalkaa. Ajattelen Jyrki ja Lotta Ikosta. Tiedän että Gäddbergsön voimalan vastarinta oli paljon laajempi, mutta minulle tarina ihmisten unelmista ja niitä jyräävästä "yhteiskunnan edusta" henkilöityi heihin. Pro saaristo-liike oli hyvä esimerkki siitä millä pystytään yhteiskunnassa vaikuttamaan. Asiallisilla argumenteilla ja kiistattomilla faktoilla, vaikka sisällä kiehuu. Itse annoin välillä tarkoituksen pyhittää keinot.

Klo 18.20, korkkaan sen suklaisen punkkupullon, mmm... kyllä sieltä pystyy suklaan erottamaan. Ajattelen että jos olisin tiennyt kun näin Jyrkin, olisin onnitellut. Sitten lähetän tekstiviestin S:lle, toiselle näkyvälle vastustajalle. Hän on tiennyt asiasta koko päivän. Oloni on kuin petetyllä, joka saa tietää asiasta viimeisenä. Syön kylmiä lihapullia, päällä pelkkää salaattikastiketta. Natriumglutamaatista viis, punkkua ja lihapullia sekä säästynyt saaristo. Tilani on aika ekstaattinen.

Klo. 19.00, lämmitän vähän glögiä. Samalla mietin menetettyjä veroeuroja, mahdollisia työpaikkoja. Ajattelen vastapuolta, heidän joukossaan on varmasti paljon pettyneitä. Pystyin toki ymmärtämään heidän tavoitteensa. Mutten hyväksymään - kaikki ei voi olla kaupan. Kerron lapsillemme että lähelle kesänviettopaikkaamme suunnitellun ydinvoimalaitoksen suunnitelmat ovat peruuntuneet. Lapset pomppivat tasajalkaa, toinen huutaa jee.

Vähän myöhemmin ajattelen simolaisia ja pyhäjokelaisia. Sielläkin korkataan tänään muutama pullo, vähän eri syystä tosin. Ja joidenkin kodeissa taivas synkkenee. Heidän, ja heidän kotiensa päälle lankeaa entistä tummempi varjo. Taistelu jatkuu. Mietin Pekkarisen outoja lausuntoja, tarvitsen ryypyn.

Klo 19.20, toinen lasi glögiä menossa. Kehossa on lämmin olo, pientä nousuhumalaa havaittavissa. Istahdan tietokoneen ääreen ja kirjoitan alussa luettavan lauseen. Aika on saavuttanut minut.

Klo 19:35, mietin tulevaisuutta ja pohdin järjen ja järjettömyyden keskinäistä suhdetta. Näistähän on koko ajan ollut kysymys. Ydinvoima on "halpa". Tuulivoima on ”järjetön”. Ilmastonmuutos tulee olemaan miljardibisnestä. Mitä järkeä esimerkiksi vhs-videon kehittämisessä dvd:n kautta blu-ray:ksi oli? Paljonko meni rahaa, ja luonnonvaroja, yhden videosysteemin kehittämiseen ja valmistamiseen marginaalisella hyödyllä? Ensimmäinen kännykkä oli iso ja huono, ruma sekä kallis - järjetön. Jos tuulivoiman ja muiden nyt järjettömiltä vaikuttavien tekniikoiden kehittämiseen kilpailukykyisiksi menee 40 vuotta ja triljoonia euroja niin mitä pahaa siinä on? Sehän työllistää, talous kasvaa.

Väitetään ettemme voi elää maailmassa ilman talouskasvua, rahat eivät riittäisi yhteisen hyvinvoinnin ylläpitämiseen. Eikö silloin ole parempi kanavoida ne rahat tekniikkaan joka jättää jälkeensä terveemmän planeetan jälkipolville? Ja kyllä tulevaisuudessakin kaikki rahat valuvat ennemmin tai myöhemmin muutamille maailman rikkaimmille suvuille ja säätiöille. Onko liikaa pyydettyä että riisto ja ryöstö olisi edes vihreää?

Klo 19:50, menen lämmittämään kolmannen lasillisen. Kultamunia muniva kana mukamas. Pah! Ydinpaskamunia se munii, niitä kallioperään piilotettavia - kusee koko lahden lämpimäksi.

Klo 22:35, makaan sohvalla. Vatsaa kivistää, koen ahneen loppua.

Iltatyttö ja minä?

2010-01-05T00:02:00.000-08:00

Iltatytön ulkomuodossa ei ole valittamista, Minnalla tosin on ikää vasta 22 vuotta. Minulla on ikää kaksin verroin. Mutta nehän ovat vaan numeroita, voitaisiinhan me silti olla toisillemme oikeat?

Luonteenpiirteikseen hän ilmoittaa itsepäisen ja ystävällisen. Itse olen huomannut että näiden välillä saattaa olla tietty ristiriita, vaikka ihminen olisi kuinka ystävällinen niin itsepäisyys yleensä pilaa sen.
- Ota pullaa... ai et? Ota ota. Mikset? Ota nyt vaan. Mikset ota? Ota nyt. Ota pullaa ota.
Hän ilmoittaa myös olevansa oman tien kulkija. Hyvä, sittenhän meidät yhdistää ainakin yksi asia. Mutta kaksi oman tien kulkijaa harvoin kohtaavat. Koska niillä on laput silmillä. Ja kapula hampaiden välissä. Sitä on hyvä purra silloin kun taipaleella sattuu.

Horoskooppimerkiltään hän on kauris. Minulla ei ole aavistustakaan miten se sopii yhteen vaa'an kanssa. Miettiminenkin ahdistaa. En osaa edes kaikkia merkkejä ulkoa, ja aina kun joku rupeaa niistä puhumaan niin hymyilen väkinäisesti. Mikä ei välttämättä ole ystävällistä, mutta kun en tiedä miten pitäisi suhtautua ihmiseen joka ajattelee syntymävuodenajan vaikuttavan luonteeseen. Ajattelen että ehkä vaikutusta voisi testata pusaamalla kaksoset heinäkuussa, mutta toinen ryppynyytti pakastimen pohjalle. Sitten ymmärrän olleeni tyhmä, eihän astrologia liity vuodenaikoihin, vaan taivaankappaleiden asentoon - mutta eihän esimerkiksi Mars ja Venus ole ensi vuoden tammikuussa samassa paikassa kuin tämän vuoden tammikuussa? Miksi horoskooppi on sitten rytmitetty yhden vuoden mukaan? En ymmärrä, mutta häivytän asian mielestäni ja katson Minnan salilla käynyttä kankkua. Täytyy priorisoida.

Suosikkinäyttelijäkseen hän ilmoittaa Michael C. Hall:in. Siis kuka? Googletan, mutten tiedä hänen tv-sarjoistaankaan mitään. Varmaan koska en jaksa seurata sarjoja, paitsi ehkä Prismaa, vaikkei sitä varmaan sarjaksi lasketa. Tietääköhän Minna Prisman? Osa nimeltään Gravitaation mysteeri sai minut kananlihalle, katsoin sen kolmeen kertaan. Oma Golgatani olisi joutua seuraamaan 24:ää jossa yhden vuorokauden tapahtumat on venytetty koko tuotankokauden pituiseksi sarjaksi. Kylmät mutta huonot väreet menevät kehoni lävitse. Pakko katsoa nopeasti Minnan rintavarustusta. Oikealla korkeudella ovat mutta selkä on aika pirun notkolla. Hirvittää katsoa enempää, minulla on pullistuma. Välilevyn nimittäin.

Mielimusiikkimme eroavat toisistaan, mutta ehkä me voitaisiin tehdä jotain muuta kuin kuunnella ihkuja? Katsotaanpas, autiolle saarelle hän ottaisi mukaansa mm. perheensä ja hevosen. Mainiota! Rakastan savustetun hevosen makua. Polle neljän metrin vartaaseen ja savuisen nuotion päälle hiljaa kypsymään. Anoppi voisi kiertää kampea ensimmäisen viikon... nyt tuli nälkä, pakko lähteä kaapille. Siinä ei mahda Minnan kapea vyötärökään mitään.

Mussutan tietokoneen edessä meetvurstileipää. Hevosen himo kävi ylivoimaiseksi, kyllä Minna varmaan hevosihmisenä ymmärtää. Rasvaisin sormin klikkaan takaisin sivulle. Minnan ihannemies on "mukava, ei itseään täynnä oleva, treenattu, tummasilmäinen". Useimmat salilla tapaamani treenatut miehet ovat itseään ääriään myöten täynnä. Enkä minä ole poikkeus - ai niin, mutta enhän minä ole treenattukaan. Eli tarjolla olisi siis itseään täynnä oleva, vetelä, itsepäinen, hömpötyksille suvaitsematon ja selkävaivainen, kaksi kertaa ikäisesi mies. Ainoa toivoni lienee että olet luonteeltasi myös lobotominen, tai päärynän kaltainen - tuon hedelmien Gandhin.

Sitten huomaan että Minnan mielivärit ovat turkoosi, musta ja kulta. Nyt tuli huonot vibat, turkoosi on mielestäni vastenmielinen sävy. Väriksi en halua sitä kutsua. Sori vaan Minna, siihen turkoosiin se sitten kaatui, meistä ei tule paria. On asioita joista en voi joustaa, turkoosi on yksi niistä.

Sellaisia he ovat, osa III

2010-01-05T00:00:00.000-08:00

Saunan ympärille on suomalaisten langanlaiha identiteetti rakennettu. Presidentti Tarja Halonenkin pääsi latteutta allekirjoittamaan tyrkyttämällä pesukopin suomensukuiselle astronautille, Timothy Kopralle. Hänellä oli tilaisuus puhua koko maailmalle miten pitkälle ollaan tultu, kuinka Suomesta kumpuaa maailmalle menestystarinoita, vaikeista lähtökohdista huolimatta. Tahdolla ja yhteishengellä olemme matkanneet jäätyneeltä naurispellolta avaruuteen. Sensijaan hän kertoi lahjoittavansa koottavan saunan, kansakuntamme symbolin numero yksi - liukuhihnalla valmistetun kevythirsikopin.

Saunassa on mukava istua, en muuta väitäkään. Mutta suhteettoman suuren osan se identiteetistämme on varastanut. Puhutaan että sauna on pyhä paikka, siellä synnyttiin ja sinne kuoltiin. Minun veikkaukseni on, että synnyttäminen hoidettiin saunassa lähinnä koska ei haluttu sotkea tupaa. Kuolleelle ulkosauna lienee taas ollut luonteva kylmäsäilytystila. Veikkaan että viikonlopuksi kankea eno pusattiin sen verran syrjään jotta mahtui peseytymään. Vainajan ”temppelissä” välivarastointia tuskin haittasi edes siankinkun palvaus – säilyypä paremmin. Sitäpaitsi, ei se sauna yksin meidän ole, onhan niitä ruotsalaisillakin. Ai niin, hehän eivät heitäkään vettä kiukaan päälle. No sehän meidät sitten erottaakin.

Jokaisessa maassa on kansallissankarinsa - varmaan juuri sen takia ettei tarvitsisi ylpeillä pesutilallaan - Jean d’Arc, Isaac Newton, Aleksanteri Suuri... onhan noilla muilla millä leveillä. Mitä meillä on? Mannerheim, Aalto ja Kekkonen? No, jos nyt nimenomaan halutaan rajata Suomen historia viimeiseen sataan vuoteen. Oli Suomella historia ennen sitäkin, osana upeaa kuningaskuntaa ja tsaarinvaltaa. Idän ja lännen risteyksessä. Tästä meillä on perintönä lukuisia kaupunkeja ja kartanoita, maanteitä ja rautateitä. Ruotsin kuninkaat olivat meidänkin. Luovutaanko tästä ajasta koska ”menestyjät” tulivat silloin muualta? Suomalaisethan tekivät lähinnä tarvittavan ruumiillisen työn – mitä hävettävää siinä on? Niin tekivät ruotsalaisetkin talonpojat. Entä tsaarinaika? Maailmanhistorian hienoimpiin esineisiin kuuluvat tsaariperheen toisillensa pääsisäisenä antamat jalokiviset pääsiäismunat. Fabergén nimellä ne on ehkä signeerattu, mutta suomalaiset kultasepät ne valmisti. Suomalaiset olivat yksinkertaisesti hyviä työntekijöitä.

Suomalaiset ovat uskomattoman sitkeää kansaa. Näissä olosuhteissa eläminen, metsästäminen ja maan viljeleminen vaatii tahtoa ja taitoja. Kovina katovuosina ruokapula ja kulkutaudit niittivät hurjaa satoaan maailmassa vailla lääkkeitä. Saunassa oli kasa ruumiita ja sen takana rivi pieniä puisia ristejä. Silti siitä taas vaan keväällä noustiin, uutta matoa koukkuun ja seuraavaa kapaloa nurkkaan.

Suomessa on käyty satakunta sotaa, raunioita on riittänyt. Suomalaiset ovat kuin muurahaiset, potkaise keko nurin ja hetken päästä he ovat rakentaneet kaiken uudestaan, kerta kerran jälkeen. He näyttävät toimivan yksilöinä, mutta keko on yhteinen. Kansakuntamme identiiteetti ei todellakaan lepää saunassa vaan yhteishengessä, kollektiivisessa sisussa. Kyvyssä voittaa vaikeuksia ja kääntää olosuhteita edukseen, käden taidoissa ja mielen sitkeydessä. Rintamalla tuskin mietittiin mitä kieltä rinnalla taisteleva kaveri puhui, mistä hän oli kotoisin tai mitä uskontoa hän tunnusti. Sama koskee mullasta noussutta ja metsästä tullutta talouttamme. Tärkein oli päämäärä, ja se saavutettiin kekseliäisyydellä, peräänantamattomuudella ja kovalla työnteolla - yhdessä.

Siksi on niin hämmästyttävää lukea milloin mikäkin kieli- tai etnisryhmä nyky-Suomesta pitäisi sinne sen saman saunan taakse viedä. Siitä peräkammarista johtaa kuulkaa ovi maailmaan, se kannattaisi yrittää avata eikä naulata kiinni. Sen ulkopuolella ei seiso enää ruotsinkielinen linnanherra hopeakahvaisella kävelykepillään kintuille huitomassa, tai saksalainen ruukkipatruuna knallihatussaan, lamauttavia kaalipieruja päästelemässä. Ne hahmot ovat pään sisäisiä, se marttyyrius on vapaaehtoinen. Eihän Koprallekaan ollut edes taivas rajana.

Sellaisia he ovat, osa II

2009-12-26T02:43:00.000-08:00

Suomalaisia kiinnostaa aina miten muut näkevät meidät. Olisi oikeudenmukaista että he näkisivät meidät samassa valossa kuin me näemme heidät. Ruotsalaisista puhutaan että he ovat kaikki homoja, heidän liberaalimman seksuaalipolitiikan vuoksi. Oman seksuaali-identiteetimme mittapuuksi naapurimaamme voisivat vastaavasti siis ottaa esimerkiksi Teemu Keskisarjan väitöskirjan ”Secoituxesta järjettömäin luondocappalden canssa; perversiot, oikeuselämä ja kansankulttuuri 1700-luvun Suomessa”.

Yleisin kuolemantuomion syy maassamme 1700-luvulla oli nimenomaan zoofilia, eläimiin sekaantuminen. Kun me kerromme vitsiä Pertistä, joka kävi Ruotsissa ja palasi Åke selässä, niin ajattelin tarjota naapureidemme käyttöön toisen kertomuksen Pertistä. Pertti oli oikeudessa syytettynä zoofiliasta, pää painuksissa ja lakki kädessä hän seisoi tuomarin edessä. Tuomari tiedusteli syytä järjettömään tekoon, johon Pertti vastasi että se nyt oli vaan sellainen päähänpisto. Jolloin Pertin naapuri, jolla oli näkymä Pertin navettaan, pomppasi pystyyn ja huusi että se nyt on emävale, kaksi päivää rakensit telineitäkin!

Kun naapurimme kehuvat saunan ympärille rakennettua identiteettiämme, meidän tulisi ymmärtää että he ovat kohteliaita. Mielenkiintoisempaa olisi tietää mitä he ajattelevat ja puhuvat keskenään. Pelkonani on että edustamme pohjoismaissa samaa kuin Make ja Ritu asunto-osakeyhtiön pikkujouluissa.

Maken mielestä sääli on sairautta ja keskusteleva mies homo. Ritun mielestä kaikki häntä paremmin pukeutuvat naiset ovat huoria. Tätä he eivät tietenkään sano ääneen, ennenkuin tarjoilu alkaa. Silloin padot murtuvat. Tunti juhlien alkamisen jälkeen Ritulta menee itsekontrolli ja hän kehoittaa kaikkia eri mieltä olevia haistamaan pitkän pashkan. Make tuijottaa vihaisesti kaikkia kulmien alta, jos joku sanoo vastaan hän aikoo lyödä. Kaksi tuntia on kulunut ja Make vääntää äänekästä äijäitkua. Hän kysyy miksi kaikki vihaavat heitä, luulevatko muut kenties olevansa heitä parempia? Kolme tuntia kulunut, Ritu istuu puheenjohtajan sylissä niin että ph-suojan siivekkeet paistavat, Makella on jo käsi nyrkissä - siinä meni homoargumentti! Sitten Ritulle tulee hikka, se on merkki siitä että on juonut liikaa, keskushermostolta pettää kontrolli. Make makaa siinä vaiheessa jo pöydän alla, sitten häneltä pettää sulkijalihas ja Ritun toive käy toteen. Hän seisoo tuolilla tukka silmillä ja huutaa: Haa haa, hyvä Makee! Siitäs saitte! Eikös hienohelmojen nenät kestä!

Sen jälkeen kun pariskunta on saatu talutettua kotiinsa, ja Maken eloton fennokarvainen ruho suihkutettua suihkukaapissa, muu joukko käy hämmentyneenä läpi tapahtunutta. Puheenjohtajan (Tanska) mielestä pariskuntaa pitää ymmärtää, heillä on vaikea historia takanaan. He varttuivat kahdessa ottokodissa (Ruotsi ja Venäjä). Se on varmasti jättänyt jälkensä heidän itsetuntoonsa. Sihteeri (Norja) sanoo kyllä ymmärtävänsä sen, mutta hänen mielestään siitä olisi kyllä hyvä päästä pikkuhiljaa yli. Psykologiaa lukenut rahastonhoitaja (Islanti) sanoo että itsehän he pitävät itseään muita huonompana, ja sitten toteuttavat itse maalaamansa kuvan. Muut nyökkäävät, häpeä on kierre mikä ruokkii itse itseään. Muu yhteisö päättää kuitenkin kutsua Suomi-pariskunnan ensikin vuonna juhlaan. Solidaarisuudesta pitkäaikaisia naapureita kohtaan. Ja ovathan he ihan kivoja silloin kun laskevat defensiivisyyden ja ovat aidosti omia itsejään.

Ritu on mitä sydämellisin ja empaattisin kun hän kertoo siitä miltä tunsi itsensä kun evakkoon joutui. Make ei ehkä ole maailman seurallisin mies mutta on hänelläkin hyvä sydän, ja käsistään hän on talkoissa aina kätevin. Lisäksi hän on rehti ja rehellinen. Mutta hänen laajentuneen eturauhasen (Kustaa III:n sota 1788-1790) vaikutuksista hänen elämänlaatuunsa ei edelleenkään kannata kysyä. Silloin kaikki muut ovat taas homoja.

Kaikki pudistelevat päitään, he ovat yrittäneet parhaansa, mutteivät tiedä kuinka kauan enää jaksavat toista pönkittää. Täytyisi vähän itsekin yrittää.

Sellaisia he ovat

2009-12-26T02:41:00.000-08:00

Nettifoorumeissa ihminen on rehellisimmillään. Siellä äidit ja isit, putkimiehet ja sairaanhoitajat sekä papit ja poliisit, ynnä muut rivikansalaiset pääsevät kertomaan syvimpiä tuntojaan. Vailla vastuuta, häpeää tai päälleliimattua ammatillista korrektiutta. Ahvenanmaahan halutaan mm. karkottaa kaikki ruotsinkieliset ja maahanmuuttajat (ja muut sellaiset) ja sen jälkeen katkaista lauttaliikenne, jolloin maamme raivostuttavista epäkohdista päästään kätevästi kertaheitolla. Foorumeissa taivastellaan ja kiroillaan kuinka paljon Ahvenanmaa ja kaksikielisyys meille maksaakaan. Käy aika nopeasti selville miten ylitsepääsemättömän vaikeaa monimuotoisuus onkaan. Ja ennenkaikkea vastenmielistä.

Taidanpa kokeilla tällaista ”järjen”-juoksua itsekin. Samalla lyömättömällä logiikalla ajateltuna koko Pohjois-Suomesta olisi päästävä eroon mahdollisimman pian, pelkkä rasite koko uloke. Miksi rikkaan Etelä-Suomen pitäisi elättää sellaista maan osaa jossa työttömiä ja erinäisten tukien varassa eläviä on niin paljon? Vuodelta 1929 peräisin olevassa, eli nettifoorumien avoiminta rasismia ajatellen, mitä ajankohtaisimmassa julkaisussa "Kansakoulun maantieto ja kotiseutuoppi yksiopettajaisia kouluja varten" luen että lappalainen on lyhyt ja hintelä; kasvot ovat leveät, poskipäät ulkonevat, nenä litteä ja tukka musta tai ruskea. Porolappalaiset asuvat joko puusta tehdyissä majoissa tai nahkaisissa teltoissa, joita siirretään paikasta toiseen.... Minä taas asun kivitalossa joka on paikoillaan joten meillä ei ole mitään yhteistä. Veks joutaa.

Samaten savolaisista pitäisi päästä, koska en ymmärrä mitä ne mongertavat. Jos joku ymmärtää, niin voi sitten itsekin muuttaa sinne Savoon. Omiensa joukkoon - päästään niistäkin - yksi ongelma vähemmän. Kierot savolaiset... sellaisiahan he kuulemani mukaan ovat. Paska ei kuulemma edes jää siihen mihin kyykistyivät... No, koska yhtään eteeni ulostavaa savolaista en ole nähnyt, joudun yksinkertaisesti luottamaan toisten sanaan. Pois pois.

Sensijaan tunnen yhden sietämättömän karjalaisen, joten minulla on heistä aika kattava kuva. Silti päätän järjenvastaisesti hankkia lisätietoja, ja Heninen.net-sivustolla löydän heistä seuraavan kuvauksen (gorilla?): Ulkonäöltään karjalainen on lyhyt, ruumiinrakenne on suhteeton, pitkät kädet ja lyhyet jalat vartalon pituuteen verrattuna. Karjalaisella on leveäposkiset kasvot, leveä nenä, harva ja suora tukka, haljakan vaaleanharmaat silmät. Luonteeltaan karjalainen on vaiteliaampi ja umpimielisempi kuin venäläinen... Ei, minulla taas on pitkät jalat joten en halua asua samassa maassa. Joutaa lähteä.

Onneksi asun Loviisassa, sehän kuuluu ilman muuta siihen osaan maata mistä Järki-Suomi tullaan aikanaan muodostamaan? Mutta kyllä Järki-Suomessakin ongelmakohta on, nimittäin Pukkila. Eräs mies sanoi minulle kerran että pukkilalaisia pitää varoa. Joten niin olen tehnytkin, sillä seurauksella etten tunne yhtään pukkilalaista. Heivataan varmuuden vuoksi vielä Pukkila Kuona-Suomen puolelle.

Kun Järki-Suomesta on sitten saatu epätoivottu aines siivottua, niin tänne voisi kyllä tuoda hämäläisiä halvalla töihin . Luen nimittäin että hämäläinen on vankka varreltaan, hartehikas ja vahva. Maan viljelykseen hän on innostunut. Työssään hän on erittäin kestävä ja käytännöllinen... Kuulostaa hyvältä hevoselta.

Pohjalaisten kanssa en halua olla tekemisissä koska ovat hämäläisten, savolaisten ja ruotsalaisten sekoitus. Ei auta vaikka heitä väitetään tarmokkaiksi, urhoollisiksi, tulisiksi ja kestäviksi maantyössä... Sekoitus on sekoitus, ei kelpaa.

Pidetään kuulkaa asiat ja ihmiset mahdollisimman yksinkertaisina. Turha meihin on sekoittaa ties mitä kermaanien keenejä, keikareiden kieliä ja pussmannien kotkotuksia. Sveitsikin pitäisi pakottaa yksikielisyyteen - ettei olla junttiudessamme yksin – ja Englanti metriseen systeemiin. Saksalta otetaan työkalut pois ja Norjalta kielletään turskan kalastus. Koska meilläpä syödään ruutanaa!

Vajaa maa, yksi ainoa kieli ja yksinkertainen mieli, on siinäkin ihmisillä paljon kertova tavoite; mahdollisimman pieni kontaktipinta ympäröivään maailmaan.

Mugaben lautakasa

2009-12-14T22:52:00.000-08:00

Lapsuuden muistot ovat yllättäviä , hyvin yksinkertaisia asioita, ehkä jopa ohimennyt minuutti jolloin ei tapahtunutkaan mitään. Tai ikkunaan lentäneen linnun epätoivoiset siiveniskut nurmikolla törmäyksen jälkeen. Ei välttämättä niitä lastenjuhlia mitä vanhemmat olivat valmistelleet viikon, tai edes sitä hetkeä jolloin sai lahjan mitä aina oli toivonut.

Perjantai-iltaisin hiljaisuus sopii yleensä koko meidän perheelle, melua on jokaisella viikon aikana ollut liikaakin. Luen lehteä, vaimoni lukee lehteä ja neljäsluokkalainenkin lukee lehteä. Nuorempi leikkii kalsarisillaan etanaa, rullatun patjan sisällä. Havahdun siihen että neljäsluokkalainen on istunut hiljaa puoli tuntia lukien samaa lehteä, kun yleensä Aku vaihtuu vartin välein. Kysyn mitä hän lukee.
– Miehestä joka tuhosi Zimbabwen, Mugabesta, hän vastaa.
Huomaan että hän on löytänyt lehtikorista Hesarin kuukausiliitteen jonka ansiokkaassa artikkelissa valotetaan Zimbabwen kauhuja sekä niiden syitä. Kerrotaan yksityiskohtaisesti maan terrorista, ihmisten pahoinpitelyistä, silpomisista ja kidutuksista sekä vainoista ja massamurhista. Ensin säikähdän, kyseessähän on herkkä lapsemme jota on varjeltu maailman kauheuksilta lähes maanisesti, revitty hihasta kauheiden lööppien edestä kaupassa siitä asti kun oppi lukemaan, ja jonka kulmakarvat menevät kurttuun edelleen aina kun hän näkee Haisulin. Sitten huomaan että kolme neljäsosaa pitkästä jutusta on jo luettu. Ehkä on parempi antaa lukea loppuun, hyvä kirjoittaja yleensä sitoo langat yhteen loppukaneetissa. Ehkä paremmin kuin minä osaisin asiat selittää. Ja itse luettunahan pojalla on mahdollisuus käsitellä asiat oman ymmärrystasonsa kautta. Tv-uutisten kautta katsottuna se olisi kuin heittäisi uimataidotonta laiturilta veteen.

Kun juttu on luettu loppuun kysyn mikäli jokin jäi artikkelissa askarruttamaan?
– Isä, mikä on korruptio, hän kysyy?
Selitän että se on sitä että joku voi ostaa mieleisensä päätökset. Jatkan että Suomi on hyvä maa, täällä ei esimerkiksi poliisia voi ostaa, vaan uskaltaa aina kääntyä heidän puoleensa kun on hätä. Toisin kuin Zimbabwessa jossa korruptoitunut poliisi voi hakata pampulla jalkapohjiin, jälkiä jättämättä, niinkuin artikkelissa luki.
- Niin tai teloittaa, poika kommentoi.
- Mitä teloitus on, kuuluu etanankuoren sisältä?

Oma lukemiseni jää siihen. Keskustelemme lasten kanssa diktaattoreista, ja maailman epäoikeudenmukaisuuksista. Selitämme vaimoni kanssa että pakolaiset ovat sellaisia jotka ovat juuri tällaisten hirmuvaltiaiden kauheuksia paenneet tänne. Vanhemman alahuuli väpättää kun hän sanoo että kyllä meille vielä mahtuu. Ja että onneksi meillä on demokratia, ja Tarja Halonen. Ajattelen ettei muumimamma-nimitys ehkä niin kauhea olekaan – Bokassan ja Idi Aminin kaltaisten kannibaalipresidenttien rinnalla.

Sitten tulee se hänen lapsuutensa hetki jonka ainakin minä tulen aina muistamaan, ehkä hänkin. Näen hänen viattomista kosteista silmistään kuinka ovi raadolliseen maailmaan on raollaan. Hirveydet mitä ihmiset kykenevät toisilleen tekemään. Seuraavaksi näen hetken jolloin hän oivaltaa kuinka hyvä ja turvallista Suomessa on kuitenkin elää, valo palaa hänen silmiinsä. Me jatkamme keskusteluamme artikkelista ja tilanteen rauhoituttua kysyn mikäli vielä jokin mietityttää?
- Ei, kyllä siinä oli kaikki, heippa! hän huikkaa ja rientää leikkimään leegoilla. Ovi aikuisten maailmaan on jälleen kiinni.

Turvallista lapsuutta elävä kestää myös vähän turvattomuutta. Koska perusta on luja, löytyy uskoa oikeudenmukaisuuteen ja hyvyyteen, maailmassa jossa esiintyy myös pahuutta. Yhteiskunnan turvallisuudentunteen kannalta on tärkeää ettei poliisia voi lahjoa, tai toista ryöstää joutumatta edesvastuuseen. Tappamisesta pitää rangaista kovaa, ja oikeusjärjestelmän on oltava puolueeton. Demokratian on oltava lahjomaton.

Tämä nyt heille joiden mielestä yhden lautakasan penkominen, tai jonkun sohvakauppa-alennusten selvittäminen, on naurettavaa. Uskokaa minua, korruptoitunutta yhteiskuntaa ei kukaan meistä halua. Hattivateilta taisi naivisuus tosin karista jo - mutta taistella pitää.

Epäusko epätoivo rakkaus

2009-12-10T23:09:00.000-08:00

Talot huojuvat. Tuntuu että aina kun istahdamme jonkun kaveriporukan kanssa lauteille huurteinen kädessä, niin jossain vaiheessa joku vakavoituu ja sanoo kuin ohimennen sen lauseen.
- Niin, laitettiin muuten sitten hopeat jakoon...
Kiuas sihisee. Kaikki tietävät mitä se tarkoittaa, joku näplää kuollutta ihoa isovarpaastaan - miesten keskustelu voi olla myös pelkkä syvä ymmärtävä hiljaisuus. Hikipisaroiden tippumisen voi kuulla, meditatiivisesti yksitellen.

Kun ero tulee, puhutaan että ensimmäinen kierros on nyt käyty. Useimmat lähtevät sitten aikanaan toisellekin kierrokselle, tietäen ainakin mitä ei halua seuraavalta suhteeltaan. Mutta onpa noita kolmannellakin kierroksella olevia. Perheitä, uusioperheitä ja näiden fuusioperheitä.

Mikä mättää? Mitä meille tapahtuu, miksi elämä on niin vaikeaa? Tuntuu että yhdessä, yhteisellä tavoitteella elämää lähdetään rakentamaan. Ja kymmenen vuoden kuluttua, samat ihmiset kommunikoivat metrin välimatkalta sylki lentäen, eri suuntaan repien. Tottakai ihmiset muuttuvat liiton aikana, ja ihannetilanne olisi että molempien liike olisi samansuuntainen. Mutta kun partnerin valinta näyttäisi olevan jotain järjetöntä riskinottoa huonoilla kertoimilla, eräänlaista käänteistä venäläistä rulettia, jossa ehkä yhdessä kuudesta liitosta kasvetaan vaikeuksien kautta yhteen. Muissa kivet kerääntyvät pikkuhiljaa taipaleella reppuun, tulevia keskusteluja varten. Joissa sitten sormella osoitetaan ja syytetään toista kaikesta mikä elämässä meni vikaan. On huutoa ja itkua, silkkaa raivoa ja syvää pettymystä. Elämästä ei tullut sellainen kuin piti, ja meistä tuli juuri sellaisia mitä yritimme välttää. Rakastuneina naurettiin ylimielisesti kyynisille ja nyt kyynisenä pilkallisesti rakastuneille. Onnellisuuden puuttuessa puhumme sen saavuttamisen toivosta. Ja kun hetkittäin saavutamme, tuntuu tyhjältä. Tässäkö tämä oli? Onnen piti olla laadultaan parempaa.

Joskus haluaisin olla todella yksinkertainen - iloita hyvästä pierusta. Istua autossa kaikki ikkunat kiinni ja rööki suussa, sormi toista niveltä myöten pottumaisessa nenässäni, kuin jostain Martti "Huu-Haa" Innasen taulusta. Ehkä syödä sen limpin ja sitten suudella mun hielle haisevaa rasvatukkaista muikkelia moonbuutseissa. Takapenkillä homehtuisi viikon vanha pitsanriekale ja sen vieressä Limppu, meidän läskeihinsä tukehtumaisillaan oleva koira. Kotiin päästyämme äheltäisin kysymättä muijan viereen pikaiselle ja heti jälkeenpäin söisin lihapiirakan. Kädet pyyhkisin tietysti paitaan, samalla katsoen innoissani tv:stä hulluja japanilaisia. Muija sipsuttaisi hiljaa eteisen läpi pesulle, vilkaisisi olohuoneeseen ja ajattelisi että, voih mikä ihana jörrikkä! Elämä olisi - ja se riittäisi meille.

Voitaisiinpa nollata tunnelaskurit, antaa kaikelle ylimääräiselle säätämiselle haileet ja välillä vaan tykätä elämästämme, itsestämme ja muista. Ajattelematta, toivomatta ja vaatimatta niin helvetin paljon. Totuus on että avioliitossa tarvitaan uhrautumista, venymistä ja heittäytymistä - rakkaus on tahtotila - ihan niinkuin keihäänheitossa. Silloin tulee pitkä kaari.

Yksi eronnut ystäväni sanoi että, ehkä suurin virhe on ajatella että toisen tehtävä on tehdä jatkuvasti onnelliseksi. Ja ottaa kolmansia osapuolia, kun toinen ei pystynyt. Vaikka onneaan olisi kannattanut etsiä jo alunperin ensimmäisestä persoonasta - itsestään. Jolloin se toinen olisi ehkä riittänyt alunperinkin.

Niin järjettömän paradoksaalinen rakkauden ekvaatio että tekisi mieli nauraa. Muttei pysty.

Bisnesmies olohuoneessa

2009-12-07T22:08:00.000-08:00

Se on termi jonka itse keksin, en ainoastaan lainannut muiden sanoja ja laittanut kummalliseen järjestykseen. Mutta sitäkin olen toki kokeillut, kerran otin nimittäin netistä satunnaisgeneraattorilla sanoja. Järjestelin niitä kuusi tuntia, poistin eräitä ja lisäsin päästäni toisia. Kunnes olin ihan sekaisin ja koin sen ilmestyksen: ”Jos syöt kakun, voit silti säästää sen!”.

Ei olisi uskonut... ajattelin ensin. Mutta kun minä kerran sanoin niin, sitten kirjoitin sen ja lopuksi luin sen itse, niin kyllä se oli niin! Jumankekka... olin osunut henkiseen kultasuoneen.

Kun lausuin kyseisen ajatukseni, 3500 euroa maksavalla psykoluennollani, mummukuumeiset ponkaisivat pystyyn hurraamaan minulle. Olin niin otettu että elämää nähneet viisaat silmäkulmani kostuivat. Silloin suosionosoitukset meinasivat nostaa katon palkeiltaan. Annoin lauman hurrata kuusi minuuttia kunnes tyynnytin painamalla kämmenilläni ikäänkuin ilmaa alaspäin. Mummut löyhyyttelivät perässäni kämmenillään kuumia aaltoja hikisistä kauloistaan. Silloin minä sen tajusin! Olin tarjonnut heille sielun viilennystä! Oloni oli messiaaninen.

Ja puoliajalla se sitten tapahtui, annoin pääsymaksuille vastinetta. Mummut ahmivat kakkua... ja silti säästivät sen! Vyötäröillään!

Kylmät väreet kulkivat ruumiillishenkistä rintakehääni pitkin... olin vihdoin osoittanut sen todeksi. Kaikki olivat uskoneet ettei kakun syöminen ja säästäminen voinut olla mitenkään mahdollista. Ja sitten minä osoitin toisin sanomalla niin, minä pikkukaupungin poika. Minä Syvästi Tiedostava Ihminen.

Senhetkistä minua arvostavaa tunnetta en tule koskaan unohtamaan. Tunsin jonkinlaista henkistä sukupuoliyhteyttä (telekopulointia?), Andrew Wilesiin joka ratkaisi ratkaisemattomana pidetyn Fermat´n teoreettisen ongelman vuonna 1995. Paitsi että minä ratkaisin kakkuongelman ihan yksin. Wiles käytti monilta osin muiden matemaatikkojen pohjustuksia. Silti ratkaisun löytäminen vei häneltä seitsemän vuotta, minulta vain kuusi tuntia. Ja häntä pidettiin hulluna.

Ei ei ei! Ei ole totta! Henkinen Heureka! Näettekö yhteyden, minulta meni kuusi tuntia, häneltä seitsemän vuotta, nehän ovat peräkkäisiä lukuja! Holy soul! Vielä yksi luku ja niitä on kolme, ja tiedättekö mikä se silloin on? ... silloin se on kolminaisuus... KOLMINAISUUS!

Nyt on pakko rauhoittua – vähän saamalla luopua vai mikä se nyt oli? – kädetkin tärisee. Viimeinen numero... mikähän se oikein on? ... uijuijuuij... sepäs alkaakin k:lla... mutta enempää en voi nyt kertoa. Sillä se tulee seuraavaan kirjaani, sieltä sen voi lukea. Aiheena henkisesti repaleinen ihmiskunta, tiedostamaton ihmispolon sielu ja pelastajaminä. Henkinen kolminaisuus kolmellakymmenelläkolmella eurolla... siinähän sen nimikin on!

Oman henkisen kasvuni kohtaaminen uuvutti minut, nyt on pakko levätä hetki – maailman riekaleisten minäkuvien tähden. Ja heei... mitä vikaa siinä on että syvällä tiedostavuudellani saan aika reippaasti maallisuutta, myymällä ihmisille niiltä puuttuva henkisyyttä? - toikin kuulosti muuten mun suusta aika helkkarin hyvältä - taidanpa kirjoittaa siitäkin kirjan. Sitten naistenlehtiin ja telkkariin. Sitten kirjamessuille ja sen jälkeen taas naistenlehtiin ja telkkariin. Siellä minä sitten aivan ilmeisenä olen, silti kukaan ei ole näkevinään minua. Bisnesmiestä olohuonessanne.

Seuraavaksi aionkin rekisteröidä ja tuotesuojata sanan ”kasvu”. Jonka jälkeen kaikki jotka kasvavat joutuvat maksamaan siitä minulle.... Muhahhaahhaaa!

Usko pukkiin

2009-12-01T00:31:00.000-08:00

Lapset laativat kiireettömänä lauantaiaamuna kirjeen joulupukille, vierekkäin saman täkin alla maaten. Ulkona oli vielä pimeä.
- Miten porot voivat lentää, nuorempi ihmetteli?
- En tiedä, ehkä ne ovat maagisia poroja, vastasin.
Jo kymmenvuotias oli tulevasta joulusta aivan yhtä tohkeissaan kuin edellisinä vuosinakin. Ehkä jopa enemmän, tällä kertaa ei nimittäin tyydyttäisikään siihen että pukki jättää lahjat rapulle. Tänä vuonna pukki tulee sisälle. Tuleehan?

On vaikea pysyä horjumattomana kun kokonainen maailma ympärillä liikkuu - omasta mielestä väärään suuntaan. Heikkona hetkenä sorruin siis ajattelemaan onko kymmenvuotiaan enää soveliasta uskoa pukkiin? Vai pitäisikö paljastaa se Suuri Salaisuus? Mitä jos koulukaverit kiusaavat moisesta? Harva kymmenvuotias uskoo nimittäin enää joulupukkiin, kaikki lapsenomainen on nykyään niin kuollettavan noloa. Aikuiseksi pitää tulla mahdollisimman äkkiä. Olenkin huomannut kuuntelevani radiosta samoja bändejä joidenkin kymmenvuotiaiden kanssa. Kumman pitäisi siinä tilanteessa oikein menehtyä nolouteen? Kovia juttuja kymmenvuotiaille ovat kuulemma diskot ja eritoten slovarit vastakkaisen sukupuolen kanssa. O tempora, o mores!

Sitten tulin taas järkiini, miten saatoinkaan sortua ajattelemaan niin typerästi. Kukaanhan ei pakota poikaa olemaan lapsi. Hän on pysynyt lapsena omasta tahdostaan, koska hänellä on siihen elinpiirissään mahdollisuus ja hän nauttii siitä. Leikit tyttöjen kanssa ovat sitä luokkaa että juostaan perässä, otetaan kiinni ja leikitään vankilaa. Se maailma sopii hänelle, siinä hän haluaa selvästi vielä elää. Miksi minä menisin sitä ehdoin tahdoin järkyttämään?

Olen varma että moni kaveri on sanonut hänelle, jo vuosia sitten, ettei joulupukkia ole olemassakaan. Kerran hän sanoi niin minullekin. Vastasin että se on valhe, koska näin itse pukin omin silmin telkkarista viime vuonna. Se riitti. Yritämme perheenä välttää kaupoissa käyntiä joulun alla. Koska kun joka kaupassa on vähän erinäköinen pukki, pukilta tahtoo mennä katu-uskottavuus. Mutta ei kahden pukin samanaikaisella näkemiselläkään ole ollut merkitystä. Hän tietää - tahtoo uskoa - etteivät ne tusinapukit oikeita ole, he vain esittävät oikeaa pukkia.

Oikea pukki asuu Korvatunturilla, hän lukee jokaisen lapsen kirjeen ja toteuttaa parhaansa mukaan toiveet. Yhtenä vuonna kun ei tullut just sitä toivottua lahjaa, poika totesi viiden sekunnin pettymyksen jälkeen tyynesti etteivät kaikki voi saada kaikkea. Ei pukillakaan rajattomia resursseja ole, lahjoja täytyy riittää kaikille. Eihän siitä mitään tule että joku saa kymmenen ja joku jää ilman - se ei ole oikeudenmukaista. Ja sillä hetkellä toiseksi hartaimmasta toiveesta tuli hartain. Kyky sopeutua, ja iloita toiseksi parhaasta vaihtoehdosta, on hieno lahja josta on minulla, ja monella muullakin, opittavaa.

Lapsestani on tulossa iso, hän on pitkä mutta ei enää sukkapuikko, hänen rintakehänsä on leventynyt viime joulusta. Puolitoistametristä miehenalkua on haastava pitää sylissä. Jos laittaa poikittain tuntuu kuin ruumista kantaisi, jos pitää istumassa niin takaa ei näe mitään koska hänen päänsä on samalla korkeudella omani kanssa. Pian hän on samanpituinen.

Mutta mieleltään hän haluaa selvästi vielä olla pieni. Olkoon sitä sitten niin kauan kuin haluaa. Koska sinä päivänä kun luopuu lapsenuskostaan, sitä ei voi enää saada takaisin. Paitsi ehkä hetkellisesti juuri jouluna.

Pukki tulee siis meille tänä vuonna sisään, ja hetki tulee olemaan niin taianomainen että se on se oikea pukki joka tulee. Jos lahkeesta näkyy tuubisukka niin tulemme näkemään sen harmaana villasukkana. Ja jos parta heiluu, se johtuu siitä että pukki hekottaa. Jos pukki taas vaikuttaa tutulta, se johtuu siitä että pukissa on vähän meitä kaikkia ja kaikissa meissä on vähän pukkia. Polyesterinen kaulus tulee muuttumaan valkoiseksi turkikseksi ja pihaan ilmestyy lentäviä poroja ja säihkyvä reki. Kaikkihan sen näkevät - taianomaisesti. Jos vain avaa mielensä ja on hetken aikaa lapsi.

Kappas vaan, Esko sekä Britney

2009-10-28T23:52:00.000-07:00

Antiikin audimiehet kuvasivat seksistisyydessään naisten torsoja, ilman päitä, käsiä tai jalkoja. Michelangelo ja muut pervertikot ihailivat nimenomaan naisen keskivartalon dynamiikkaa ja soljuvia muotoja - kyykkypissat heidän haudalleen! Irstaita olivat myös Rubens ja Botticelli, jotka antoivat siveltimensä herkästi lipua naishahmojensa lanteiden kaaria pitkin - sellaista naiseutta ei saa enää rakastaa.

Ainakaan kysymättä lupaa, tai pyytämättä anteeksi. Meidän aikanamme kuuluu rakastaa henkilöä, ei naista, ja henkinen puoli irrallaan ruumiillisesta. Hänen upean ulkoisen olemuksensa kohteliaskin huomioiminen saattaa nimittäin romuttaa hetkessä hänen upeat sisäiset ominaisuutensa - että kummalla olikaan se itsetunto-ongelma? Eikä niitä sisäisiäkään ominaisuuksia saisi oikein rakastaa. Tai siis saa, jos rakastaa koska ne ovat upean ihmisen ominaisuuksia, ei jos niitä rakastaa koska ne ovat naisen ominaisuuksia, korkeintaan ehkä naishenkilön... tai siis jotain... apua!

Onko ihme ettei oikein tiedetä miten tässä keskenään pitäisi olla? Miehen tulisi samanaikaisesti olla turvallinen nallekarhu joka huolehtii perheestään ja dekadentti rockbändin laulaja joka kohtelee muijaansa kuin bändäriä. Naiselta odotetaan päivisin töissä kovuutta ja öisin kotona pehmeyttä. Monelta on ymmärrettävästi mennyt pasmat sekaisin, ja ollaan siinä tilanteessa jossa itsenäisyys tarkoittaa jo toisen sortamista. Vaikka tasavertaisuuden ei pitäisi edellyttää samanlaisuutta, vaan miehen ja naisen kuuluisi osata nauttia toisistaan ja erilaisuuksistaan.

Irstas mies on irstas mies, ei sellaista tarvitse sietää. Kyllä minäkin häpeän baaritiskillä kourivan miehen puolesta, olen paria itsekin ojentanut. Ikävä että nykyisellään seksuaalisuus on kaikkialla ylikorostettua, ei kaikkien kuulu ajatella "sitä" 24/7. Moni nainenkin tuntuu näin nykyään uskovan, koska itsekin kourivat mieshaarusia keskustelunavauksena. Kyllä normaalit ihmiset ajattelevat yleensä päivän mittaan muutakin kuin ketä panisivat ja ketä ei, esimerkiksi mitä kotona jääkaapissa on.

Naiseus on tottakai paljon muutakin kun lanteiden kaaria, mutta kuka oikeastaan tarjoaa kaikkein taukeimman naiskuvan? Musiikkivideoissa naiset hankaavat itseään mitä tahansa lähettyvillä olevaa tankoa vasten, esimerkiksi eteisnaulakkoa. Kekkuloivat pitsipöksyissä ja korkkareissa bensa-aseman hyllyjen välissä ja tönivät kuolaavia miehiä sivuun. Kuka ylläpitää tuota skeidaa? Aseella uhatenko joku miespervo pakotti Madonnan ostamaan Suomesta liian pieniä ballerinapöksyjä verkkosukkiensa päälle? Britney Spears on kymmenen vuotta voihkinut liian pienessä koulu-univormussa, lipoen kosteita huuliaan ja pyytänyt tekemään hänelle sitä vielä kerran. Miljoonat koulutytöt ovat peilin edessä harja kädessään matkineet perässä. Oppineet idoliltaan haluttavan naisen käyttäytymismallin. Ja Anna-lehdenkin toimittaja juoksisi naispää kolmantena naisjalkana mielistelevää haastattelua tekemään, jos vain haastattelupyyntöön suostuttaisiin. Jutussa Britneytä luultavasti kuvailtaisiin vahvaksi naiseksi joka tekee mitä haluaa, vaikka hän just teki mitä eskot haluaa. Useimmat meistä kaipaavat naisiltaan kyllä jotain muuta.

Naiskuvan tehokkaimmat halventajat ovat naisia itse. Esikuvia jotka ylläpitävät alati huohottavan horon mallia. Ja jos sitten joku myöhäisinnokas automies hämääntyy uskomaan/toivomaan sen olevan totta, koska se sattuu sopimaan hänen elämänkaarensa hormonaaliseen tasoon niin kiviä niskaan vaan ja sitten keikalle tyttöporukassa kirkumaan Madonnalle jeetä, hänen masturboidessaan viisikymppisenä julkisesti tuolinkarmia vasten - niinkö se menee?

Eräs nainen kertoi että vaihdevuosien jälkeen naisista tulee toisilleen kiltimpiä, kun ei tarvitse enää kilpailla miesten huomiosta. Mies, seuraavan kerran kun kuulet seitsemänsenttisten kopinan, älä katso sinnepäin vaan katso niitä jotka katsovat sinnepäin. Saatat, paikallisen audimiehen lisäksi, nähdä muutaman naisenkin katsovan sinnepäin. Aivan oikein, jokaista senttiä arvioiva katse kohdistuu ensin nilkkoihin, siirtyen ylöspäin sääriin, lantiolle, vyötärölle ja sitten poveen. Viimeiseksi katse kohdistuisi silmiin, mutta kääntyy aina pois sekunnin murto-osan ennen kuin kohde kääntyy ja naisten katseet kohtaisivat. Jäljelle jää avoimesti töllistelevä, näkemäänsä selvästi tyytyväinen audimies - kohtauksen hölmö statisti.

Satunnaisen maamiehen huomioita

2009-10-28T23:49:00.001-07:00

Keskustalaisten lojaaliutta täytyy ihailla. Urheasti he seisovat puheenjohtajansa takana, mokasta toiseen. Ja Vanhanen itse on kuin ydinsodan kestävä torakka. Tasaisin väliajoin nurkissa possahtaa, ja tomun laskeuduttua kasan päällä seisoo aurinkoa vasten jälleen sama hahmo, siipiään kiillottaen. Tuo Nurmijärven Napoleon.

Lehdestä huomasin että hän on käynyt Ruotsinpyhtäälläkin. Hämmästykseni oli suuri kun samasta kuvasta löytyi paikallisia kunnallisvaaliehdokkaita, juuri äänestyspäivän kynnyksellä. Urheaa sakkia, itse olisin kyllä solminut kengännauhoja juuri silloin kun salama välähti. Huono karma ei nimittäin voi olla tarttumatta samaan kuvaan joutuviin.

Siellä hän hoinahteli, meidän pääministerimme, Eijan puutarhassa tunnistamassa belgialaisen tiilen ja Ruotsinkylän maamiesseuran talolla räystäitä tarkastamassa. Talon nurkalla yllätetyiksi joutuivat muutama mopopoika. Me lähdettiin aikoinaan aina karkuun kun näkyi epäilyttäviä hortoilijoita, yhdellä oli eripituiset jalatkin. Silloin ehti karkuun juostenkin, omenat paidan helman sisällä heiluen. Liekö Vanhanen sulautunut niin hyvin beigeen laudoitukseen etteivät nämä kaverit ehtineet? Vanhanen ei näytä sellaiselta kaverilta jolla olisi ollut mopossaan laitonta tehopilliä, korkeintaan sellainen kaasutin jossa oli säädettävä suutin. Mopolla paskarinkiä heitetään niin että toinen jalka laitetaan maahan ja mopo kallistetaan melkein makaamaan, sitten annetaan kaasua ja takapyörä sutii tyhjää niin että sora lentää. Mopo pyörii ajajan ympärillä, maahan syvät pyörteiset sutimisjäljet jättäen. Voin vain kuvitella mitä tapahtuisi jos joku näistä velmuista tekisi sellaiset jäljet Lepsämän pihaan. Olisi ollut mielenkiintoista myös kuulla pääministerin kommentit kuljettajalleen, sateisen syyspäivän annista, kun helmoiltaan kurainen musta luksusauto kaarsi jälleen yhden maamiesseuran talon nurkalta kohti ansaittua jokaperjantaista uuniperunaa. Pääministerin ehkä kaapiessa jonkun puufirman mainoskynällä savea pehmoeccojen alta.

Ei Loviisan Keskustan kampanjassa mitään vikaa ollut, eikä ehdokasvalinnoissakaan uskoakseni epäonnistuttu, kuten Asko Vilamaa kohteliaasti arveli. Vaikkei vaalirahasotkun euroista montaa senttiä varmaan paikallisyhdistykselle asti ole valunut, keplottelijan ja venkoilijan maine sinne kyllä yltää. Vanhanen saattaa hyvinkin nähdä peilistään miehen joka on poliittisilta pelaamistaidoiltaan ylivertainen - ajattelihan Kaikkonenkin olevansa pelimies. Hän saattaa myös kuvitella olevansa totuudessa pysymisen yläpuolella, kuten hänen edeltäjänsäkin, ja hän voi vapaasti loukkaantua etiikkansa kyseenalaistamisesta. Seuraavat valtakunnalliset vaalit tulevat kuitenkin näyttämään kuinka todellinen tuo peilikuva on. Pelkäänpä että paikallisjärjestöt tulevat vielä tuntemaan sen nahoissaan, kuten Loviisassa.

Satunnaisena maamiehenä olen pistänyt merkille seuraavaa:
Kävellessä märällä ja savisella pellolla muta lähtee pikkuhiljaa kiipeämään saappaiden varsia pitkin kunnes lopulta pääkin on ihan savinen. Sama toimii varmaan toiseenkin suuntaan, jos pää on savinen niin moska laskeutuu takuuvarmasti ennenpitkää juuritasollekin. Huomasin myös että on olemassa eräänlainen paskan saturaatiopiste, eli hetki jolloin paskaa on tarttunut vaatteisiin niin paljon että se rupeaa irtoamaan itsestään. Silloin saatoin hetkellisesti tuntea itseni jopa voittajaksi. Ohiajavien ilmeistä huomasin kuitenkin käsitykseni olleen jossain määrin valheellinen.

Pääministeri Vanhanen on pääministeri vain niin kauan kuin Kokoomus niin haluaa, tarkasti ottaen niin kauan kuin hän tekee kuten Kokoomus sanoo - marionetti lienee oikea termi. Paikallisjärjestöparat, yleensä jos laiva uppoaa niin hukkumisen uhallakin kapteeni jättää laivan viimeisenä. Mutta jos harhainen kapteeni hyppää kirkuen laidan yli, sellaisiin syvyyksiin minne aurinko ei paista, ei kylkeen välttämättä kannata hakata reikää seuratakseen perässä.

Ei se niin ole!

2009-10-28T23:48:00.001-07:00

Yhden 90-luvun elinkeinoillan jälkeen olin juuri astumassa autooni kun vanhempi sairaan oloinen mies ilmestyi kainalosauvoilla viereeni ja kysyi voisinko ystävällisesti viedä hänet taksiasemalle. Tottakai suostuin, muistin nähneeni hänet myös siellä elinkeinoillassa. Hän istui hiljaa takarivissä kun me innokkaat visioimme kaupungin taloudellista strategiaa. Loviisa kolmonen oli yksi illan puheenaiheista. Lyhyellä automatkallamme vaihdoimme muutaman sanan illan annista ja asemalla hän kiitti kyydistä ja nousi vaivalloisesti autosta. Sen jälkeen en häntä enää tavannut, hän kuoli myöhemmin sairauksiensa murtamana - tai uskoakseni koska asui ydinvoimalan naapurissa.

Hän oli paikallinen ydinvoiman vastustaja joka kieltäytyi muuttamasta pois voimalan vierestä, kotitilaltaan. Muistan että aina kun mielipidesivuilla oli hänen kirjoituksiaan, luin niistä pelkästään alun ja lopun, kaikkea en jaksanut. Moni nauroi hänelle. Koska hän vuodesta toiseen toisti itseään, viittasi epämääräisiin lähteisiin ja pelotteli säteilyn aiheuttamilla kolmipäisillä kaloilla. Joita ei koskaan sitten löytynyt. Hän oli raivoisa oikeuksiensa puolesta taistelija, jolle kelpasi kaikki hänen kantaansa tukeva aineisto. Ymmärrän häntä hyvin, niin kelpasi vastapuolellekin.

Yksi argumenteista taisi olla että ydinvoimaloiden jäähdytysveden aiheuttama meren lämpötilan nousu on haitallista koko saaristollemme. Voimalan puolesta tiedottamisesta vastaava vastasi toistuvasti ettei se niin ole! Että jäähdytysvedellä ei ole merkittävää vaikutusta suureen mereen - tyyliin pieru saharassa! Hän taas viittasi kansainvälisiin tutkimuksiin, jotka olivat professoreiden ja tiedemiesten tekemiä. Harva jaksoi vuosien kiistelyn jälkeen enää välittää kumpi oli oikeassa, yhteisön elämä jatkui, lapset kasvoivat ja oli omiakin huolia. Mutta kotinsa puolesta taistelevalla on vaihtoehdot vähissä.

Lopulta väsytystaistelu vaati veronsa, hänen terveytensä petti. Jatkuva katkeruus myötävaikutti uskoakseni merkittävästi. Nyt pelkään että mahdollisen Gäddbergsön voimalan naapureille käy samoin. He tuskin tulevat kuolemaan säteilyyn mutta jatkuva epävarmuus kodin kohtalosta ja syvä katkeruus voi murtaa vahvimmankin terveyden. Jos energiayhtiön tiedottaja palaa loppuun, viherpipertäjien tyhmistä kysymyksistä ja naiivista maailmankatsomuksesta, tilalle palkataan yksinkertaisesti uusi. Rahaa ja aikaa on, koneisto jauhaa saksalaisella tarkkuudella - ei teollisuus yhtä miestä kaipaa.

Nyt tiedämme että voimalat muuttivat Loviisan alueen vesiä radikaalisti. Faktat käyvät esille Erkki Iliuksen väitöskirjasta, 40 vuoden tutkimusten pohjalta. Jos vastaavan vahingon aiheuttaisi yksityinen henkilö, tai pieni yritys, puhuisimme aikamme pahimmasta ympäristörikoksesta. Mutta yleisen edun nimissä se on ilmeisesti hyväksyttävää, jauhavathan voimalat alueellemme jatkuvaa hyvinvointia?

Kuka kantaa vastuun jos rkp:läisten valituksen johdosta yksi, kaksi tai kolme uutta ydinvoimalaa menevät Loviisalta sivu suun, Jaakko Isotalo kysyy? Minun mieleeni tulee, kuka kantaa vastuun saaristomme tärvelemisestä? Jos yhden rauhoitetun kievanakorennon tappamisesta joutuu maksamaan 420 euroa, paljonkohan kokonaisen meren lämpösaastuttamisesta kuoliaaksi pitäisi joutua maksamaan?

Tarkoittaako hyvinvointi rahaa vai ympäristöä jossa ihminen voi hyvin? Miksikään merkittäväksi elinympäristöämme kohentavaksi hyvinvoinniksihan tähän asti saatuja verotuloja ei olla pystytty jalostamaan. Hädin tuskin selvittiin lakisääteisistä velvoitteista. Meillä on mutainen lahti, jalkakäytävällä asvaltin läpi kasvavia koivuja ja vuosikymmeniä homeessa olleita kouluja. Ei varaa kyläkouluihin, ei terveyskeskuksen päivystystä, ei tarpeeksi paikkoja vanhuksille. Nolla uimahallia ja tyhjä tori. Entiset vastuulliset, Jaakko Isotalo mukaanlukien, ehkä tietävät mihin kaikki hyvinvointi katosi? Minne miljoonat menivät, ja mahtuuko samaan holeen vielä yhden, kahden tai kolmen voimalan verran hyvinvointia?!

Tietääkseni ainoa puolue joka kokonaisuudessaan kieltäytyy kunnallisvaaleissa lisäydinvoimasta on Vihreät - mikä tulee olemaan ensimmäinen kerta minulle. Saaristomme ei yksinkertaisesti kestä enempää meidän "hyvinvointiamme", se voi siitä pahoin. Niin se vaan on.

"Pedagogiikka on tärkein."

2009-09-17T22:57:00.003-07:00

Otsikko hyppää silmilleni naapurikaupungin lehdestä. Kolme pienempää koulua on lakkautusuhan alla. Kaupungin säästötavoitteet ovat kovat - lama lama lama - ei voi mitään. Rahat ei riitä. Mutta ei se mitään, ne kouluthan ovat vain rakennuksia, pedagogiikka on tärkein. Itse asiassahan tässä ajatellaan lasten parasta!

Pedagogiikalla tarkoitetaan tässä yhteydessä varmaan opetuksen tasoa. Tarkka pedagogiikan määritelmä on kuitenkin oppi kasvatuksesta. Ehkä päättäjien pitäisi tutustua myös didaktiikkaan, oppiin opetuksesta.

Ei ole yhdentekevää millaisessa ympäristössä opetetaan. Tai millaisia opettajat ovat ihmisinä, miten koulukaverit käyttäytyvät. Liian monta lasta yhtä opettajaa kohden on kaikille osapuolille huono yhdistelmä. Nurkkaan ajettu opettaja on se opettaja joka työkalujen loppuessa ottaa käyttöönsä vaihtoehtoiset keinot. Nopein tapa saada ongelmallinen lapsi ruotuun liian isossa luokassa on nöyryyttäminen luokan edessä. Pedagogiikkaa sekin, olkoonkin huonoa.

Harva aikuinen pärjää neljänkymmenen teinin kanssa - hyvä jos pärjäävät yhtä vastaan. Ja toisia opettajia kunnioitetaan heti ensimmäisestä päivästä enemmän kuin toisia. Ihminen joko on auktoriteetti tai ei, ja teinilauma vaistoaa asian yleensä vartissa. Alakynteen joutunut opettaja ei kauaa jaksa, tunnen itsekin opettajan koulutuksen saaneita jotka hyppäsivät palavasta laivasta. Enkä moiti.

Ennen pärjättiin lyömisellä. Vanhempi sukupolvi kuvittelee usein että kyseisen pedagogiikan palauttaminen kouluun ratkaisisi kaikki ongelmat. Samalla logiikalla voisimme myös palauttaa aikuisten ojentamiseen pyövelin viran, sakkojen ja vankiloiden sijasta. Olisi kevyempi byrokratia, ja pienemmät kustannukset. Rattijuoppoudesta seuraisi korvien irtileikkaaminen, väkisinmakaamisesta raajojen amputointi. Ylinopeudesta puristettaisiin pajapihdeillä, heti siinä pientareella. Tulisi halvemmaksi.

En hyväksy lapsilleni huonolaatuista pedagogiikkaa, tarkoittaen sillä myös oppimisympäristöä. En hyväksy sitä että luokkakoko kasvaa niin suureksi ettei tilassa voi oppia - pedagogiikkahan siinä just kärsii. Vihaan sitä että opettajat ovat yksin ja vailla työkaluja, ja että heidän on pakko vaan jaksaa. Tiettyjen opettajien itkettäminen oli meidänkin luokan lempiharrastuksia, syövän takia tukkansa menettänyt ope oli laumallemme pelkkä suupala. Meitä oli luokassa neljäkymmentä lasta. Kymmenen vuotta myöhemmin kymmenen prosenttia luokasta oli kuollut - tapaturmiin, itsemurhiin tai murhiin.

Siihen aikaan oli tavallista kohdistaa ahdistuneisuus ja syyllisyys itseensä - rankaista paskaa joka sitä ansaitsi. Järkyttäviä tunteita, ja hallitsematon purkaus usein sen mukainen. Mutta tänä päivänä yhä useampi kohdistaa rankaisemisen itsestään ulospäin. Rankaistaan sitä - omasta mielestään - pahan olon aiheuttanutta ympäristöä. Jokaisen koulussa tapahtuneen massamurhan jälkeen, joukko asiantuntijoita, vanhempia ja henkilökuntaa, kokoontuu miettimään miten koulujen ilmapiiriä voitaisiin parantaa. Spekuloidaan, arvioidaan ja suunnitellaan. Kaikki ovat samaa mieltä, ryhmäkokoja on pienennettävä. Jotta jokaisen lapsen erityispiirteet ja tarpeet voidaan ottaa huomioon. Ettei kukaan jää yksin niiden välillä järkyttävien tunteidensa kanssa. Miksei tv:ssä silloin näy päättäjiä, kertomassa ettei ilmapiirin parantaminen käy päinsä? Koska rahat eivät riitä, vaikka siirryttiinkin puolalaisiin perunoihin. Missä on silloin se kunnallinen juustohöyläri, inttämässä että opetuksen taso on kuitenkin tärkein, ei oppimisympäristö.

Ollaanpa edes rehellisiä - hyvää pedagogiikka - pedagogiikka ei ole tärkein. Tärkein on tuottaa lastemme koulutus mahdollisimman halvalla, syöttää heille mahdollisimman halpaa kouluruokaa, piiloutua hankintalain taakse ja kuorruttaa koko sonta kuntakohtaisella laatusuunnitelmalla. Joka ei koskaan toteudu.